Tuolla alempana pyysit miettimään kumpi on pahempaa ylinopeus vai puolison pettäminen.
Viestiin en siellä voinut vastata joten tässä sinulle mielipide.
Jos ylinopeudesta ei jää kiinni ei tapahdu yhtään mitään. Sama pettämisessä.
Jos ylinopeudesta jää kiinni tai käy vauhtisokeuden kanssa muuten hullusti, seuraa roimat sakot ja mahdollisesti ajokortin menetys, pahimmassa tapauksessa lähtee henki itseltä ja mahdollisesti joltain sivulliselta viattomalta henkilöltä.
Vastaava pettämisessä, pettäjä saa aikansa kärsiä teostaan kotona tai mahdollisesti johtaa avioeroon.
Tieliikenneonnettomuuksissa kuoli vuonna 2007 380 henkilöä, 75% kuolemaan johtaneista onnettomuuksista johtuu ylinopeudesta, päihtyneenä ajosta tai muista törkeistä liikennerikkeistä.
Kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä ja henkirikoksia tehtiin vuonna 2007 130. Näistä 15% parisuhteessa ja 13% osuus oli mustasukkaisuudesta johtuvaa.
Tässä vähän fakta tietoa asiasta, jokainen tietenkin henkilökohtaisesti luo oman mielipiteensä siitä kumpi on pahempaa.
Itse et omaa mielipidettäsi suoraan sanonut, kiinnostaisi tietää näiden faktojen jälkeen?
Viestiin en siellä voinut vastata joten tässä sinulle mielipide.
Jos ylinopeudesta ei jää kiinni ei tapahdu yhtään mitään. Sama pettämisessä.
Jos ylinopeudesta jää kiinni tai käy vauhtisokeuden kanssa muuten hullusti, seuraa roimat sakot ja mahdollisesti ajokortin menetys, pahimmassa tapauksessa lähtee henki itseltä ja mahdollisesti joltain sivulliselta viattomalta henkilöltä.
Vastaava pettämisessä, pettäjä saa aikansa kärsiä teostaan kotona tai mahdollisesti johtaa avioeroon.
Tieliikenneonnettomuuksissa kuoli vuonna 2007 380 henkilöä, 75% kuolemaan johtaneista onnettomuuksista johtuu ylinopeudesta, päihtyneenä ajosta tai muista törkeistä liikennerikkeistä.
Kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä ja henkirikoksia tehtiin vuonna 2007 130. Näistä 15% parisuhteessa ja 13% osuus oli mustasukkaisuudesta johtuvaa.
Tässä vähän fakta tietoa asiasta, jokainen tietenkin henkilökohtaisesti luo oman mielipiteensä siitä kumpi on pahempaa.
Itse et omaa mielipidettäsi suoraan sanonut, kiinnostaisi tietää näiden faktojen jälkeen?
Vastaukset 18
Vanhimmat
paljon pienempi paha kuin ylinopeudet, koska pahoinpitelyiden seurauksena kuolee paljon vähemmän ihmisiä kuin ylinopeuksien seurauksena.
että en sanonut, että ylinopeus olisi oikein, tai sallittua silloinkaan kun siitä ei jää kiinni?
Samoin on pettämisessä, vaikka ei jää kiinni, niin onko se oikein? Ei ole.
Sinun antama tilasto on varmaan oikein, sitä en epäile, mutta mietihän sitä surua, murhetta, ja henkistä tuskaa mitä pettäjä aiheuttaa petetylle.
Sitä ei mikään "sakko" korvaa, kuten ylinopeuden korvaa (en tarkoita sitä jos ajaa jonkun päälle, tai aiheuttaa onnettomuuden) vaan se tuska on todella suuri sille jota on petetty.
Kyllä ymmärsin ettet pidä ylinopeuksia sallittuina ja kukapa ei joskus ajelisi tuolla jollei nyt ihan ylinopeutta niin ainakin niillä rajoilla.
