Kaksi vuotta sitten mentin osan itsestäni lopullisesti. Poikani kuoli ja jäljelle jäi vaan ontuva ns.perhe.
Isänpäivä ja talletin pojalle 20,- jotta sai ostaa isälle lahjan. Hän sai pääkallopaidan.he he.
Ei naurata yhtään. Isoisää katsomaan ja olisiko kenties viimeinen kerta. Kaikki menee hyvin kunnes soitamme ovikelloa ja astumme sisään missä osa sukua paikalla. ME::Tulemme. Me joka joskus olimme perhe..nyt tulee ontuva kolmikko paikalle ja kaikki sen tietää. Meitä pitäisi olla nelje , plus lisäksi tyttöystävä. Kaikkien pitäisi kysellä miten poika ja tyttö viihtyy uudessa asunnossa. Tai nyt se ei enää olisi uusi vaan kaksi vuotta vanha. Nyt heidän pitäisi kysellä miten opinnot sujuu tytöltä. Miten olette pärjänneet laskujen kanssa ja miten rahat riitää nuorella parilla. Totuus on kuitenkin ihan jotain muuta. Vaikka kukaan ei sano mitään. Vaikka he nauroi valtavan kokoista poikaani, sävyssä oli liikutuksen sävy. Poika jolla ei enää ole isoveljeä.Säälin sävy ja tekopirteät vitsit pojalleni. Niin se meidän elämä jatkuu. jatkuu perheenä joka ei enää ole perhe.
Rikkinäinen kasa. Isä joka haluaa haudalle. Poika joka ei haluia vieläkään mennä sinne vaan seuraa isää katsellaan. En mennyt minäkään. On isän päivä. Isä joka meneehaudalle "katsomaan kuollutta poikansa muistomerkkiä, koska poika ei tule enää ikinä hänen syliinsä halaámaan ja onnittelemaan. Isä pääkallopaidassa kyykistyy haudalle ja seuraan kaukaa autoista kuinka nuori pari seuraa meidän isää.
Poika ei puhu mitään. Korjaa heti autotallissa jotain kiireellä. laitan pikapikaa ruokaa. Liha jonka ostin vaan häntä varten odottaa minua. Leikkaan hullunkiilto silmissä lihat pihveiksi ja toivon ettei ne ole raakoja. On kiire ettei poika lähde pois. Poika joka tavallaan on jo vieraantunut meistä. Ahdistammeko häntä? Miten hän voi? En minä tiedä , en todellakaan tiedä. Tiedän vaan että itselläni on olo että olen menettänyt heidät molemmat.
Surustako voi parantua? Ei, Ei koskaan..ei täydellisesti ikinä. Aina on kolo josta vuotaa pieniä pisaroita verta ..tip tip tip..onko elämää kuoleman jälkeen..uskoin siihen ja useinmiten..entä jollei olekkaan? Lopuullinen rauha..ei taivasta eikä helvettiä. Eikö niin olisikin parempi kuitenkin? En tiedä. Mutta vielä åitäisi olla monta vuotta jäljellä..ja sitä ei jaksa ilman uskoa että hän on siellä , hän on täällä vaikken syliin enää koskaan voi ottaa..paska päivä..tänään
Isänpäivä ja talletin pojalle 20,- jotta sai ostaa isälle lahjan. Hän sai pääkallopaidan.he he.
Ei naurata yhtään. Isoisää katsomaan ja olisiko kenties viimeinen kerta. Kaikki menee hyvin kunnes soitamme ovikelloa ja astumme sisään missä osa sukua paikalla. ME::Tulemme. Me joka joskus olimme perhe..nyt tulee ontuva kolmikko paikalle ja kaikki sen tietää. Meitä pitäisi olla nelje , plus lisäksi tyttöystävä. Kaikkien pitäisi kysellä miten poika ja tyttö viihtyy uudessa asunnossa. Tai nyt se ei enää olisi uusi vaan kaksi vuotta vanha. Nyt heidän pitäisi kysellä miten opinnot sujuu tytöltä. Miten olette pärjänneet laskujen kanssa ja miten rahat riitää nuorella parilla. Totuus on kuitenkin ihan jotain muuta. Vaikka kukaan ei sano mitään. Vaikka he nauroi valtavan kokoista poikaani, sävyssä oli liikutuksen sävy. Poika jolla ei enää ole isoveljeä.Säälin sävy ja tekopirteät vitsit pojalleni. Niin se meidän elämä jatkuu. jatkuu perheenä joka ei enää ole perhe.
Rikkinäinen kasa. Isä joka haluaa haudalle. Poika joka ei haluia vieläkään mennä sinne vaan seuraa isää katsellaan. En mennyt minäkään. On isän päivä. Isä joka meneehaudalle "katsomaan kuollutta poikansa muistomerkkiä, koska poika ei tule enää ikinä hänen syliinsä halaámaan ja onnittelemaan. Isä pääkallopaidassa kyykistyy haudalle ja seuraan kaukaa autoista kuinka nuori pari seuraa meidän isää.
Poika ei puhu mitään. Korjaa heti autotallissa jotain kiireellä. laitan pikapikaa ruokaa. Liha jonka ostin vaan häntä varten odottaa minua. Leikkaan hullunkiilto silmissä lihat pihveiksi ja toivon ettei ne ole raakoja. On kiire ettei poika lähde pois. Poika joka tavallaan on jo vieraantunut meistä. Ahdistammeko häntä? Miten hän voi? En minä tiedä , en todellakaan tiedä. Tiedän vaan että itselläni on olo että olen menettänyt heidät molemmat.
Surustako voi parantua? Ei, Ei koskaan..ei täydellisesti ikinä. Aina on kolo josta vuotaa pieniä pisaroita verta ..tip tip tip..onko elämää kuoleman jälkeen..uskoin siihen ja useinmiten..entä jollei olekkaan? Lopuullinen rauha..ei taivasta eikä helvettiä. Eikö niin olisikin parempi kuitenkin? En tiedä. Mutta vielä åitäisi olla monta vuotta jäljellä..ja sitä ei jaksa ilman uskoa että hän on siellä , hän on täällä vaikken syliin enää koskaan voi ottaa..paska päivä..tänään
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.