Meillä puolitoista kuukautta asuttu erillään ja avioero harkinta-aika päättyy tämän kuun puolen välin jälkeen. Sen voin jo heti todeta että kyllä on ollut aivan kamala kokemus tähän saakka kokonaisuudessaan tämä case:( Syynä eroomme on aviosuhteen platonisuus ja kylmyys, itse hain eroa usean vuoden harkinnan jälkeen. Mietin hyvin paljon kokonaisuudessa lasta joka 10 vuotias mutta lopulta elämän laatu vei voiton päätöksessä ja ero tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Perheessämme ei jutusteltu juurikaan mitään, mitä nyt itsekseni puhelin ja mies "kuunteli". Hellyys ja läheisyys oli muisto vain, kaksi viimeistä vuotta meni ilman mitään läheisyyttä. Usein otin asiaa esille mutta mikään ei muuttunut. Sitten kuinka ollakaan, samaan aikaan kun asiaa mietiskelin, tutustuin erittäin sielukkaaseen ja sosiaaliseen mieheen joka on ollut elämässäni tukena ja ystävänäni nyt viimeiset 9 kuukautta. Hän lopulta oli se silmieni avaaja siinä suhteessa että ymmärsin itse mitä elämä voi muutakin tarjota ihmissuhteissa. Rankan itseni syyllistämisen ja pitkän pohdinnan jälkeen muutin erilleen asumaan ja sovimme että tytär asuu viikko ja viikko välein vuoronperään vanhemmillaan. Miehellä on myöskin uusi asunto eli vanhaan yhteiseen kotiin ei jäänyt kumpikaan.Lapsi sopetui ihmeen nopeasti ja hyvin uuteen kaksin asumiseen kanssani mutta nyt on ilmennyt aivan uusi ja itseäni hämmentävä ongelma; nimittäin sellainen, että lapsi ei halua asua kuin minun luonani ja sitten käydä isällä vain joka toinen viikonloppu. Ymmärrän asian erinomaisesti lapsen näkövinkkelistä mutta isän puolesta olen kovin surullinen koska oikeasti on lapselleen oikein hyvä isä. Tunnen taas lisää syyllisyyttä koko asian tiimoin, välillä jopa siihen saakka että ajattelen että mennään sitten takaisin yhteen ja leikitään onnelista kotia kunhan kaikki osapuolet vaan voisivat hyvin. Kaikki muut, muuta entäs minä itse? Järki sanoo ettei tuo missään tapauksessa ole oikea ratkaisu itseni saatika kokonaisuuden kannalta, mutta miten ihmeessä tämä elämä saadaan parhaaseen mahdolliseen balanssiin?? Tämä syyllisyys on raastavaa ja kokisin tätä aivan varmasti ilman uutta ystäväänikin mutta varmasti tuo iki-ihanan ystäväni olemassa olo lisää syyllisyyteni taakkaa. Nyt sitten alkaa vielä vääntö elatusmaksuista:( Kertokaa rakkaat ihmiset onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia ja miten ihmeessä olette selvinneet? Uutta oikeasti aarteen omaista ihmissuhdettanikaan en ole valmis lopettamaan, uudesta suhteesta eivät tiedä vielä lapsi/isäkään. Mutta uusi suhde on aivan uskomattoman upea, juuri sellainen mitä yksinäisinä avioliitto vuosinani salaa haaveilinkin ja vielä vähän enemmänkin. Aivan kuin rukouksiini olisi vastattu..mutta tämä syyllisyys hajottaa vielä minut:( Mikä neuvoksi?? Psykologilla käynti on ollut mielessäni mutta uskon että täältäkin saattaa löytyä hyviä kannanottoja ja kokemuksia.
huh huh
ompa rankkaa:(
111439
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tilanne mutta älä noin kauheesti syyllistä itseäsi, olet varmasti tehnyt kaikkesi ja on sullakin oikeus olla onnellinen. Luulisin että lapsesikin vaistoaa ettei isällä ja äidillä ole suhde ihan kunnossa.