Kun itse halusit nyt tällaisen vertauksen ottaa käyttöön, niin halusin vain konkreettisesti näyttää sinulle miten sinusta ilmeisesti suht harmiton asia kuten esim ylinopeus, saattaa monta kertaa aiheuttaa sen todellisen menettämisen tuskan.
Täällä palstalla on mielestäni tehty nyt hiukan kärpäsestä härkänen tämän suuren tuskan ja surun markkinoinnissa. Miten on mahdollista että yli puolet suomalaisista tutkimusten mukaan on ollut uskoton, ja silti suurin osa meistä suomalaisista on ihan järkiporukkaa? Luulisi että näiden tilastojen perusteella lähes kaikki meistä kulkisi mustissaan ja tuskan nujertamina.
En sano etteikö pettäminen olisi väärin ja ymmärrän sen aiheuttaman pahan olon, mutta ei nyt sentään lähdetä ihan mahdottomuuksiin näissä suru ja murhe ja tuska jutuissa.
Meillä jokaisella on varmaan asteikolla 1-10 jonkinlainen arvio siitä, mikä olisi pahinta ja parasta elämässä. Elämällä tahtoo vaan olla sellainen tapa, että juuri kun luulee olevansa kokenut sen kaikkein pahimman (sinun tapauksessasi luulen sen olevan uskottomuus), elämä heittää eteen jotain sellaista joka kääntää näkemykset taas toisenlaisiksi.
vertaus ylinopeuden ja uskottomuuden välillä on hieman ontuva.
Ja on totta, että tulkitsit aivan oikein kun sanoit, että uskottomuus minulle oli jos ei nyt ihan maailmanloppu, niin ainakin melkein sitä.
Olin ex.n uskottomuuden jälkeen aika "romuna", ja epäilen, että minulla on samanlaisia kohtalotovereita, ja paljon ympäri Suomea.
En halua liioitella uskottomuutta, mutta ne tuttavani jotka ovat joutuneet uskottomuuden kohteeksi ovat olleet myöskin samalla tavalla "romuna" kuin minäkin.
Kysyt miten on mahdollista että puolet parisuhteessa olevaa pettää toisiaan eikä se tunnu missään?
Pitäisi muistaa, että me ihmiset ollaan todella erilaisia, siispä parisuhteetkin toimivat kukin omalla tavallaan. Aina kun yritämme liikaa yksinkertaistaa ja puristaa toisiamme samaan muottiin, olemme väärillä jäljillä.
Parisuhde on kokenut muutoksia. Yhä enemmän on ihmisiä, jotka solmivat sen ns. rakkaudesta, mutta eivät kuitenkaan ole valmiita elämään toisen kanssa. Ihmiset ovat kovia, tavallaan. Eli ei edes haluta päästää toista lähelle, koska pettymyksen ja satuttamisen vaara on suuri.
Asenteet ovat kyynistyneet. Joskus se näkyy jopa siinä että joka on todella rakastunut, pilkataan. Hän on hyväksikäytettävä ja sinisilmäinen, typerä ja lapsellinen. Ja siitä että etsitään suhdetta jossa minua rakastetaan, ymmärretään jne. muttei minun itseni tarvitse sitä tehdä."Olen rakastamisen arvoinen".
Uskottomuus ei todellakaan ole kaikille niin kipeää. Olen joutunut toteamaan, etten minä nuorena ymmärtänyt että pettäminen on suuri juttu, enkä edes sitä mitä on mustasukkaisuus. No, eipä parisuhdekkaan ollut niin läheinen. Eikä mies käyttänyt uskottomuutta minua nöyryttääkseen. Mutta se voi olla kipeä lyömäase, silloinkin kun ei olla edes rakastuneita.
Olen alkanut pohtia, mikä siinä uskottomuudessa loukaa? Miksi se ei aina tee niin ja toisaalta voi olla yksi pahimmista asioista joita voi kokea.
