Haluan kertoa teille oman tarinani.
Kävin katsomassa äitiäni kappelissa.
Jännitti mennä, mutta halusin vielä hyvästellä äitini ja minulle tuli lämmin oli, kun näin, että äidilläni oli hyvä olla ja hän pääsi sinne minne itse halusikin, oli aika vakavasti sairas.
Onko teillä kellään kokemuksia edm.asiasta ja minkälaisia tuntemuksia se teissä herätti ja oliko se teistä traumaattista ja tuliko teille siitä mitään jälkitraumoja?
Mutta näinhän se on , että ihminen on luotu selviämään pahoistakin tilanteista
Kävin katsomassa äitiäni kappelissa.
Jännitti mennä, mutta halusin vielä hyvästellä äitini ja minulle tuli lämmin oli, kun näin, että äidilläni oli hyvä olla ja hän pääsi sinne minne itse halusikin, oli aika vakavasti sairas.
Onko teillä kellään kokemuksia edm.asiasta ja minkälaisia tuntemuksia se teissä herätti ja oliko se teistä traumaattista ja tuliko teille siitä mitään jälkitraumoja?
Mutta näinhän se on , että ihminen on luotu selviämään pahoistakin tilanteista
Vastaukset 8
Vanhimmat
minä kävin kattomassa mummoa jossain kappelissa. en ollut koskaan nähnyt ketään kuollutta. se oli aluks tosi pelottavaa mutta ei se sitten enää kun tarpeeksi oli siinä ollut. jotain syystä kun mulla sattuu olemaan ihan kamala mielikuvitus niin pelotti että mitä jos se n silmät aukeaa tai jos se liikahtaa.. ajattelin että niin voisi vaikka käydäkin jos se on vaikka sellaisessa asennossa.. onneksi en ollut yksin. en uskaltanut kyllä koskea siihen.... jos saisin uudestaan päättää että menisinkö niin kyllä kait menisin.
Mä en käynyt kattoon iskää sillon ja nyt kaduttaa... oisin halunnu nähä sen viimosen kerran mutta sukulaiset oli sitä mieltä ettei kannata.. oisin kyllä varmaan nähny pahoja unia.. oon niin herkkä..
Hei!
Halusin vain sanoa sulle sen, että eihän kuolleen ihmisen näkemisestä ainakaan mun mielestä voi tulla ja nähdä pahoja unia, koska hänhän on se sama ihminen, jonka olet tuntenut jo vuosien/vuosikymmenien ajan..se on kai vaan ajattelukysymys..kyllä minäkin muistan äidin kuolinvuoteellaan ja näenkin hänen kuvansa silmien edessä, vaan en jkoe sitä mitenhään pelottavana, vaan päinvastoin..kauniina muistona.
Hyvää joulua sinulle!
Minuakin ensin pelotti koskea, mutta kosketin silti..silitin äidin otsaa ja kun äitille oli juuri laitettu vainajan asu päälle, joka on sílkkiä, niin tietysti sain sähärit sormille.
Myöhemmässä vaiheessa kun laitettiin hautaustoimiston ihmisen kaa äidin kasvoilla liina, niin silloin ei tullut enä sähäreitä, silloinkin tietysti väkisin kosketin äidin naamaa.
Olin hyvin sairaan äitini vierellä viimeisiin hetkiin saakka. Katsoin ja hyvästelin rakkaan kuolleen äitini, sekä silitin hänen jo kylmennyttä otsaansa. Se oli tärkeää minulle. Hän oli minulle hyvin rakas. Myöhemmin laskin hänen uurnansa pienee pyöreään kuoppaan, jonka hautausmaan henkilökunta sitten peitti.
Ei kuolemaa tai kuolleita tarvitse pelätä. Ikävä on kova, mutta ei missään nimessä mikään näkemäni/koskemani ole jäänyt kummittelemaan. Näkeminen tai kosketus konkretisoi läheisen menetyksen. Ihmismieli on niin kovin halukas kätkemään surun ja menetyksen. Se kaivautuu joskus pintaan. Suru pitää surra ja rakasta muistella kiitollisena!
Mun koira kuoli tänä kesänä. tämä voi kuulostaa vähän jotenki tyhmältä,mutta niinku sanoit, kuolema koskettaa aina..ja se koira oli mulle yks tärkeimmistä asioista täsä elämäsä.
