Miksi kakkonen

Josko yritettäisiin kirjoittaa tästä aiheesta edes yksi ketju, jossa kukaan ei haukkuisi ketään, vaan kirjoitettaisiin vain asiallisesti aiheesta. Itse olen aviovaimo, enkä ole koskaan ollut kakkonen, minä en ole koskaan pettänyt ja uskallan väittää ettei minua ole petetty.
Luettuani näitä juttuja, haluaisin kuulla kakkosien juttuja siitä miksi he ovat valinneet roolinsa ? Onko teille ollut alusta saakka selvää että mies on varattu ? Onko tarkoitus ollut viettää yksi yö yhdessä ja juttu on vaan jatkunut vai oletteko ihastuneet ja siksi juttua jatkaneet ?
Tuleeko teille koskaan mieleen kertoa miehen puolisolle suhteestanne ?
Koetteko suhteenne riittäväksi ?
Mikä saisi teidät luopumaan suhteestanne ?
Ja ennen kaikkea, elättekö toiveessa että mies jättää perheensä?

kysyn tätä pelkästään halusta tietää.
332954
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 33

Vanhimmat

Olen itse tullut petetyksi ja ollut myös 2.:n roolissa.

Ensimmäisen kerran ajauduin rooliini siksi, koska yllätys yllätys oma avuoliitto meni päin p:tä, mikään ei tuntunut elämässä ylipäätään miltään. Itse ajattelin suhdetta pelkkänä seksinä, mutta molemmin puolin juttu luuisui muuksi. Mies oli krooninen pettäjä ja todella riippuvainen seksistä, yksi nainen ei kuulema riitänyt hänelle. Juttu päättyi katastrofiin ja kerroin vaimolle suhteestamme, koska mielestäni hänellä oli oikeus tietää,että hänen miehensä pettää häntä jatkuvasti...
Molemmat parisunnat jatkoimme avioliittojamme. Mutta he erosivat, noin vuoden kuluttua, vaimo otti minuun uudelleen yhteyttä, halusi jutella tapahtuneesta uudelleen. Mies oli aivopessyt häntä uskomaan, ettei mitään oikeasti ollut tapahtunu, joten he kuitenkin sitten erosivat.

Nyt minä mysö olen eronnut.

Tapasin nykyisen sattumalta, ja luulin hänen olevan vapaa. Kävi kuitenkin ilmi, ettei hän ole ja halusin lopettaa tietysi heti.
Kuitenkin olen ilmaisesti niin heikko ja paatunut, paha ihminen, että jatkoimme suhdettamme.

En voi sanoa, että luottaisin häneen, päivä kerrallaan täytyy vain elää. Hän haluaa naimisiin kanssani ja lapsen. Tod. näk. saankin lapsen hänelle ja hoidan hänet yskin, tai ainakin niin olen orientoitunut. Hän aikoo jättää naisensa joskus, mutta uskon se sitten jos ja kun sen näen. En oikein itsekään tiedä haluanko häntä elämään pysyvästi. Kaikki on täysin auki.

Vaikeeta on selittää miksi olen tässä tilanteessa, elämä vaan on joskus niin merkillistä. Mutta en todellakaan pidä tekojani mitenkään moraalisesti oikeana.
Kakkosen roolikin voi olla vaikea, jos toisesta välittää todella ja täytyy kuitenkin jakaa toinen, toisaalta en välttis edes halua ykköseksi.

En mielestäni ole mikään syöjätär, olen yrittänyt lopettaa juttua ja kehoittanut häntä olemaan oman perheensä parissa, mutta hän ei halua. Kai aikuinen tietää mitä haluaa (tai sitten ei...)

Olen valmis ottamaan vastaan se, että hän jonain kauniina päivänä kyllästyy minuun ja palaa ykkösensä luo... kipeää se tekee, mutta itsepä olen leikkiin ryhtynyt. Eli en voi odottaa hänen lähtevän ykkösen luota. Hän tekee niinkuin tekee, eikä minulla ole oikeutta määräillä hänen tahtoaan.

En halunnut aikoinani käräyttää tätä miestä, koska tiedän , että hänen vaimokkeensa murtuu täysin...

Äänestä
  • tätä on jatkunut? Kun kuullostaa niin tutulle tuo.. Mä ainaskin haluisin vaimokkeena tietää oikeesti ja syyttäisin siitä pelkästään miestäni!

    Äänestä

rakastuimme, ei mitään sen kummempaa. Ja mies jätti avovaimonsa, en olisi jatkanut edes jos mies olisi halunnut pitää 2 naista.

Äänestä

Yritän vastata kysymyksiin täysin rehellisesti

Luettuani näitä juttuja, haluaisin kuulla kakkosien juttuja siitä miksi he ovat valinneet roolinsa ?

En ole valinnut rooliani, mutta tämä on ainoa mahdollisuus olla rakastamani miehen kanssa. Joka ainoa päivä mietin miksi on näin ja toivon sydämeni pohjasta että tilanne joskus olisi toinen.

Onko teille ollut alusta saakka selvää että mies on varattu ?

On alusta lähtien ollut selvillä ja kyllä taistelin vastaan koska en olisi ikinä uskonut itseni pystyvän tähän.

Onko tarkoitus ollut viettää yksi yö yhdessä ja juttu on vaan jatkunut vai oletteko ihastuneet ja siksi juttua jatkaneet ?

Tarkoitus ei ollut alussa viettää edes sitä yhtä yötä yhdessä. Ensi silmäyksellä vaan kemiat kohtasi ja oikeastaan kaikki muut ihmiset ympärillämme tajusivat tilanteen ennen meitä. Jouduimme olosuhteiden pakosta viettämään aikaamme joka päivä yhdessä ja kun itse tajusin olevani korvia myöten rakastunut, päätin että pidän suhteemme vain ystävyytenä. Toisin kuitenkin kävi ja suhdettamme on jatkunut nyt hiukan yli kaksi vuotta.

Tuleeko teille koskaan mieleen kertoa miehen puolisolle suhteestanne ?

Lähes joka päivä mietin sitä, mutta rehellisyyden nimessä pelkään tehdä sitä.

Koetteko suhteenne riittäväksi ?

En missään nimessä. Tottakai haluaisin jakaa rakkaan ihmisen kanssa kaiken. Tottakai haluaisin että salailu ja huono omatunto loppuu.

Mikä saisi teidät luopumaan suhteestanne ?

Meillä on ollut alusta saakka sopimus ettemme valehtele toisillemme. Kesti yli vuoden ennenkuin hän sanoi rakastavansa minua. Jos jonain päivänä joko hän valehtelee minulle tai sitten haluaa lopettaa suhteen, silloin suhde on ohi.