Elämäni varrella on sattunut monta pahaa juttua. Nuorena yksi pahin oli, että ystävä kääntyi minua vastaan, puhui selän takana valheita ja mustamaalasi minua. Edessäpäin oli niin "ystävää". Kun asia lopulta paljastui, se aiheutti masennuksen minulle. Maksoin oppirahat siitä, ettei kaikkiin voi luottaa, maailmassa on myös pahoja ihmisiä.
Vielä nytkin tuo muisto satuttaa. Opin pitämään ihmiset vähän kauempana itsestäni, en päästänyt enkä edelleenkään päästä ihan ketä tahansa liian läheiseksi. Rakkaudessa on se hyvä että paha puoli, silloin toisen päästää todella lähellä. Silloin luottaa siihen, ettei tuo toinen tee minulle mitään pahaa.
Kyse on siis perusluottamuksesta ihmisiin ja elämään. Toisilla tämä on vahvempi, vaikka heidät hylätään, jää usko että kyllä minusta vielä joku välittää (oli se sitten ystävät, vanhemmat, lapset jne.). Toisella heikompi, sen harvan kerran kun uskaltaa luottaa, se luottamus petetään. Silloin voi tuntua että maailma katuu, ei jää ketään.
On vähän kaksijakoinen olo. Olisiko parempi että nuorena jo joutuu petetyksi, niin se kasvattaa paksumman nahan tulevia pettymyksiä varten - eli kuten mainitset: "juuri kun luulee olevansa kokenut sen kaikkein pahimman (sinun tapauksessasi luulen sen olevan uskottomuus), elämä heittää eteen jotain sellaista joka kääntää näkemykset taas toisenlaisiksi. "
Vai pitäytyä seurustelusuhteista tarpeeksi pitkään, että varmasti löytää sen tärkeän ihmisen? Että oppii tunnistamaan hyvän ja pahan toisessa?
Toisalta me suomalaiset sairastumme usein masennukseen. On ahdistuksia ja alkoholismia (sitä väkivaltaakin). Erot lisääntyvät, pettäminen on yleistä. Ei oikein enää uskalleta luottaa kehenkään. Onko tähän parempi sopeuttaa itsensä?
Vai ainakin yrittää omalta kohdaltaan elää vähän myönteisempää elämää. Opetella kuitenkin arvostamaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä, etenkin sitä omaa puolisoa? Eikä olla niin ylimielinen rakkauden suhteen?
Kukin päättäköön itse omalta kohdaltaan.
tässä alussa viittasi tilastoihin, niin luin tässä viime kesänä tilaston elämän stressaavimmista tilanteissa, niin ensimmäisenä oli puolison, tai lapsen kuolema, ja heti toisena avioero.
Mutta kuten ketjun aloittaja, ja mummomuori molemmat sanoitte, niin kaikkiin uskottomuus ei vaikuta läheskään niin paljon kuin esim. minuun.
Mutta siitä huolimatta uskaltaisin väittää, että keskimäärin se menee niin, ollaan tilastoista mitä mieltä tahansa, niin kyllä se avioero on elämän toiseksi stressaavin tilanne.
Uskon myös että avioero on monelle todella stressaava tilanne, ainakin jos ero tulee vain toisen osapuolen halusta.
Omalla kohdallani aika ennen avioerosta päättämistä oli hyvin raskasta aikaa, syystä että tiesin liittomme kuolleeksi, mutta en saanut sitä sanotuksi. Kun asia oli asetettu pöydälle, pystyimme puhumaan puolisoni kanssa enemmän kuin varmaan viimeiseen kymmeneen vuoteen olimme puhuneet. Helpotus oli molemmille suuri ja olemmekin todella hyvät ystävät nykyään.
Mummomuori kirjoitti siitä miten paljon se todellakin sattuu, kun ihminen jota syvästi rakastaa, pettää ja siitä miten todella aidosti rakastunutta ihmistä tavallaan pilkataan rakkauden vuoksi (pettämällä, valehtelemalla).
Olen aivan samaa mieltä, uskon ja osaan kuvitella sen surun ja huonon olon määrän mikä petetyllä on jos tämä on aidosti rakastunut petturiin.