Me oltiin just muutettu alkukesästä uuteen taloon,samalle paikkakunnalle kylläki. pelkäsin ettei koira sopeutuis uuteen ympäristöön,mutta se meni oikein hyvin ja pystyttiin siis sillaa alottamaan alusta..! jäin kaipaamaan hirveästi entistä taloamme,mutta onneks se koira oli vielä sama,se oli melkein mun ainut säilyvä muisto sieltä talosta ja se autto mua jatkamaan eteenpäin.
Mutta sitte se sairastu vakavasti,kaikki tapahtu aika nopeasti,parin päivän päästä se oli jo tosi heikkona... viimisen kerran edellisenä iltana mää istuin sen vierellä,silitin ja rauhottelin sitä kaikella lailla. se ei pystyny tehä mitään osoittaakseen välittämistään mutta mää kyllä tiesin että olin sille tärkeä. seuraavana aamuna se oli kuollu. hautasin sen äitini kans pihalle. se oli mun elämän raskain päivä ja mää en unoha sitä ikinä ku näin sen vielä viimisen kerran siinä lakanalla peitettynä. mutta nyt sillä on hyvä olo ja se on onnellinen eikä mikään voi vahingoittaa sitä enää. oon ilonen että meiän viime tapaaminen meni niin hyvin ja sain sanottua sille kaikki mitä halusin että se tietää.
ei jonku kuolemasta jää traumoja jos se on ollu sulle rakas,jää vaan suru ja ikävä.
Itse olen käynyt katsomassa omaisiani vainajina, ja siitä on jäänyt rauhallinen mieli.On vain tullut ajatus, että tuossa on ihmisen kuori ja sielu on jo muualla,rauhassa ja levossa.Oma tyttäreni oli ortodoksisissa hautajaisissa 5-vuotiaana, ja hän halusi kanssani käydä arkun äärellä katsomassa isotätiään.Hän vain tuumi, että täti näyttää nukkuvan rauhallisesti.Hänelle se oli luonnollinen asia.Olen sairaanhoitaja, ollut 15 vuotta tehohoitotyössä ja nähnyt monenlaista kuolemaa.Olen itse pyrkinyt rohkaisemaan omaisia jättämään kuolleelle hyvästit teho-osastollakin, jos omainen itse niin on halunnut ja kysynyt mielipidettäni.
Voi kun sairaalassa kerrottaisiinkin omaisille totuus tilanteesta. Itse vietin äitini sairasvuoteen vierellä viikon ja minulle vakuuteltiin kokoajan että äitini toipuu entiselleen. Hän oli jo vanha ja sai sydänkohtauksen kaksi kertaa peräkkäin lyhyellä ajalla. Itse äidin nähtyäni ajattelin ettei hän siitä toivu ja hän sanoi sen lähes viimeisinä sanoinaan itsekkin viikkoa ennen kuolemaansa kun vielä jotain kykeni sanomaan. Koko ajan hän vain hiipui pois eikä enää kyennyt puhumaan. Kuulin että hänellä oli niin voimakas lääkitys että se vei hänet aivan sekaisin ja lamautti puhekyvyn.
Olen katkera varmasti loppuikäni siitä hoitohenkilökunnalle ja lääkärille, ettei minulle kerrottu totuutta vaan kaunisteltiin ja luvattiin äidin paranemista.
Kun sitten uskoin heihin ja käänsin selkäni, hän oli poissa. Poistuin vain yhdeksi yöksi ja juuri silloin hän lähti. Minulle ei annettu mahdollisuutta hyvästellä.
Siitä hetkestä on jo vuosi, mutta vieläkään en ole suostunut uskomaan että äitiä ei enää ole. Ikävä on niin lamaannuttava ja masennus vie kaikki voimat etta en tiedä miten yleensä selviän tästä elämään itsekkään.
Olisin halunnut silloin tietää totuuden jotta olisin osannut toimia sen mukaan ja sanoa ne asiat mitäkä nyt jäivät sanomatta, hyvästellä....
Tämä suru ei pääty, tämä itku ei lohduta kun koko elämäni perustus on minulta viety.