Ja ennen kaikkea, elättekö toiveessa että mies jättää perheensä?

Tottakai elän toiveessa alitajuisesti vaikka se ei realistista olekaan. Ei kai kukaan toista rakastava ihminen halua jakaa rakkaintansa.

Äänestä

Olen ollut kakkonen.
Roolia ei tullut valittua,en tiennyt miehen olevan avioliitossa.
Tämän saatuani selville kärsin aikani ja salailimme asiaa,piilottelimme yhdessä,mutta sitten pääsin viimein selville mitä itse haluan ja lopetin suhteen.En vaan jaksanut sitä valhetta.
Kyllä tuli silloin mieleen kertoa asia hänen vaimolleen,mutta jätin kertomatta.

Mutta, kysyn ,jos tämä ketju tulee tosiaan asialliseksi, miksi ne miehet eivät jätä vaimojaan,avokkejaan,vaikka pitävät salarakaita,kakkosia?
Mikä voima saa kakkosen jaksamaan,suhdetta, salailua,valehtelua? Itse en jaksaisi pitkälle.Olen huomannut että monikaan kakkonen ei voi henkisesti kovin hyvin.
Koska normaali ihminen tuntee syylisyyttä ja pahaa oloa.
Jopa mielenterveys ongelmia ainaisesta salailusta tulee.
Se ei ole helppo osa olla salassa ja piilossa,peitellä jälkiä omalta mieheltä, vaimolta.
Valehtelustakin tulee tapa ja tottumus pikkuhiljaa,se syö ihmistä sisältä.

Nämä kysymykset liittyy mielestäni siihen kun kysyt,elättekö toiveessa että mies jättää perheensä.Onko se toive niin vahva että auttaa jaksamaan?Miehen lupaus paremmasta,yhteisestä, huomisesta.

Äänestä
  • "Koska normaali ihminen tuntee syylisyyttä ja pahaa oloa.
    Jopa mielenterveys ongelmia ainaisesta salailusta tulee.
    Se ei ole helppo osa olla salassa ja piilossa,peitellä jälkiä omalta mieheltä, vaimolta.
    Valehtelustakin tulee tapa ja tottumus pikkuhiljaa,se syö ihmistä sisältä."

    Jotain selityksiä olen havainnut.

    Jännitys. Kun elämässä ei ole mitään kipinää, niin se, että tekee jotain mistä muut eivät tiedä, tuo jännittävyyttä.

    Suojelu. Moni pettäjä on maininnut että puoliso ei kestäisi tietoa ulkopuolisesta seksipartnerista. He pelkäävät riitaa ja hylkäämistä.

    Kyynistyminen. Ei enää uskota mihinkään, vaan ajaudutaan tilanteisiin, koska niin muutkin tekevät, joten ei sillä niin väliä ole, mitä itse tekee. Syyllisyys painetaan hiljaiseksi eri keinoilla.

    Opittu tapa. Ympärisön tapana on ollut salailla ja valehdella, sitä pidetään ihan normaalina. Elämä on ihmissuhde sarjapelejä, joissa pitää pärjätä paremmin kuin muut. On voitettava ja kyettävä paljastamaan toisen harhautukset.

    Mitä te olette ajatelleen?

    Äänestä

ajauduin suhteeseen ukkomiehen kanssa myös siinä tilanteessa, että olin itse eroamassa, enkä halunnut mitään pysyvää.

Aluksi pidin suhdetta pelkkänä seksisuhteena, mutta tietysti suhteen kestäessä monta vuotta, tunteet tulivat peliin.

Mies ei tieteenkään halunnut jättää perhettään vaan oli sitä mieltä, että haluaa molemmat. Minulle se ei enään sitten sopinut, ja käräytin miehen hänen vaimolleen huomattuani kuinka hän käytti minua sekä vaimoaan "hyväkseen".

Todennäköisesti hän ja vaimonsa ovat edelleen yhdessä, koska yhteisestä omaisuudesta ei haluta luopua.

Olemme tapailleet edelleen silloin tällöin, mutta nyt kun aikaa tuosta varsinaisesta suhteen loppumisesta kulunnut tarpeeksi paljon, huomaan että tuo mies ei rakastanut/rakasta ketään muuta kuin itseään (ei vaimoaan eikä minua).

Eli yhteenvetona voisi sanoa, ei enään koskaan ukkomiestä.

Äänestä

Kuten olen ilmaissut, nykyinen suhteeni lähti tuosta toisen naisen roolista. Olin elänyt yksin vuosia, joskin juuri oli päättynyt varsin katastrofaalinen seurustelusuhde. En ollut valmistautunut minkäänlaisen suhteeseen.

Halusin vain toipua ja tasoittaa elämäni, mm. muutin toiseen kaupunginosaan. En ole itse elänyt ehkä kovin ”tavallista” elämää, ja tämä paikka on ns. omistusasuntoympäristöä ja täynnä ihan tavallisia pulliaisia. En ikinä uskonut edes tapaavani ketään miestä täällä.

En tiennyt miehen olevan varattu kun tapasin hänet kaverin luona. Tapailtiin, juteltiin. Sitten tapahtui jotain omituista, me vain katsoimme toisiamme ja minä tiesin, että mies on jotain erityistä. Suhde alkoi, kunnes kuulin miehen taustasta. Siitä tuli ensimmäinen yhteenotto. Voi sanoa että olemme edenneet hitaasti riidellen!

Toisen naisen rooli oli minulle mahdoton kantaa, sillä valehtelun ja salailun taitoni ovat perin kehnot. Harkitsin tarkkaan, mitä olivat minun tunteeni ja mitä vaihtoehtoja minulla oli.

Mies lopulta kertoi kotona tilanteen, ja vaimohan halusi tavata minut. Tapaaminen oli todella hyvä, sillä se päättyi yhteistyöhön. Panimme miehen valitsemaan. Ensin he ratkoivat omat välinsä, ja lopputuloksena oli että he eroavat. Mies oli kertonut aika vähän liitostaan, muut sitä enemmän. Eikä mies ollut valehdellut tippaakaan. Avioliitossa oltiin vain tavan vuoksi, yhteiselämä oli jo kuollut kaikin tavoin (vaimo kertoi ihan samaa). Toisaalta se näkyi, sillä mies ei esim. koskaan viettänyt viikonloppuja kotonaan. Prosessi kesti muutamia vuosia, nyt elämme yhdessä.