Kuitenkin kun lukee tuolta avioliitto palstalta (ja täältäkin) noita kirjoituksia avioelämästä, käyttäytyykö aidosti rakastunut ihminen näin, kun ihmiset tuntuvat käyttäytyvän? Varsinkin miehet kyselevät siellä neuvoja kun vaimolta ei saa läheisyyttä ja lämpöä (seksiä?), halut ovat kadonneet jonnekin ja tilanne on voinut kestää jo vuosia. Jos ihminen todella rakastaa toista, aivan varmasti haluaa että sillä rakastetulla ihmisellä on hyvä olla ja haluaa ratkaista asiat ja ongelmat (itselleni tärkeintä on että omalla rakastetullani on hyvä olla minun kanssani, jolloin minullakin on).
Tuntuu että on unohtunut mitä rakkaus sana tarkoittaa ja rakkaus mielletään samaksi kuin omistaminen, pettämisessä suurin loukkaus on se kun "joku käyttää minun omaani ilman lupaa". Ollaan kuin lapsia, lelu joka ei ole enää pitkään aikaan ollut kiinnostava, muuttuu maailman tärkeimmäksi leluksi kun joku toinen lapsi haluaa sillä leikkiä. Mielestäni tämä ei ole rakkautta vaan ainoastaan omistushalua. Minä en pysty näkemään näitä vaimoja sen paremmin kuin kakkosiakaan rakastavina ihmisinä, jotka käyvät täällä kerskumassa sillä miten "se mies kuitenkin aina palaa vain minun luokseni". Mitä ihmeen rakkautta se on? Oman itsetunnon kohottamista sanon minä, ei mitään muuta.
Aviopuolisoa pidetään itsestäänselvyytenä, kiintymys sekoitetaan rakkauteen ja luullaan että kun minä olen tyytyväinen tilanteeseen, pitää sen puolisonkin olla.
Uskon toki että petetyissä on myös todella sellaisia ihmisiä, jotka ovat rakastaneet aidosti ja rakastavat vielä pettämisen jälkeenkin. Heille kaikki sympatiani ja jaksamista (sinä karppa olet varmaan yksi heistä, oletan näin kirjoitustesi perusteella).
kun tällainen uskottomuus paljastuu. Ainakin minä menin aivan täysin sekaisin. Se tunne,että sinun selän takana on touhuttu vaikka mitä, valehdeltu jne. menee hetkellisesti kaiken muun edelle. Ei se maailmanlopuiksi kutsuminen kovinkaan kaukana ole. Työasiat (työskentelen johtavassa asemassa) menivät täysin. Organisaatiota piti johtaa, ja olisi pitänyt näyttää hyvää esimerkkiä. Mutta kun itse olin jotenkin poissa tolaltani yli 6kk, niin kyllähän alkoi ilmettelyä syntyä käytöksestäni.
Ajatuksiin kun tunki kokoajan nuo tuon ajan tapahtumat. Melkoisia vihan tunteita ja koston ajatuksia syntyi päässä. Ja sitten ne saattoivat vaihtua itsetuhoisiin ajatuksiin. Välillä tuntui että millään muulla ei ollut mitään välillä. Oli ihan sama mitä tein, ja mitkä olisivat seuraukset.
Joka tapauksessa kaikki tulevaisuuden suunnitelmat katosivat saman tien. eli päivän kerrallaan. Vasta nyt muutaman viime viikon aikana suunnitelmia tulevaisuudesta on alkanut syntyä uudelleen. Elämälle on alkanut tulla uusi merkitys uuden suhteen myötä.
Vieläkin on sellainen tunne että kaikki aiemmin yhdessä koettu on tahrattu täysin. Se on pilattu. Vaimo pilasi sen holtittomalla käytöksellään, ehkä tietoisesti tai sitten ei?
Kun luottamus romahtaa näin täydellisesti (se oli aiemmin lähes 100%), niin sitä alkaa epäillä kaikkea. Olen jopa alkanut miettiä omia lapsiani. Onko niissä piirteitä jotka eivät viittaa minuun, siis ovatko ne kaikki omiani?
