Olen ollut sinkkuna n. 6 vuotta, lukuunottamatta lyhyitä 6 kk - 1 kk ohimeneviä suhteita. Nyt on tullut vastaan sellainen mies, joka on saanut minut ajattelemaan sitoutumista. Mies vaikuttaa mahtavalta tyypiltä. Olemme tunteneet nyt n. 4 kuukautta.
Viime viikonlopun vietimme jälleen yhdessä ja nyt minuun on iskenyt kauhu. Pelkään että jutun edetessä kaikki muuttuu ja että joudun ennen pitkää luopumaan tutusta ja turvallisesta elämästäni. Muutos nimittäin olisi aika suuri -> paikkakunta muuttuisi - työmatkat pitenisivät ja pitäisi opetella elämään toisen kanssa.
Tämä ei tietenkään ole edessä vielä vähään aikaan, mutta tämä "kauhu" vaikeuttaa suhtautumistani tähän mieheen. Jotenkin sitä ei uskalla heittäytyä suhteeseen ja tuntea tunteita kun miettii vain tätä kauhua ja muutoksen pelkoa.
Osaako kukaan kommentoida?
Viime viikonlopun vietimme jälleen yhdessä ja nyt minuun on iskenyt kauhu. Pelkään että jutun edetessä kaikki muuttuu ja että joudun ennen pitkää luopumaan tutusta ja turvallisesta elämästäni. Muutos nimittäin olisi aika suuri -> paikkakunta muuttuisi - työmatkat pitenisivät ja pitäisi opetella elämään toisen kanssa.
Tämä ei tietenkään ole edessä vielä vähään aikaan, mutta tämä "kauhu" vaikeuttaa suhtautumistani tähän mieheen. Jotenkin sitä ei uskalla heittäytyä suhteeseen ja tuntea tunteita kun miettii vain tätä kauhua ja muutoksen pelkoa.
Osaako kukaan kommentoida?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itsekin olen lähes koko elämäni kammonnut ajatustakin 'vakavasta' parisuhteesta, vapauteni ja riippumattomuuteni menettämisestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä toiseen sitoutuminen sitten tuokin tullessaan. En ajatellut koskaan olevani valmis elämään toisen rinnalla, kompromisseja ja ratkaisuja tämä toinen huomioon ottaen tehden... askel parisuhde-elämään tuntui valtavalta otettavaksi. Siksi kartoin kaikkea tähän viittaavaa.
Sitten tapasin tämän nykyiseni. Huomaamattani asiat ovat kulkeneet kammoaamaani suuntaan, ilman, että kukaan on kysynyt suostumustani tai kertonut päämäärää. En ole enää itsenäinen tai riippumaton, en täysin. Enää en ole tilanteessa, jossa minun ei tarvitse vastata kenellekään menoistani. Enää en kykene ajattelemaan tulevaisuuden uravalintoja opiskelun jälkeen tai tulevaisuuden asuinpaikkakuntaa ilman, että ajattelen sitä myös parisuhteeni kannalta. Ja kaikki tämä täysin huomaamatta.
Kun aloimme seurustella, totesimme lähes yhteen ääneen, että eihän se oikeastaan mitään muuta - samalla tavalla edellään kuin ennenkin. Nyt vaan on sovittu, ettei katsella muita vaan yritetään yhdessä. Vähitellen suhde on edennyt ajoittaisesta yhdessä hengailusta melkein jo yhdessä asumiseen, puheet sivuavat välillä vaivihkaa lähitulevaisuuttakin, haaveita ja suunnitelmia (ei kauas tähtääviä kuitenkaan, mikä sopii minulle, sitoutumiskammoiselle, oikein hyvin - pikkusormen olen kuitenkin antanut, vai olisiko se sydän sittenkin?). Olemme yhä enemmän ME kahden täysin toisistaan erillisen yksilön sijaan. Ja yllätyksekseni se ei tunnu ollenkaan pahalta. Kaikki on kuitenkin tapahtunut ja tapahtuu edelleen pikkuhiljaa, ilman suuria ja mullistavia hyppäyksiä. Samaa ennustan sinullekin, jos tämä kerran on sinulle 'se oikea' (mikä kulunut ilmaus). Älä ajattele kauaskantoisia ajatuksia, vaan katso mihin seuraava hetki sinut vie, ja sitten sitä seuraava. Jos jossain vaiheessa alkaa sitten tuntua pahalta, voit ottaa takapakkia tai tehdä stopin. Ei toiseen ihmiseen lähemmin tutustuminen vakavassakaan mielessä heti automaattisesti tarkoita pikavauhtia avioliittoa, asuntolainaa, lapsia, koiraa ja kaikkea sitä, mitä niin moni meistä tuntuu kammoavan...;)
Miksi juuri sinun pitäisi muuttaa miehen luo ja tehdä elämästäsi vaikeaa? Tai miksi yleensä kenenkään pitäisi muuttaa kenenkään luo?
Luullaan että on pakko asua yhdessä, pakko tehdä lapsia, pakko sitä ja tätä, koska "kaikki muutkin niin tekevät". Eivät tasan tee!
Valitkaa oma omintakeinen elämäntyylinne, niin ei tarvitse olla katkera siitä että kumppanuuden takia elämästä on tullut helvetti.