Mikä älytön kysymys. Totta, mutta joskus pitkään jatkunut tilanne sumentaa objektiivisen katsantokyvyn.
Olen seurustellut useita vuosia miehen kanssa ja suhteemme on ollut enemmän ja vähemmän "väkivaltainen" molemmin puolin. Minä kai se olen satuttanut häntä pahimmin, lyönyt ja raapinut naarmuille -ison miehen. Mies vain tönii (olkoonkin että sen seurauksena olen kaatunut ja lyönyt pääni lasipöytään ja patteriin)
Häpeä omista lyönneistä ollut valtava ja olen onneksi saanut kaiken anteeksi ja aloittanut puhtaalta pöydältä. Nuorena jouduin käymässä terapiassa sen takia että suuttuessani tunsin valtavaa halua lyödä. Minun piti ihan puristaa käsi nyrkkiin ja lähteä paikalta etten olisi satuttanut. Kännissä tämä ei aina onnistunut.
Ja minä tiedän miksi löin. Halusin riitatilanteessa lyödä järkeä toisen päähän. Kun tuntui että nuo kaksi mollottavaa silmää eivät halunneet ymmärtää, eivät tajunneet (olivat liian kännissä). Halusin pyyhkiä sen itseriittoisen ja halveksivat "minä tiedän paremmin" ilmeen pois. Ja sen minä todella pyyhinkin....
Tiedättekö mitä on syvä itseinho ja häpeä? Olen väkivaltaisuuteni takia joutunut menemään syvälle itseeni ja kaikista vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselle kaikki pahat teot. Onnekseni tilanne kärjistyy vain kännissä ja niinpä olen vähentänyt alkoholi annoksieni määrää silloin harvoin kun olemme yhdessä missään. Ja puoleen vuoteen en ole edes tuntenut tarvetta käydä käsiksi. Kuin se raivon tuli ei edes jaksaisi syttyä sisällä, se on hyvä se. Ja olen ylpeä siitä.
Nyt olen kuitenkin huomannut että väkivalta on tarttunut mieheeni.Nyrkistä en ole saanut, mutta kun riitatilanteet tulevat eteen selvinpäin, ja olen itse luopunut pahoinpitelemisestä, muuttanut tapojani, sekä ymmärtänyt asioita syvemmin, toinen alkaa käydä käsiksi. Eikä edes humala ole syynä. En oikein osaa ja tiedä kuinka suhtautua asiaan. Olen lyönyt häntä ainakin kolmesti 8 vuoden aikana enkä tunne että minulla olisi oikeutta huomauttaa hänen käytöksestään oman menneisyyteni huomioon ottaessa. Tässä jokunen viikko sitten esim. filmin katselumme päättyi riitaan jossa minut potkaistiin alas sohvalta ja kopsautin pääni pöytään. Mies vielä kehtasi tukistaakin oikein kunnolla. Pitkästä ja paksusta tukasta saa hyvän otteen. Mitään anteeksipyyntöjä en ole koskaan saanut. Hän ei varmaan sitten edes kadukaan niitä tönäisyjään.
Ehkä juuri menneisyyteni huomioon ottaen, en oikein osaa asettaa rajaa väkivallalle. Järki sanoo, että toiseen milläänlailla kajoaminen on huono juttu, mutta olen itse satuttanut häntä pahemmin kuin hän minua. Alkaako katkeruus lyönneistä purkautumaan nyt kun näytän järkevöityneen? Mitä minun pitäisi tehdä? Pelkään että tuo "provosointi" herättelee oman tuleni taas kehiin ja joku päivä lyön häntä takaisin. Mies jaksaa aina muistuttaa siitä että olen sairas koska olen niin väkivaltainen. Mitään tukea en häneltä parantumiseeni saanut vaan tein sen omin voimin ja nyt huomaan että tilanne pahenee hänen puoleltaan. Elimmekö ns. kauhun tasapainossa joka nyt on järkkynyt kun sain itseni kuriin?
Niin, on vaikea asettaa rajaa omien lyöntiensä jäljiltä. Häpeän vieläkin aikaa jolloin kävin käsiksi -minä en halua olla sellainen. Mutta en halua tulla tukistelluksi ja läpsäistyksi tuontuostakin.
Olen seurustellut useita vuosia miehen kanssa ja suhteemme on ollut enemmän ja vähemmän "väkivaltainen" molemmin puolin. Minä kai se olen satuttanut häntä pahimmin, lyönyt ja raapinut naarmuille -ison miehen. Mies vain tönii (olkoonkin että sen seurauksena olen kaatunut ja lyönyt pääni lasipöytään ja patteriin)
Häpeä omista lyönneistä ollut valtava ja olen onneksi saanut kaiken anteeksi ja aloittanut puhtaalta pöydältä. Nuorena jouduin käymässä terapiassa sen takia että suuttuessani tunsin valtavaa halua lyödä. Minun piti ihan puristaa käsi nyrkkiin ja lähteä paikalta etten olisi satuttanut. Kännissä tämä ei aina onnistunut.