Tuolloin pohdin asetelmaa ja hain tietoa. Kysymyksiä oli pää täynnä ja tein jatkuvia itseanalyyseja. Mietin näitä syyllisyys kysymyksiä ja sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Hämmästyin kuinka paljon löytyi naisia, jotka elivät ns. toisena naisena.

Samoin sitä, että miten monet avioliitot olivatkin ihan jotain muuta kuin olin luullut, oli mm. avointa liittoa ja sanattomasti sovittuja ulkopuolisia suhteita jopa molemmilla. Niistä vain ei huudella ja pyritään elämään ulospäin ihan ”tavallisesti”, jopa pelätään mitä muut sanoisivat jos tietäisivät. Se mikä yhden mielestä oli oikein, oli toisen mielestä väärin, se riippui aina näkökulmasta.

Nyt yritän hahmottaa, miksi ihmissuhteille käy näin, vaikka luulisi ihmisten olevan tietoisempia ja valistuneempia kuin koskaan aiemmin. Miksi valitaan salailu, peittely ja jopa valehtelu rehellisyyden sijaan? Miksi pelätään ostaa kissaa pöydälle ja katsoa todellisuutta silmiin?

Äänestä

Kiitos avoimista kirjoituksistanne ne ovat olleet todella valaisevia. Mikä kaipuu ja tunnemyräkkä teidän sisällänne mahtaakaan olla.

Vaikka kantani pettämiseen onkin jyrkän kielteinen, on elämä opettanut olemaan tuomitsematta muiden touhuja, varsinkin jos ne eivät kosketa minua suoraan henkilökohtaisesti.

Olen aina ihmetellyt sitä, että miksi petetty nainen syyttää naista jonka kanssa mies on pettänyt ? Eihän nainen ole pettäjä (paitsi jos on itsekin parisuhteessa) vaan se hiton mies.

Esimerkki: Katselin tässä kuuluisan jenkkipsykiatrin ohjelmaa aiheesta pettäminen. Studioon oli tuotu pari, josta mies oli pettänyt vaimoaan, useita kertoja saman naisen kanssa. Tämä kakkosnainen oli puhelinyhteydessä studioon, ja vaimo sätti häntä huoraksi kerta toisensa jälkeen, samalla kun piti miestään kädestä kiinni. Siis käsittämätöntä! Mieshän häntä petti, eikä tuo toinen nainen.
Itse pyrin siihen, että pidän mieheni tyytyväisenä liittoomme kaikilla osa-alueilla (hellyyttä, yhdessäoloa, seksiä, keskusteluja, kahdenkeskistä aikaa) ja toivon että minä riitän hänelle. Mutta jos niin joskus kävisi, että hän minua pettäisi, en minä sitä naista siitä syyttäisi vaan yksinomaan miestäni.

Äänestä
  • helpompi syyttää sitä kauheaa huoraa, joka vikitteli väkisin hänen uskollisen miehensä syntiin... Naista on siis helpompi syyttää, kuin omaan miestä, tai itseää, että parisuhteessa on jotain vikaa.Yleensä jos parisuhde ei toimi on vikaa molemmissa.

    Kiitos sinulle ette teillannut minua kakkosta :)

    Äänestä

  • kai se on sitten kirjoitti:

    helpompi syyttää sitä kauheaa huoraa, joka vikitteli väkisin hänen uskollisen miehensä syntiin... Naista on siis helpompi syyttää, kuin omaan miestä, tai itseää, että parisuhteessa on jotain vikaa.Yleensä jos parisuhde ei toimi on vikaa molemmissa.

    Kiitos sinulle ette teillannut minua kakkosta :)

    Oi,olisimpa toivonut että tähän keskusteluun ei olisi tuota h-alkuista sanaa tullut ollenkaan (huoh)Mutta,minusta kyllä pitää kakkosenkin huomoida se että kun tietoisesti alkaa suhteeseen varatun kanssa,osallistuu yhteisen "rikoksen" meininkiin.
    Ihan varmasti,joudutaan yhdessä suunnittelemaan miten ja millä konstilla,valehtelemalla jne.saadaan yhteinen aika järjestettyä.Ja siinä se onkin, paha olo siitä ennenpitkää tulee.Ja miksi ei,vaikka se vaimo, saisi olla vihainen,hänhän itseasiassa puolustaa omaa reviiriään,kotiaan,lapsiaan,ja siinä on vaan yritettävä jollain tapaa purkaa se paha olo vaikka sitten siihen kakkoseen.Se on sitten vaan kakkosen, kestettävä.Riski on tietoisesti otettu.
    Joka tapauksessa, on yritettävä ymmärtää kaikkia osapuolia,ja jokainen tapaushan on vielä niin erilainen.Ei siinä kolmen suhdesopassa pidemmän päälle ole kenelläkään hyvä olla.Vai onko?

    Äänestä

  • että meihin on niin syvään piirtynyt usko, että mies on perheen pää?

    Olen joskus heittänyt tänne ajatuksen, että miksi nainen on se joka täytyy pitää moraalia yllä?

    Tämä vanhakantainen käsitys elää ja voi hyvin:

    Mies ei kykenen hallitsemaan omaa seksuaalisuuttaan vaan on kaikkien naisten armoilla. Mies ei pettäisi ellei naiset häntä siihen houkuttelisi. On naisen tehtävä pitää miesten moraalista huolta.

    Naisen arvoaseman yhteisössä määrää mies. Nainen elää vain saadakseen itselleen miehen. Parisuhteessa oleva nainen on "onnistunut" ja "oikea" nainen, nainen jolla ei ole miestä, on viallinen. Me kilpailemm keskenämme siitä, kenet mies ottaa. Miehellä on näin ollen valinnan valta, ja hän halutessaan voi asettaa naiset kamppailemaan itsestään.

    No, tuo on yksi selitys. Mutta omituista on, että se varsinainen homman alkuunpanija ja pyörittäjä ei kohtaa samaa agressivisuutta. Jos nainen on se pettäjä, mies toimii toisella tapaa.

    Olen kanssasi samaa mieltä, miestä siinä tulee syyttää. Olen itse toiminut näin. Odotan mieheltä ihan sitä samaa vastuuta itsestään kuin itseltäni. Jos ei se "pikkukaveri" pysy housuissa, ei se ole kenenkään muun vika kuin miehen.

    Äänestä

  • kai se on sitten kirjoitti:

    helpompi syyttää sitä kauheaa huoraa, joka vikitteli väkisin hänen uskollisen miehensä syntiin... Naista on siis helpompi syyttää, kuin omaan miestä, tai itseää, että parisuhteessa on jotain vikaa.Yleensä jos parisuhde ei toimi on vikaa molemmissa.