Anteeksi jo etukäteen tyly kommenttini kirjoitukseesi.
Kirjoituksestasi huokuu juuri se asia josta tuolla puhuin karpalle vastatessani, eli petetyksi tullessasi itsetuntosi sai kolauksen, suurin tuskasi johtui siitä että sinun selkäsi takana tehtiin jotain, ei siitä että olisit suuresti rakastanut vaimoasi.
Vielä enemmän niskakarvani nousivat pystyyn siitä, että puhut lapsistasi kuin esineistä (niissä, ne). Olen pahoillani, mutta en pysty olemaan kovin myötätuntoinen vaikka kokemus on ehkä ollutkin sinulle maata kaatava ja raskas.
Puoli vuotta tapahtuneen jälkeen olet uudessa suhteessa, joten ei se nyt tuntunut sinun maailmasi mitenkään romahtavan.
Jokainen kokee ja käsittelee tuon shokkivaiheen ja surutyön omalla tavallaan.
"Melkoisia vihan tunteita ja koston ajatuksia syntyi päässä. Ja sitten ne saattoivat vaihtua itsetuhoisiin ajatuksiin. Välillä tuntui että millään muulla ei ollut mitään välillä. Oli ihan sama mitä tein, ja mitkä olisivat seuraukset."
On hyvä että kykenee olemaan tekemättä mitään pikaisia tekoja ja jaksaa vaan odottaa että olotila menee ohi. Tästä aloitin muutaman kerran. Kaikki eivät siihen kykene. On ihmisiä jotka tekevät ja toimivat ensin ja ajattelevat sitten. Heillä viha ei käänny sisäänpäin, vaan ulospäin. Toisinaan varsin vakavin seurauksin, kun ei jaksa piitata seurauksista. kaikki on mennyt, menköön loputkin.
Voi kai ulkokultaisesti sanoa, että on hyvä että petetty "panee" vain oman elämän risaiseksi, eikä muiden. Silloin petetylläkään ei ole omantunnon tuskia tai saa hän voi sääliä puolisoaan - niin tai tehdä hänestä "syyllisen". Onneksi suurin osa pettäjistä kuitenkin ymmärtää tekonsa ja antaa jonkilaisen arvon myös pettämälleen ihmiselle.
Voimia sinulle, kyllä sinä pärjäät!
näihin romuttumisiin.
"Joka tapauksessa kaikki tulevaisuuden suunnitelmat katosivat saman tien. eli päivän kerrallaan. Vasta nyt muutaman viime viikon aikana suunnitelmia tulevaisuudesta on alkanut syntyä uudelleen. Elämälle on alkanut tulla uusi merkitys uuden suhteen myötä. "
Alkakaa hyvät ihmiset elämään itse omaa elämäänne, älkääkä eläkö aina sitä jonkun muun kautta.
"suurin tuskasi johtui siitä että sinun selkäsi takana tehtiin jotain, ei siitä että olisit suuresti rakastanut vaimoasi."
Nuo kulkevat käsi kädessä. Jos vihaamani ihminen tekee selän takana jotain, ei se mitään merkitse. Sen kanssahan ollaan sodassa. Sensjaan jos rakastettu ihminen puuhailee selän, takana, se nostaa vihan tunteen. Että se kehtasi käyttää rakkautta niin törkeällä tavalla hyväkseen! Kosto on suloinen!
Jos sinun tunneskaalaasi ei kuulu muita tunteita kuin viha tai rakkaus, jos maailmaasi ei kuulu muita värejä kuin musta ja valkoinen, ei asialle voi mitään.
Ei minuakaan hetkauta mihinkään suuntaan jos vihamieheni puuhastelee selkäni takana, mutta kyllä loukkaa kovasti jos ystäväni valehtelee minulle tai työkaveri puukottaa selkään. Kumpaakaan en kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä rakasta . Ja sehän onkin varsinainen rakkauden merkki että ensimmäisenä on kosto mielessä. No jokainen käsittää sanan rakkaus omalla tavallaan...
olit tehnyt aivan oikean johtopäätöksen, varsinkin tuo sun loppulause on täyttä totta.
ihmiset on erilaisia ja parisuhteet myös. Mielenkiintoista olikin kun sanoit
"etten minä nuorena ymmärtänyt että pettäminen on suuri juttu, enkä edes sitä mitä on mustasukkaisuus."