Ja minä tiedän miksi löin. Halusin riitatilanteessa lyödä järkeä toisen päähän. Kun tuntui että nuo kaksi mollottavaa silmää eivät halunneet ymmärtää, eivät tajunneet (olivat liian kännissä). Halusin pyyhkiä sen itseriittoisen ja halveksivat "minä tiedän paremmin" ilmeen pois. Ja sen minä todella pyyhinkin....
Tiedättekö mitä on syvä itseinho ja häpeä? Olen väkivaltaisuuteni takia joutunut menemään syvälle itseeni ja kaikista vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselle kaikki pahat teot. Onnekseni tilanne kärjistyy vain kännissä ja niinpä olen vähentänyt alkoholi annoksieni määrää silloin harvoin kun olemme yhdessä missään. Ja puoleen vuoteen en ole edes tuntenut tarvetta käydä käsiksi. Kuin se raivon tuli ei edes jaksaisi syttyä sisällä, se on hyvä se. Ja olen ylpeä siitä.
Nyt olen kuitenkin huomannut että väkivalta on tarttunut mieheeni.Nyrkistä en ole saanut, mutta kun riitatilanteet tulevat eteen selvinpäin, ja olen itse luopunut pahoinpitelemisestä, muuttanut tapojani, sekä ymmärtänyt asioita syvemmin, toinen alkaa käydä käsiksi. Eikä edes humala ole syynä. En oikein osaa ja tiedä kuinka suhtautua asiaan. Olen lyönyt häntä ainakin kolmesti 8 vuoden aikana enkä tunne että minulla olisi oikeutta huomauttaa hänen käytöksestään oman menneisyyteni huomioon ottaessa. Tässä jokunen viikko sitten esim. filmin katselumme päättyi riitaan jossa minut potkaistiin alas sohvalta ja kopsautin pääni pöytään. Mies vielä kehtasi tukistaakin oikein kunnolla. Pitkästä ja paksusta tukasta saa hyvän otteen. Mitään anteeksipyyntöjä en ole koskaan saanut. Hän ei varmaan sitten edes kadukaan niitä tönäisyjään.
Ehkä juuri menneisyyteni huomioon ottaen, en oikein osaa asettaa rajaa väkivallalle. Järki sanoo, että toiseen milläänlailla kajoaminen on huono juttu, mutta olen itse satuttanut häntä pahemmin kuin hän minua. Alkaako katkeruus lyönneistä purkautumaan nyt kun näytän järkevöityneen? Mitä minun pitäisi tehdä? Pelkään että tuo "provosointi" herättelee oman tuleni taas kehiin ja joku päivä lyön häntä takaisin. Mies jaksaa aina muistuttaa siitä että olen sairas koska olen niin väkivaltainen. Mitään tukea en häneltä parantumiseeni saanut vaan tein sen omin voimin ja nyt huomaan että tilanne pahenee hänen puoleltaan. Elimmekö ns. kauhun tasapainossa joka nyt on järkkynyt kun sain itseni kuriin?
Niin, on vaikea asettaa rajaa omien lyöntiensä jäljiltä. Häpeän vieläkin aikaa jolloin kävin käsiksi -minä en halua olla sellainen. Mutta en halua tulla tukistelluksi ja läpsäistyksi tuontuostakin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko naarmuille raapiminen muka vakavampaa kuin se että päätäsi hakataan milloin minnekin? Entäs jos saat aivovamman...?
Sano sille miehellesi että pitääkö hänen väen vängällä yrittää ryhtyä sinua pahemmaksi.
Minullekin on mies tuputtanut monta kertaa näkemystä että olen hullu ja päästäni viallinen, koska olen myöntänyt pariin kertaan olevani masentunut. Sama mies hajottaa esineitä raivostuessaan, itkee ja sanoo tappavansa itsensä, sylkee lattialle, syöksähtelee liikenteessä yhtäkkiä kohti sillanpilareita ja muita autoja jos päre palaa... Ja näihin raivokohtauksiin en koskaan ole minä ollut syynä. Paitsi kerran kun moitin musiikkia mitä hän kuunteli autossa.
Nainen on niin perkeleen helppo syyllistää. Sillä perusteella mies saa sitten olla itse perkele jos vähän sattuu lapsettamaan.
Eiköhän tilanne teillä ole jo sellainen, että olette sujut? Jatkossa jos mies lätkii ja riepottaa, on hän pahempi kuin sinä. Sitä ei mikään muuta muuksi, vaikka kuinka syyllistäisitte yhdessä sinut yksinään.
Välillä sitä vain tuntee liioittelevansa ja dramatisoivan kaikkea. Liekö sitten johtunee vuosikausien "mitätöinneistä" että olen muka naiivi, tyhmä ja dramaattinen, että ei oikein tuo itseluottamus pelaa niinkuin sen pitäisi.
Minut on helpposyyllistää sillä olen ollut syyllinen, tuntenut syyllisyyttä. Itselleen on vaikea antaa anteeksi tekemiään asioita jos toinen arvostelee ja muistuttelee niistä jatkuvasti :(
Tämmöstähän tää meidän rakkaus on. Harmittaa vaan vieläkin että se sauna paloi, mutta kun me tehdään se duetto, niin rakennetaan niillä rahoilla entistä parempi sauna.
Rakastan sua ja aion elää ainakin 100-vuotiaaksi! T: Matti "Masa" Nykänen
Worlds greatest skijumper