Älä vaan syyllisyyden takia tai lapsesi takia palaa takaisin, se olisi mielestäni väärä syy, ainoastaan jos todella rakastat "ex-miestäsi" ja todella haluat vielä yrittää.
Itse teet tietenkin päätöksesi mutta kirjoituksesi luettuani tuli tunne että tie on katsottu loppuun ja olisi uusien tuulien aika.
Olen itse eronnut (jätetty osapuoli) ja pari lasta, lapset ovat hyvin sopeutuneet menemään joka toinen vkl isälleen ja elämä rullaa kaikilla.
Tsemppiä ja voimia sulle paljon :)
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ihmiset eroavat ihan liian helposti. Ollaan yhdessä vuosikymmen tai jopa pari, jonka jälkeen yht´äkkiä toinen tai molemmat huomaavat, että ei ollakaan enää ihastuneita kuten silloin ennen! Äly hoi, ihmiset ja odotukset suhteeseen liittyen muuttuvat, suhdetta pitää osata aina välillä päivittää ja ennen kaikkea sitä on hoidettava.
Tämä vaatii kuitenkin panostusta molemmilta suhteen osapuolilta. Kertomasi mukaan sinä olet teillä ollut se "yrittäjä" ilman vastakaikua. Tällöin ero varmasti voi olla se parempi ratkaisu. Yksin taisteleminen aiheuttaa vain lisää ongelmia sekä ympärillä oleville ihmisille, että ennen kaikkea ihmiselle itselleen. Energiaa kuluu turhaan.
Muussa tapuksessa tosiaan miettisin eroamista kahdesti, tai kolmestikin, jos on lapsia. Ei se puoliso nimittäin yleensä vaihtamalla parane. Johonkinhan jokainen puolisossaan on kertaalleen ihastunut, tämän ihastuksen muuntuminen kypsemmäksi rakkaudeksi ei aina käy ihan kivuttomasti. Jos yhdessä oloa on kestänyt yli 10 vuotta ja on tehty lapsi(a), mielestäni eroamista harkitsevat parit pitäisi passittaa lain pakolla terapiaan. Jos toisen kanssa on mennyt hyvin jo varsin kauan aikaa, niin tässä vaiheessa parisuhteeseen tulevat ongelmat liittyvät kyllä sitten ihmiseen itseensä, eivät puolisoon! Ellei kyseessä ole väkivalta, päihteet tms., jolloin oman turvallisuuden vuoksi toki eroaminen on hyväksyttävää kaikissa tapauksissa.
Mitä tulee uuteen ihastukseesi, niin tuota asiaa et järjellä varmasti voi käsitellä. Jos aiemmin on elänyt tyytymättömänä suhteessa, niin uusi ihminen uusine "juttuineen" vie helposti jalat alta. Pitkään tukahdutettuina olleet tunteet pääsevät vallalle ja kaikki on niin ihanaa...Vasta parin vuoden kuluttua näet, onko tämä uusi ihminen se satukirjojen prinssi, vaiko sittenkin ihan vain tavallinen taatelintallaaja. Näin se vain valitettavasti on...
Pidä kuitenkin uudesta onnestasi kiinni, se voi olla totta myös pidemmän ajan päästä. Varsinkin, jos tällä kertaa MOLEMMAT yritätte viedä suhdettanne vastaantulevien karikkojen yli!
Olen samaa mieltä siitä että ihmiset eroavat ihan liian helposti, mutta omalla kohdalla alkaa tuntumaan jo siltä, että tämä suhde etenee ainoastaan yhden ihmisen ehdoilla, ja se ihminen en ole minä.
En olisi edes vaihtamassa uuteen suhteeseen. Suoraan sanoen epäilen, että mitään uutta suhdetta tuskin seuraisikaan enää koskaan, mutta yksinäisyyskin tuntuisi joskus paremmalta, kun se missä minä joudun elämään. Ei voi puhua fyysisestä eikä henkisestäkään väkivallasta, mutta jyräämisestä kylläkin.