    Kiitos sinulle ette teillannut minua kakkosta :)

    Mieheni ja hänen työkaverinsa ryhtyivät suhteeseen. Kumpikin osapuoli oli asiassa aktiivinen - kyse ei ollut siitä, että mieheni olisi vienyt ja nainen vikissyt. Nainen oli täysin tietoinen mieheni liitosta kanssani. Tässä tapauksessa toimijoita oli siis kaksi, ja heistä kumpikin on tasapuolisesti vastuussa minulle aiheuttamistaan tuhoista. Mieheni on ottanut hänelle kohdistamani vihani ja pettymykseni vastaan; hän on pystynyt kantamaan vastuun teostaan kestämällä vihani. Nainen sen sijaan on paennut takavalot vilkkuen, kykenemättä kohtaamaan minua eli kantamaan aikuista vastuuta omasta osuudestaan.

    Äänestä

  • Tässä yksi selitys kirjoitti:

    Mä ymmärrän suhun vihan kyllä. Mutta kuten kirjoitin eihän se nainen sua pettänyt vaan miehesi. Tosin kuten kerroin en ole kokenut petetyksi tulemista joten en voi vannoa miten reagoisin vastaavassa tilanteessa.
    Järki vaan sanoo, että aina löytyy niitä joiden kanssa kumppanilla on mahdollisuus pettää. Se on vaan siitä kiinni kokeeko mies tarpeen lähteä sellaiseen mukaan.
    Niinpä nyt tuntuu siltä etten voisi vihata naista jonka kanssa mies mua pettäisi, vaan suuntaisin vihani mieheeni.

    Äänestä

  • Miina*** kirjoitti:

    kyllä niissä kakkosissakin on erilaisia ihmisiä ja heidän toimissaan on eroja! ei ole noin mustavalkoista ja on kysymys myös moraalista

    Äänestä

  • Miina*** kirjoitti:

    Mä ymmärrän suhun vihan kyllä. Mutta kuten kirjoitin eihän se nainen sua pettänyt vaan miehesi. Tosin kuten kerroin en ole kokenut petetyksi tulemista joten en voi vannoa miten reagoisin vastaavassa tilanteessa.
    Järki vaan sanoo, että aina löytyy niitä joiden kanssa kumppanilla on mahdollisuus pettää. Se on vaan siitä kiinni kokeeko mies tarpeen lähteä sellaiseen mukaan.
    Niinpä nyt tuntuu siltä etten voisi vihata naista jonka kanssa mies mua pettäisi, vaan suuntaisin vihani mieheeni.

    se, että "kakkoset" eivät näe omaa osuuttaan toisten elämän tuhoamisessa. Tietoinen suhteeseen ryhtyminen varatun miehen/naisen kanssa on yhtä epäkypsä ja vastuuton teko kuin sen varatun henkilön ryhtyminen suhteeseen kakkosen kanssa. Kumpikin on asiassa osallisena - harvaa kakkosta kai pakotetaan hengenmenetyksen uhalla suhteeseen varatun henkilön kanssa. Ei siis ole mitään syytä olla korostamatta kakkosen osuutta.

    Ylipäätään "kakkosuudesta" puhuminen peittää mukavasti näkyvistä sen tosiasian, että kyseessä on henkilö, joka ottaa itselleen oikeuden olla osallisena salasuhteeseen osattomien henkilöiden - varatun henkilön puolison ja lasten - elämän räjäyttämiseen. Ja totta tosiaan: mikäli ei itse ole kokenut petetyksi tulemista, ei millään ilveellä pysty asettautumaan petetyksi tulleen nahkoihin, siihen miten uskottomuuden paljastuminen vie petetyltä koko ihmisarvon ja elämän perustan.

    Kakkosen vastuun esille nostaminen ei poista sitä tosiasiaa, että se suhteeseen ryhtynyt varattu henkilö on omalta osaltaan vastuussa puolisonsa elämän tuhoamisesta. Kyse on siitä, kuinka nämä tilanteen syntyyn osalliset osapuolet kykenevät näkemään oman roolinsa syntyneessä tilanteessa. Täällä käydystä keskustelusta päätellen kakkosilta tällainen kyky puuttuu. Ai niin, totta tosiaan: ne omat suuret tunteethan ilman muuta oikeuttavatkin toimimaan omaa napaa tuijottaen, koska "minulla on oikeus!"

    Kaikille kakkosille - kuten myös petetyille ja pettäjille - olisi erittäin hyödyllistä perehtyä esimerkiksi teokseen Revitty sydän (tai mihin tahansa muuhun parisuhdeterapiakirjallisuuteen), jossa erittäin selkeästi kuvataan se, mistä uskottomuudessa on kyse: uskottoman henkilön identiteettikriisistä, johon hän hakee ratkaisua ja pelastusta ulkopuolelta, uudesta ihmisestä - sen sijaan että kykenisi tarkastelemaan omaa kriisiään ja ratkaisemattomia sisäisiä solmujaan. Kakkosen rooliksi jää tällöin toimia kriisissä olevan henkilön harjoitusalustana ja peilauspintana. Tämäkö on toimivan parisuhteen perusta?

    Ja kyllä, usein uskottomuuden taustalla on parisuhdeongelmat sen vakituisen kumppanin kanssa. Uskottomuuden sijaan ratkaisun pitäisikin löytyä siitä, että puolisot uskaltavat kääntyä toisiinsa päin todeten, että parisuhde on vakavassa kriisissä, mutta kumpikin haluaa tehdä kaikkensa sen ratkaisemiseksi. Tähän harva kykenee. Tähän minä ja puolisoni emme kyenneet. Ja taitaa olla niin, että vielä harvempi kakkosuuden kynnyksellä oleva henkilö kykenee toteamaan uskottomuuteen lipeämässä olevalle henkilölle, että "mitäs jos pohtisit omaa vointiasi sen sijaan että haet ratkaisua minusta".

    Äänestä

  • kummalliselta kirjoitti:

    Ymmärtääkseni useat kyllä näkevät tilanteen ja oman osuutensa. Jokainen yrittää jotenkin ratkaista, kukin omalla tavallaan.

    Tässä on se avain: "Tietoinen suhteeseen ryhtyminen varatun miehen/naisen kanssa on yhtä epäkypsä ja vastuuton teko kuin sen varatun henkilön ryhtyminen suhteeseen kakkosen kanssa." Epäkypsiähän me kaikki oikestaan ollaan, toinen toisesta kohtaa ja toinen toisesta.

