Pieni tarina

Elinikäinen oppiminen on tän hetken mantra. Ihminen ei jämähdäkään keski-iässä paikoilleen, vaan on dynaaminen ja dynaaminen. Viisikymppisenäkin voi ihan hyvin opiskella uuden ammatin ja se antaa ihmiselle mahdollisuuden kasvuun ja muutokseen. Ja muutoskykyä tarvitaankin, koska kehittämisestä on tullut alalla kuin alalla keskeytymätön rutiini.

Minä olen nyt oppimassa kolmatta ammattiani, 49-vuotiaana. Minäkin olen dynaaminen ja muutoskykyinen.
Mutta kyllä minäkin tahtoisin jossain vaiheessa lakata kehittymästä ja todeta, että osaan hommani.

Maailma ei taida tällä hetkellä suosia kiinteitä, pysyviä persoonia?

Onko sinulla hyviä vinkkejä, miten moinen voitaisiin estää?

Paperialalla tuo pariskunta on saanut tähän mennessä 2x enemmän palkkaa kuin mikään normiduunariparskunta. Kai siitä on vähän jotain jäänyt taskunpohjallekin?

on tosi ikäviä tarinoita, joita nyky-Suomessa riittää surullisen paljon.

Nykyaika suosii eritoten suurissa kasvukeskuksissa asuvia ihmisiä, jotka ovat valmiita vaihtamaan työpaikkaa parin vuoden välein ja pysyvät jatkuvasti liikkeessä. Valitettavasti kaikkia ei ole luotu tuollaiseen suhtautumiseen työhön... Monet meistä kaipaa pysyvyyttä ja tietynlaista turvan tunnetta elämässään. Nykyään turvaa ei vaan voida taata enää kenellekään, jokainen on osa muutosta halusipa sitä tai ei.

On tosi vaikea nähdä ihmisiä tuollaisessa tilanteessa. Vaikka uusi työ löytyisikin jostain suuresta kaupungista tms, ei se korjaa tilannetta täysin. Jos on rakentanut elämänsä paikkaan jossa viihtyy ja jonka tuntee kodikseen, saattaa ihmiselle olla todella kova paikka, jos joutuu repimään itsensä irti rakkaasta ympäristöstä ja sopeutumaan sellaiseen, mikä ei tunnu omalta. Mun mielestä tuo on yksi pahoinvointia lisäävä tekijä tässä yhteiskunnassa.

Keinot tuntuu kuitenkin olevan melko vähissä. Nykyään uutisista ei melkein kuulekaan muusta kuin irtisanomisista ja lomautuksista. Kyllä se vetää melkoisen hiljaseks...

mutta näitä tarinoita on nykyään liikaa.

Tarinan opetus on, että älä sitoudu työnanatajaasi liikaa, koska se dumppaa sut pellolle heti kun hiljenee.

Mä ihmettelen ihan kauheen paljon sitä, että tavallisen Matti ja Maija Meikäläisen pitäisi olla valmiita sitoutumaan ja antamaan kaikkensa, palkaksi riittää pikkujoulujen hurraa-puhe.

Isot johtajat on tietty eri asia, palkkansa eteen ne suostuvat raahautumaan "aamulla" (klo10:00)töihin. Että ne vielä tekisivät jotakin ja antaisivat "kaikkensa" firman eteen, niitä pitää voidella erillisillä miljoona-optiolla, hurraa-puheet eivät siihen riitä.

Niin ja Mattia ja Maijaa patistellaan pysymään työelämässä mieluummin 68 vuotiaaksi. Ek:n patistelijat toki itse jäävät viisikymppisinä kissanpäiville. Matti ja maija pakoitetaan putkeen heti kun se iän puolesta on mahdollista.

Viisikymppinen työnhakija on monen työnantajan mielestä kehäraakki, jota ei palkata.

Ei tartte kysyä, miksi äijää saattaa vituttaa, vielä jos on oppinut että luoja ei laiskoja ruoki.

Se tahtos pitää kiinni siitä mikä sillä nyt on. Kaikki on helppoo ja valmista, ei uusia haasteita ei halua muuttaa asioita.

Miehelle ei annetakkaa enää kaikkee suoraan käsiin vaan se joutus tekemään päätöksiä jotka vaikuttaa sen loppuelämäkseen. Se on jo jämähtäny paikalleen... Mikä estäis alottamasta uutta elämää. Kun kaikki on jo kuitattu...

"Keski-ikäinen mies, voimissaan ja loppuu se työ, mikä on ollu. Minkä osaa. Mihin on sitoutunut."

Liioittelua. Kyllä ihminen pakon edessä oppii tekemään muutakin kuin poraamaan 6mm reikiä metalliin. Ei sillä, syrjäseutu on syrjäseutua ja työpaikat voivat olla kiven alla.

"Monta sataa kilometriä matkaa seuraavaan mahdolliseen työpaikkaan. Kuka ostaa talon seudulta, jolla ei ole töitä."

Huvikseen ostaa tuskin kukaan. Muuttotappiokunnat ovat muuttotappiokuntia. Mutta "seuraavaan mahdoliseen työpaikkaan"? Siis tarkoitatko mahdollisesti Oulun tai Kemin tehtaita vai yleensäkin yleistä sivistystä? Valtaosa ihmisistä voi tehdä muutakin kuin vaan sitä työtä, mitä on aiemman elämänsä tehnyt. Asennekysymys se aika pitkälle on, mutta on se myös sitäkin, että pääseekö viisikymppisenä miten herkästi mihin hommiin ja onko mitään hommia tarjolla...

"Mutta kuka pohjoisen ihminen oikeasti sopeutuu elämään etelässä vain siksi, että saa leipää? Ja menettää sen perustan, jota oma koti on."

Se jonka on pakko. Ei välttämättä ole kyse varsinaisesta sopeutumisesta, vaan siitä, että hyväksyy muutoksen nykyiseen tilanteeseen. Kait. Ehkä. Ikävä tilannehan tuollainen kyllä on, ei siitä pääse mihinkään.

"Kun ihmisestä tulee työvoimapoliittinen palikka, onko motiivia nähdä valoa."

Nykyään, vaikka on ollut jo kauemman aikaakin, ihmiset eivät ole mitään muuta kuin palikoita työnantajien rattaissa.

"Miksi tarinan mies itki."

Liikutuksesta? Entisen loppumista? Ei se mennytkään niin kuin ajattelin? Oli lyönyt varpaansa ja teki kipeää?