Minulle taas nuorempana suurin ja kaamein juttu oli pettäminen - ja mustasukkaisuuskin. Vaikkei suhde exään ollut kovin läheinenkään: Olisin vain halunnut sen olevan. Kun yhteiseloa oli tullut exän kanssa täyteen n. 10 vuotta, tuli ensimmäisen kerran edes mieleen, että minäkin voisin pettää! Taitaapa ollakin melko tavallista, että ihminen on omien tunteidensa vanki. Eikä noissa tunteissa ole välttämättä rakkautta alkuunkaan, vaikka niin ajattelee.
Kerroin tuolla toisaalla pitkittyneestä erostani ja rinnakkaissuhteesta. Asia mikä laukaisi edes ajatuksen erosta (koska "itsepäisesti" uskoin avioliiton voimaan) oli vanhimman lapseni kysymys "minusta tuntuu siltä, että olet isän kanssa vain säälistä. Miksi olette yhdessä, oletko miettinyt?" Aika hurjaa 14-vuotiaalta. Lapseni olivat tehneet osuvia huomioita tunnetiloistani jo varhaislapsuudessa. Esikouluikäisinä he järjestääs kaikki ymmärsivät pelkästä ilmeestäni, ettei kaikki ole kohdallaan. Ex ei ymmärtänyt edes sanoista. Elikkäs jos parin välillä ei ole minkäänlaista vuorovaikutusta eikä (positiivisia, hyviä) tunteita, suhde on kuollut, niin miten silloin pettäminenkään voisi tuntua missään?
Minäkin kuvittelin rakastavani exää. Vaikka tämä teki kaikki päätökset yksin eikä ottanut minua huomioon, ei lapsia. Kuitenkin minä, lapset ja sukulaiseni kannoimme vastuun hänen päätöksistään. Elämä oli raskasta ja keskittyi exäni murheiden ja vastoinkäymisten kanssa kamppailuun. Nyt oikeastaan jo vähän tunne vihaa ja kiukkua - itselleni - siitä, etten eronnut aiemmin. Lapsilla olisi ollut paljon parempi, elleivät he olisi joutuneet elämään isänsä söhläilyn varjossa. Onneksi heistä silti on kasvanut fiksuja nuoria ihmisiä.
Kirjoitit "itselleni tärkeintä on että omalla rakastetullani on hyvä olla minun kanssani, jolloin minullakin on. "
Näin minäkin ajattelin ja se oli kohtaloni... Sillä vaikka mihin taivuin, otin kaiken vastuun itsestä ja lapsista, niin ex kohtasi vaikueuden toisensa jälkeen omilla sähläilyillään. Eikä ollut onnellinen. En siis voinut olla minäkään. Enkä pystynyt tietenkään mitenkään parantamaan exän elämää,. en vaikuttamaan. Tuntui aivan karmealta toteamus (jonka lapseni keksi), että olen exän kanssa vain säälistä. Minun rakkaus oli viimeiset vuodet sääliä.
erilaisen kuvan tiinan tilanteesta, kun luulin että petit ihan muitta mutkitta. Edelleenkään en hyväksy pettämistä missään tilanteessa, mutta se miten ex kohteli sinua niin oli täysin väärin, mitä aiemmin kerroit, ja toisaalta ymmärrän sinun ratkaisusi.
menee just noin mitä petetty m45v kirjoittaa. Myös minä olin useamman kuukauden töissä kuin "kuutamolla" ei niistä töistä tahtonut mitään tulla. Koko ajan vain omat asiat ,ja avioero pyöri päässä.
Vasta ajan kanssa pääsin jaloilleni, ja vähitellen aloin nauttia uudelleen elämästä.