    Ihan samalla lailla voisi sanoa, että niin tekin kaksi olitte epäkypsiä, ettekä osanneet jatkaa liittoanne? Siitähän tässä ihmisenä olemisena on kyse. Kriisithän ovat juuri sitä, epäkypsyyttä, kasvun paikkoja. Jos me oppisimmekin ratkaisemaan niitä rakentavasti, olisi tämä maailma paljon parempi paikka, eikä niin monen tarvitsisi turhaan kärsiä ja tulla loukatuksi.

    Voin omalta kohdaltani lohduttaa, että kyllä totesin, "mitäs jos pohtisit omaa vointiasi sen sijaan että haet ratkaisua minusta". No, ehkä vähän räväkämmin. Mutta tämä oli hyvä pointti!

    Äänestä

  • Tässä yksi selitys kirjoitti:

    Mieheni ja hänen työkaverinsa ryhtyivät suhteeseen. Kumpikin osapuoli oli asiassa aktiivinen - kyse ei ollut siitä, että mieheni olisi vienyt ja nainen vikissyt. Nainen oli täysin tietoinen mieheni liitosta kanssani. Tässä tapauksessa toimijoita oli siis kaksi, ja heistä kumpikin on tasapuolisesti vastuussa minulle aiheuttamistaan tuhoista. Mieheni on ottanut hänelle kohdistamani vihani ja pettymykseni vastaan; hän on pystynyt kantamaan vastuun teostaan kestämällä vihani. Nainen sen sijaan on paennut takavalot vilkkuen, kykenemättä kohtaamaan minua eli kantamaan aikuista vastuuta omasta osuudestaan.

    Kaksihan pettämiseen tarvitaan, ei ketään itsensä kanssa toista petä. Ei miehesi silti täysin ole vastuutansa kantanut, vaikka onkin ottanut vihasi vastaan.

    Vain hyvin harvoin petturi kantaa seurauksia aiheuttamasta tuskasta mitä toiselle aiheuttaa.
    Niin sanottu rangaistus tulee petturille siinä uudessa suhteessa, jonka kanssa alkoi pettämisen, ja niissähän käy lähes aina niin, että taas aletaan pettämään uutta kumppania, jonkun uuden salarakkaan kanssa.

    Ja tämän voin sanoa ihan varmana tietona kun olen katsonut, ja kuullut ympärilläni olevien ihmisten elämää.

    Äänestä

No minä olen sen kuusi vuotta kakkosena ollut.En tiedä uskaltaako tänne enää kirjoittaa kun haukkuja vaan niskaansa saa.hmm,mitäs kysyitkään..joo mulle on ollu koko ajan selvää et tää mies on varattu,ei avioliitos mut avoliitos.Me muutettiin kuusi vuotta sitten erilleen asumaan mut ei päästy toisistamme kokonaan irti siksi tilanne ajautui tähän.Riidat arkielämässä johtivat tuolloin eroamiseemme.Tietenkin toisinaan toivon että vielä yhteen palattais mutta varmasti olisin tuolloin petetty ykkönen kun tuntuu et tää mies aina kaksi naista haluaa.

Tulee aikoja jolloin tuntuu et tämä riittää ja että kaikki on hyvin mutta viikonloput ja juhlapyhät ovat niitä vaikeimpia.Näämme useita kertoja viikossa,vietämme jopa öitä yhdessä.Tunteet menevät aikamoista vuoristorataa että kyllähän tää henkisesti raskasta on.Usein olen itseltäni kysynyt miten olen jaksanu.Mutta rakkaus on kummallista.

Joo tottakai on tullu mieleen tälle ykköselle kertoa.Kerran seurasin heitä kun olin mukamas päättäny et nyt totuudet paljastan...no se ei jäi tekemäättä.En edes halunnu katsoa minkä näköinen tää ykkönen on.en pystyny katsomaan.

Äänestä

Vastauksia kysymyksiisi luettuani, aloin todellakin miettiä miten raskasta varmaan on elää "kakkosen" elämää.
Ainakin näissä tapauksissa kun kakkonen on todellakin rakastunut.

En usko että sen laillisen puolisonkaan elämä mitenkään helppoa on, mutta jos laitetaan heidät samalle viivalle, täytyy kyllä myöntää että kakkosen todellakin täytyy aidosti rakastaa kun moista kestää vuosikausia.

Vaimo ei aina välttämättä tiedä miehellä olevan suhdetta, oma suhde voi tuntua ihan täysipainoiselta, sillä niinhän se kuitenkin on että mitä ei tiedä, se ei myöskään loukkaa.

Tietoisesti kakkosena oleva kuitenkin aina tietää että sillä rakastetulla on toinenkin nainen, ja tuskin kukaan on niin naiivi ettei ymmärtäisi sitä että avioliittoon kuuluu seksielämä ym.
Voin vain kuvitella sitä päässä olevaa myllerryksen määrää, kun ei oikeastaan ole oikeutta edes olla vihainen toisesta suhteesta. Itsehän on tietoisesti suhteeseen ryhtynyt.

Kun taas asetetaan se pettäjä valintatilanteen eteen, vaimolla on kuitenkin pistää vaakakuppiin muutakin kuin vain se avioliitto. On lapset, omaisuus, muistot, turvallisuuden tunne, sukulaiset, ystävät jne.

Kakkonen varmasti myös tämän tietää ja hänen puolellaan vaakakupissa todennäköisesti ei ole muuta kuin hän itse.
En tiedä uskaltaisinko itsekään siinä tilanteessa antaa uhkavaatimusta.

En minä ole mitenkään näiden kakkossuhteitten puoltaja, mutta ei minusta näiden vastausten perusteella ainakaan vastanneista yksikään nykyinen tai entinen kakkonen ollut mitenkään paha ihminen.

Jotenkin vaan tuntuu, että ihmisen pitää todella rakastaa jaksaakseen vuosia ja vuosia antaen enemmän kuin saa.

Äänestä
  • Minä ainakin voin sanoa että todella rakastan tätä miestä.Kohta joku sanoo että jos rakastaa niin pitää päästää menemään..tota sekin mut omassa tilanteessani se tuntuu mahdottomalta.elän niin vahvasti tunteiden mukaan.

    Äänestä

  • särkynyt kirjoitti:

    Minä ainakin voin sanoa että todella rakastan tätä miestä.Kohta joku sanoo että jos rakastaa niin pitää päästää menemään..tota sekin mut omassa tilanteessani se tuntuu mahdottomalta.elän niin vahvasti tunteiden mukaan.