Ja minä olen sitten muuten se suhteen mies. Vaimoni ei edes yritä ymmärtää minua, koska on niin täynnä itseään ja omia ongelmiaan, eikä missään nimessä halua luovuttaa mitään päätösvaltaa oikeastaan mistään merkittävästä asiasta. Me menemme sinne minne vaimo haluaa, halusin minä tai en, emmekä me mene sinne minne vaimo ei halua, vaikka minä haluaisin. Ja tekemisen suhteen sama.
Ja on meilläkin lapsi, aika samanikäinen kuin aloittajalla. Ja hän onkin se ensisijainen syy, miksi en eroa aiokaan hakea, vaikka omalta kannaltani tilanne onkin ahdistava.
Samaa koin minäkin ensimmäisessä avioliitossani.
Ex päätti menoistamme enemmän äitinsä ja sisarensa kanssa kuin minun.
Jompi kumpi oli käynyt jossain ja kehui paikkaa, niin sinne sitten mentiin.
Jos ei menty, niin olin hirviö ja saatanan sika.
Kyllä tuo mitätöinti on raakaa henkistä väkivaltaa.
Kokeile kuitenkin ennen kuin haet eroa, lyödä nyrkki pöytään ja sanoa, että nyt tyyli muuttuu.
Jos ei muutu, niin maailma on täynnä naisia, eikä heistä minikaan ole ollenkaan kamala.
Miksi ihmeessä jäisit yksin jos päädyt eroamaan?
Tietysti asia nyt tuntuu kaukaiselta, mutta jo muutama kuukausi eron jälkeen avaa silmät ihan toiseen maailmaan jossa sinuakin kuunnellaan.
Tarkoitan tällä nyt lapsen mielipidettä. Hänellä lienee hyvät syyt siihen, että haluaa asua mielummin sinun luonasi. Ehkäpä miehesi ei lapsesi mielestä sitten olekaan niin hyvä isä, kuin itse luulet. Eivät lapset ole tyhmiä, ehkäpä hänkin näkee platonisuuden ja kylmyyden miehessäsi.
Käytännöllisestkin tuo lienee parempi ratkaisu, kun ei tarvi järjestellä kouluja jne. Oletko kysynyt miehesi omaa mielipidettä asiaan, vai onko vuoroviikkoisuus lähinnä sinun ajatuksesi? Ettet oikeasti vain kaipaisi joka toista viikkoa omaa aikaa?
monelta taholta tuota tapaamisjärjestelyä ja asia sai alkunsa siitä että tilanne tuntui molempien vanhempien mielestä ihanneratkaisulta jolloin kumpikin pääsisi tasapuolisesti jakamaan lapsen arkipäivää ja säästyttäisiin mm elatusmaksu ym sählingiltä. Nyt vaan on niin että lapsi kokee tilanteen ymmärrettävästi hajoittavana ja sen vuoksi on päädytty luopumaan alkuperäisestä suunnitelmasta jotta lapsen etu toteutuísi parhaiten ja niin hyvin kuin se tällaisessa tilanteessa ylipäätään voi. Lähinnä murehdin tilannetta isän elämään heijastaen, en omaa aikaani silmällä pitäen, tosin oma aika yksinhuoltajalle lie aina joskus hyvinkin tervettä! Niin ja tietenkin meille kaikille, niin lapsille kuin aikuisillekin:) Sen verran olen keskellä tilannetta "viisastunut" että kaikille tutuille ja tuntemattomille suositan parisuhteen hoitoa ajoissa ja vasta vihon viimeisenä vaihtoehtona eroa, sitten kun ihan kaikki kivet on suhteessa käännetty;yksin ne kivet on vaan kyllä liian painavia käännellä:(
Mitä enemmän saan välimatkaa edelliseen elämääni, sitä selkeämmältä oma ratkaisuni tuntuu. Ihan hyvänä esimerkkinä mm sellainen että tämän kuluneen puolitoista kuukautisen asumiseron aikana ei ole vielä kertaakaan tullut ikävä "ex-miestäni", pohdin vain kummissani että mitäpä asiaa ikävöisin viime vuosilta!!
