Musa ja pyppy: aivo vai perse?

Minä olen kontekstualisti ja siten rakennan omat konseptioni jengini kanssa ja käyn millaista diskurssia haluan ja millä termeillä haluan.

Klasari on meille suurin piirtein sama kuin absoluuttinen tai puhdas musa, siis omaehtoinen, itseriittoinen ja autonominen genre jota eivät kahlitse ulkopuoliset merkitykset, epiikka, sanat tai kuvat, edes lyyrinen runous, ja joka ei symboloi mitään eikä referoi itsensä ulkopuolelle. Sen kuunteleminen on vain yksi aspekti säveltämisen, sovittamisen, tulkitsemisen ja analyysin ohella. Näihin aspekteihin liittyy sitten, jos asiaa halutaan psykologisoida, tilanteesta riippuen kognitiivisia, emptionaalisia, älyllisiä ja kulttuuriaspekteja, mutta ennen kaikkea esteettisiä - jotkut sanovat "kauneutta", mutta on muistettava että nyyhkykauneuden lisäksi on jotain kestävämpää: abstraktia kauneutta.

Konsertot , sonaatit, sinfoniat ja jousikvartetot ovat esimerkkejä kunnon musasta. Bartokin Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle on jo rautainen esimerkki jo nimensäkin puolesta.

Sitten on muita genrejä jotka ovat etäämpänä puhtaasta musasta, kuten uusi pienimuotoinen brassikama ironisine sanoituksineen ja moderneine rakenteineen, melodioineen, harmonioneen ja rytmeineen, tai huippupostbop-tavara, joka on äärimmäisen vaativa, sanaton laji.

Pyppytavara, flooopperat, liedit ja sotilamarssit olemme jättäneet taaksemme. Joka hakee visvaa valuvaa patetiikkaa, säälittäviä ihmiskohtaloita, koppalakkilättäjalkojen sankaruutta, hervotonta nussimista, uljasta Suur-Suomea, pistämätöntä spedehuumoria tai Hiroshoman urheaa ydinpommitusta, ei sitä puhtaasta musasta löydä.