    Ehkä sinun todellakin pitäisi päästää menemään, siitä voi jopa seurata se että hän huomatessaan että menettää sinut,tuleekin pysyvästi luoksesi.

    Äänestä

  • Kakkosen elämän raskaus on kyllä sikäli suhteellista, että hän on ihan itse osansa valinnut. Aika harvoin aikuista täyspäistä ihmistä pystyy vuosikausia vedättämään ja leikkimään sinkkumiestä. Joten kakkonen tietää, mihin ryhtyy ja kantaa myös seuraukset omassa elämässään.

    Tuo kakkosen elämän raskaus on verratavissa vaikka uusperheen äidin kipuiluun miehen entisen avioliiton lasten kanssa tai vaikkapa ylipainoisen herkuttelijan vitutukseen oman painonsa kanssa. Molempia kohtaan voi tuntea myötätuntoa, mutta niissähän on vähän sama logiikka kuin kakkosen elämässä. Joku valinta tuntuu tekohetkellä hyvältä (meneminen sänkyyn varatun kanssa, naimisiinmeno eronneen isän kanssa tai herkkujen syöminen). Pitemmän päälle nuo valinnat eivät olekaan osoittautuneet kestäviksi. Aikuinen ihminen voi aina tehdä korjausliikkeitä, mutta kaikista siihen ei ole. Mutta kukaan muukaan ei niitä voi kuitenkaan tehdä. Elämä on monissa asioissa omissa käsissä.

    Äänestä

Olen kakkonen, vaikka olen naimisissa. Tiesimme molemmat alusta asti, että toinen on naimisissa. Tarkoitus ei ollut aloittaa suhdetta. Viihdyimme töissä hyvin yhdessä. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, tapasimme silloin tällöin sattumalta. Aina jäi molempia kaihertamaan, että olisi ihanaa viettää enemmänkin aikaa yhdessä. Niin aloimme tapailla. Kesti yli puoli vuotta ennen kuin ensimmäisen kerran "harrastimme".

Miehen puoliso sai tietää suhteestamme. Hän sotti minulle ja käski olla vokottelematta miestään. Olimmekin jonkin aikaa tapaamatta, mutta ikävä ajoi taas yhteen. Nyt näemme toisiamme viikoittain pikaisesti kauppareissulla jutellen ja tosi harvoin pitempään. Useimmiten juttelemme, joskus käymme elokuvissa tai syömässä. Villin seksin takia emme ainakaan tapaile. Tämä voisi olla pelkkää ystävyyttä, jollei olisi sitä polttavaa, kalvavaa, kiusaavaa, olon ihanaksi ja mielekkääksi tekevää rakkauden tunnetta.

Sovimme ennen kuin "mitään" tapahtui, että perheet ovat aina etusijalla. Minä olen nyt eroamassa (syystä, joka oli olemassa jo ennen kuin tutustuin kakkoseeni) ja haluaisin salarakkaani omakseni niin, että sydäntä riipii. Hän ei kuitenkaan aio erota lasten, omaisuuden ja sosiaalisen aseman takia. Ja siksi, että rakastaa vaimoaan. Sen myöntäminen kirvelee kovasti. Toisaalta rakastan häntä ja tahdon, että hänen elämänsä on mukavaa.

Äänestä
  • en omasta puolestani, vaan ex-vaimoni tapauksesta kun hän oli kakkosena naimisissa olevalle miehelle.
    Mitä enemmän hän oli tekemisissä tämän toisen miehen kanssa, niin sitä suuremmiksi tulivat valheet, mitä hän puhui minulle.

    Esim. kaikki kotoa poissaolot olivat tämän miehen kanssa vietettyä aikaa. (sain nämä kaikki asiat myöhemmin selville) Myös kireys kotona, ja tavaroiden heitteleminen olivat selviä merkkejä siitä että ex.n asiat eivät olleet kunnossa.

    Näin omin silmin sen, että ainakin minun ex menetti täydellisesti elämänsä hallinnan kun oli toisena naisena.

    Äänestä

  • karppa kirjoitti:

    en omasta puolestani, vaan ex-vaimoni tapauksesta kun hän oli kakkosena naimisissa olevalle miehelle.

    Samoin kävi minulle.Välillä mulla ei ollu elämä hallinnas ollenkaan,laskut jäi maksamatta,töistä olin sairaslomil,ystäviä en tavannu jne jne.Nyt onneks sen suhteen asiat paremmin.Mutta huomasin silloin miten paljon yksi ja ainut ihminen voi kaikkeen vaikuttaa,että koko elämän hallinta katoaa.Onneksi ystävät saivat mut takas muuhunkinelämään kiinni vaikka vieläkinhän tää mies mulle on lähes kaikki kaikes.

    Äänestä

  • karppa kirjoitti:

    en omasta puolestani, vaan ex-vaimoni tapauksesta kun hän oli kakkosena naimisissa olevalle miehelle.
    Mitä enemmän hän oli tekemisissä tämän toisen miehen kanssa, niin sitä suuremmiksi tulivat valheet, mitä hän puhui minulle.

    Esim. kaikki kotoa poissaolot olivat tämän miehen kanssa vietettyä aikaa. (sain nämä kaikki asiat myöhemmin selville) Myös kireys kotona, ja tavaroiden heitteleminen olivat selviä merkkejä siitä että ex.n asiat eivät olleet kunnossa.

    Näin omin silmin sen, että ainakin minun ex menetti täydellisesti elämänsä hallinnan kun oli toisena naisena.

    ex-vaimoni valinnan eteen, joko minä tai toinen mies hän valitsi minut, ja sanoin monesti hänelle, että minua ei jaeta kenenkään muun kanssa, eli minun kanssa 100%, tai sitten ei lainkaan.

    Tajusin kuitenkin myöhemmin, ettei vaimoni ollut muuttunut miksikään, koska vähän päästä petti uudelleen, ja nyt eri miehen kanssa, joka myös oli naimisissa.

    Otin näihin molempiin miehiin yhteyttä jotka pettivät minun vaimoni kanssa, ja molemmista löytyi sama piirre, he olivat patologisia valehtelijoita.He valehtelivat minulle, minun vaimolleni, ja mikä pahinta omalle vaimolle.

    Huomasin vain sen, että jos tietoisesti suostuu kakkoseksi, niin ensimmäisenä kuvioihin tulee loputon valheiden verkko, ja yrittää paikata ensimmäistä valhetta, toisella valheella jne.

    Äänestä

Niin tää on ihan fiksu ketju ja siksi päätin kirjottaa tähän kaikille yleisesti. Kaippa haluun vähän tuoda julki tätä ykkösen helvettiä!