...jos se toinen osapuoli ei suostu parisuhteen hoitoon, uskoo vaan että suhde on kunnossa, kun saa itse määrätä kaiken muilta kysymättä?
Monimutkaisiin ongelmiin ei kannata yrittää kokonaisratkaisua palstalla. Poimin siksi vain yhden kohdan kirjoituksestasi:
"miten ihmeessä tämä elämä saadaan parhaaseen mahdolliseen balanssiin??"
Sanoisin, että paras mahdollinen ei aina ole sama kuin kaikkia täydellisesti tyydyttävä. Jos lapsen mielipide asumisesta on jotenkin perusteltu, niin sen mukaan olisi syytä mennä, eli kääntää se ajatus muotoon: lapsen kannalta parhaaseen mahdolliseen balanssiin.
Sulla saattaa pukata syyllisyyttä, mutta ero kuitenkin tarkoittaa sitä, että lakataan ottamasta vastuuta sen exän asioista. Luulen, että sulla on vielä se erotyö kesken (mikä on tietysti luonnollista), etkä ole vielä ihan saanut mielessäsi kaikkia asioita jaettua. Exäsi on löydettävä oma balanssinsa ihan itse, et sinä voi sitä kovin syvällisesti pohtia, jos tahdot omaa elämääsi elää rauhassa.
En tarkoita, että pitää olla kylmä ja välinpitämätön exää kohtaan, vaan sitä, että kaiken muun voi jakaa puoliksi, mutta lapsia ei. Vaikka se kirpaisee se lapsista eroon joutuminen, niin suhde heihin ei pääty: se pitää rakentaa vaan uudestaan eri tavalla.
Etäisäkin voi nauttia lapsistaan, vaikka sen opettelu on rankkaa. Itse erosin lapsistani vuonna -95, siis avioeron myötä. Mulla on silti heihin edelleen lämmin suhde ja nautimme toistemme seurasta nytkin, kun he ovat lähes aikuisia.
Ikävä tuo sinun tilanteesi, mutta mielestäni sinun on turha tuntea huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä asiasta. Olet varmasti pitkään harkinnut asiaa monelta kannalta ja päätynyt asiassa omalta kannaltasi oikeaan ratkaisuun. Et ole vastuussa ex-miehestäni tai hänen selviämisestään eron jälkeen. Sinä teet ratkaisusi omalta kannaltasi ja hänen täytyy tyytyä siihen. Jos olitte päätyneet suhteessanne siihen tilanteeseen, että ero oli välttämätön, niin jos sinä et olisi tehnyt ratkaisua olisi hän tehnyt sen ennemmin tai myöhemmin.
Minua mietityttää näissä erojen syiden perusteluissa kuitenkin se, että usein se toinen osapuoli on etääntynyt, ei keskustele, ei tee osaansa kotitöistä, ei ota toista huomioon, ei ole hellä...
Perusteluita on monenlaisia, mutta kyllä usein on niin, että suhteen molemmat osapuolet ovat yhtä 'syyllisiä' tilanteeseen, jos syyllisiä ylipäätään pitää hakea. Ja kun toinen osapuoli on harkinnan jälkeenkin saanut tarpeekseen, niin silloin on paras erota oli kolmatta osapuolta tai ei.
http://vakas.se/sida1.html avioero.html
nyt ailahtelee,meilläkin yhteen aikaan nuorimmainen piti kaksin käsin portaan pylväästä kiinni huusi ettei lähe,kun äitinsä tuli hakemaan,nyt taas iloisena kun näkee vaihtopäivänä.vanhempien se on syytä mennä joskus itseensä,hypätä väliin lasten saappaisiin,miettiä miltä ne omat touhut tuntuu lapsista.