No tilanne meillä sellanen, että mulle alkoi pikkuhiljaa tulla vaan semmonen tunne, että mies ei pelaa nyt enää puhdasta peliä! kai se on se naisen vaisto toisilla sitten herkempi. Kun täällä puhuttiin, että se mitä ei tiedä ei loukkaa jne. No mun mies sattuu olemaan semmonen, että ei myönnä kirveelläkään. Meille alkoi näitten mun fiilareitten lisäksi tulla sitten aika konkreettisiakin näyttöjä, että pettää. Mies muuttui omituiseksi ja ailahtelevaiseksi ja kaikkein loukkaavinta ja käsittämättömintä se sen valehtelu ja miten se aina käänsi asiat niin, että mä olen hullu ja mun pitäs mennä terapiaan jne.

Mä olen aina ollut tosi vahva ihminen, mutta kahden vuoden aikana rupesin sitten itsekkin uskomaan, että mulla on joku uskonpuuteongelma. Mies vannotteli mun sukulaiset ja kaikki jotenkin puolelleen. Meillä oli suurin osa ajasta ihan helvettiä ja lapsikin alkoi jo oireilemaan henkisesti riidoista. Kun mä vaan painin sen välillä, että olenko hullu, vai onko miehen valheet ja muut vaan omaa juttuani.

Niin hävyttömin keinoin mies järjesti kakkosensa kanssa aikojansa ja niin hävyttömiä temppuja ja valheita mun selän takana kun mä olin jo ihan luuhistumispisteessä, että en kehtaa edes kirjottaa niistä ja tässä HUOM tässä tapauksessa se nainen oli näissä täysin mukana ja mä en sitä ymmärrä nyt kun tajua mikä sairas valehtelija ja omatunnoton luuseri toi mies on, niin sitä, että joku toinen nainen meni myös niin pitkälle, koska tiesi tarkkaan kaikesta!

Sekin, että se nainen tuotiin mun kotiin(paljastui myöhemmin) se oli viimeinen naula mun arkkuuni. Mä en usko että kakkosena olo missään muodossa voi olla niin tuskallista kun vaimon silloin, kun aletaan kaivamaan maata toisen jalkojen alta, vaan saadakseen olla toisen kanssa yhdynnässä!!!! Mieshän ei halunnut mustakaan luopua, tarvitsi mua kaiketi pönkittääkseen itseään ja kai mä jossain vaiheessa jotenkin sairastuinkin, tai olin lähellä romahdusta, koska en edes muista kaikkea siitä ajasta mitä läpi käytiin, tulee joskus kauhun hetkinä mieleen. Mun miehelle oli ensiarvoisen tärkeää yrittää todistella mulle, että näin ei ole ja mä luulen kaiken, vaikka mä halusin erota ja olisin halunnut vaan totuuden. Silloin on helpompi jatkaa omaa matkaansa.

Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä miksi mua piti siinä kärsijänä pitää, sekö sen suhteen kiksit toi, kun toinen saatiin poljettua. No sitten yritin luoda uusia suhteita ja toi paskiainenhan tuli aina niihinkin väliin ja rupes silloin aina pommittamaan mua, sitten mä olin se huora, sain kirjaimellisesti kuulla.. Ja tässä on vaan osa kaikesta, mitä tää muille niin jalosti ja herrasmiesmäisesti käyttäytyvä mies teki!

Mäkään en ole täällä syyllistämässä kakkosia, vaan se pääpiru on yleensä kuitenkin se pettäjä, mutta myös te kakkoset ette voi oikeesti tietää niitten hetkien perusteella mitä vietätte millanen se mies saattaa olla oikeassa elämässä. Tää mun juttuni toivon mukaan on kuitenkin ääritapaus, mutta kaikki ei näy aina siinä "laatuajassa"! Ja en ole edes katkera mistään ainoa oikea tunne on sääli sitä naista joka joutuu ton valehtelija loukkuun seuraavaksi, en toivoisi sellasta edes sille tietylle toiselle naiselle, en kenellekkään!

Äänestä
  • Ap kyseli kakkosen roolista, en minä ainakaan sitä tietoisesti valinnut, vaikka alitajuisesti kai niin teinkin.. Olin silloin ja olen edelleenkin rakastunut naimisissa olevaan mieheen, jonka tunteet minua kohtaan eivät taida olla ihan yhtä lämpimät.. No joo, yritin unohtaa tätä suurta rakkautta, kun tutustuin ravintolassa toiseen mieheen. Ensin luulin häntä vapaaksi ja olin ihan innoissani.. Hyvännäköinen, fiksu ja vapaa mies, kaikki "kriteerini" tuntuivat täyttyvän, aaah!! Jossain vaiheessa iltaa selvisi kuitenkin se valitettava tosiasia, että hänkin on varattu. Sinä iltana meidän välillämme ei tapahtunut muutamaa suudelmaa ja pitkiä keskusteluja kummempaa, mutta puhelinnumerot vaihdettiin.

    Hän ihastui minuun tosissaan, ja parin kuukauden puheluiden ja viestittelyjen jälkeen suostuin uuteen tapaamiseen. Ajattelin raadollisesti, että enhän minä siinä mitään menetä, vaikka saisin silloin tällöin seksiä ja hyvää seuraa, ja siitä se sitten alkoi. Muutama kuukausi tapailtiin hänen ehdoillaan eli aivan liian harvoin. Minä aloin vaatimaan enemmän, koska halusin tutustua häneen kunnolla, hänhän olisi voinut olla se elämäni mies. Hän alkoi viettämään viikonloppuja kanssani, jopa joulunkin hän vietti minun perheeni kanssa, mutta.. mitä enemmän aikaa vietimme yhdessä, sitä varmemmin tajusin, että meistä ei taida tulla mitään. Luonteemme olivat aivan liian erilaiset, ja monesta isosta asiasta meillä oli aivan eri mielipiteet. Hän oli oikeasti rakastunut minuun, tapasin myös hänen lapsensa, ja vaimokin tiesi minusta. Minunkin tunteeni olivat aidot, välitin hänestä tosi paljon ja olisin toivonut, että onnistumme. Seurustelimme ihan avoimesti, ja siksi tuntui tosi pahalta lopulta kahden vuoden jälkeen sanoa hänelle, että tästä ei tule mitään. Hänen kanssaan olemme edelleen ystäviä, ja hän olisi vieläkin valmis aloittamaan uudelleen ja jättämään vaimonsa. Tiivistelmänä voisi sanoa, että sain mitä halusin ja ihan riittävästi. Hän olisi eronnut jos olisin halunnut, lapset ovat niin isoja, että siitäkään ei olisi tullut ongelmaa. Nimkuin jo mainitsin niin ttustuin myös hänen lapsiinsa ja he pitivät minusta ja olivat pettyneitä, kun suhteemme päättyi. Näinkin voi käydä..

    Tuo "suuri rakkaus" on luku sinänsä, häneen rakastuin vähintäänkin toisella silmäyksellä, ja ajattelin silloin, että olen onnellinen, jos saan vaikka vain yhden yön hänen kanssaan. Hän muuten kertoi heti, että on naimisissa ja etsii lähinnä juttuseuraa. Yhdestä yöstä tulikin muutama viikko, jonka jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle, minne vaimo oli jo aikaisemmin muuttanut. Kai hänkin rakastui, mutta vaimon lisäksi on muitakin "erottavia" tekijöitä. Sen jälkeen suhde on jatkunut jo useamman vuoden ajan puhelin- ja sähköpostijuttuna ns. ystävinä (siis tavallaan petin tätä toista varattua), kunnes nyt muutama viikko sitten tavattiin eka kerran suhteen jälkeen, kun minulla oli työjuttu hänen kotipaikkakunnallaan. Molemmista tuntui, että tunteet ovat ennallaan, onko se hyvä vai paha juttu jää nähtäväksi. Puhelinsuhde ei tosiaankaan ole riittävä, mutta en myöskään halua alkaa tapailemaan häntä säännöllisesti, koska haluan enemmän eikä hän pysty sitä antamaan.

    Ei tulisi mieleenkään kertoa puolisolle, se on miehen tehtävä, jos hän kokee sen tarpeelliseksi. Miehen (ja minun) täytyy saada itse tehdä päätöksensä, ei ole oikein jos mies heitetään ulos, kun "salarakas" on soittanut vaimolle ja kertonut. Mies tekee kyllä ratkaisun, sitten kun on siihen valmis. Toiset ovat valmiita kuukaudessa, toisilla ratkaisun tekeminen kestää vuosia.

    Mikä saisi luopumaan suhteesta? Hänen tahtonsa tietenkin.. ellei mies halua enää jatkaa, niin sitä päätöstä on kunnioitettava. Tai oma mielenterveys: jos suhde alkaa liikaa vaivaamaan mieltä eikä ratkaisua ole tulossa, niin parempi yrittää unohtaa. Ja kyllä, elän toivossa, mutta en epätoivossa.. Tällä miehellä ei ole nykyisen vaimonsa kanssa lapsia, ja ero on vain ajan kysymys, ei tosin minun takiani, vaan ihan muista syistä. Toisaalta tiedän, että tietyistä vain meidän välisistä syistä en ehkä ole se henkilö, jonka kanssa hän viettää loppuelämänsä, mutta aika näyttää, mitä tapahtuu..

    Äänestä

  • "No sitten yritin luoda uusia suhteita ja toi paskiainenhan tuli aina niihinkin väliin ja rupes silloin aina pommittamaan mua, sitten mä olin se huora, sain kirjaimellisesti kuulla.. "

    Sinä olet sinisilmäinen typerys. Kun viritellään uutta suhdetta niin exä jätetään taakse. Olet idiootti, jos kuvittelet uuden miehen sietävän sitä että ex liehittelee ja pyörii ympärillä! Ja on aivan turha selittää, ettei sille mitään mahda. Se on ihan täyttä paskapuhetta! Kertoo uudelle heti faktat exästä ja lopettaa siihen kaiken yhteydenpidon.

    Se on ihan itsestä kiinni, haluaako exien sotkevan uutta elämää vai ei. Tarvittaessa se uusi mies voi käydä vaikka vetämässä turpaan sitä exää (kerran pätkin turpaan sälliä, joka ei ymmärtänyt että vaimoni ei todellakin myös tarkoittaa ei)

    Äänestä

  • tuntuu... varsinkin silloin kun vieras viedään omaan kotia... se satuttaa niin paljon... itse olen pahoillani että itse olen yhtä huono ihminen nykyään

    Äänestä

Itselläni oli pari vuotta sitten yhden illan juttu miehen kanssa, joka seurusteli. MUTTA, minulla ei ollut hajuakaan siitä, että mies seurustelee kun ei SANALLAKAAN asiasta maininnut. Pitäisikö minun siis tuntea huonoa omaatuntoa siitä? Itse olin silloin sinkku. En todellakaan vongannut miestä sänkyyn, vaan menimme luokseni vielä juomaan oluet ja jotenkin tilanne vaan johti hetken päästä siihen, että olimme sängyssä. Vihainen olin asiasta kun sain tietää, että mies olikin varattu, mutta asiasta en ole kyseisen ihmisen kanssa koskaan keskustellut. Eikä kiinnostakkaan. Mutta silloin tajusin, että ilmeisesti toisilta pettäminen käy todella helposti ja ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia!! Itse en ole koskaan ketään pettänyt, joten pisti vihaksi kun jouduin tahtomattani yhden illan kakkoseksi.

Äänestä

1. iskiessään mies kertoi olevansa varattu
2. tarkoitus viettää yksi yö yhdessä, mutta kehittyi pikkuhiljaa ja kuin varkain suhteeksi, johon tunteet tulivat voimakkaasti mukaan.
3. ei ole tullut mieleen kertoa, koska häpeän itseäni ja tavallaan kunnioitan tätä naista,enkä halua loukata häntä. johtuneeko siitä, että olen itse ollut samassa tilanteessa ja olen onnellinen siitä, etten tiennyt..
vaimo on saanut kyllä tietää jossain vaiheessa jotakin..
4. en koe riittäväksi, koska välimatka pitkä
5. luopumaan saisi miehen pyyntö lopettaa
6. tuntuisi äärettömän kipeältä ratkaisulta, ennemminkin joskus mietin, jospa vaimo löytäisi jonkun ja asia kävisi luonnostaan

Äänestä

Kommentoi aloitusta

Miina** kirjoitti:

Josko yritettäisiin kirjoittaa tästä aiheesta edes yksi ketju, jossa kukaan ei haukkuisi ketään, vaan kirjoitettaisiin vain asiallisesti aiheesta. Itse olen aviovaimo, enkä ole koskaan ollut kakkonen, minä en ole koskaan pettänyt ja uskallan väittää ettei minua ole petetty.
Luettuani näitä juttuja, haluaisin kuulla kakkosien juttuja siitä miksi he ovat valinneet roolinsa ? Onko teille ollut alusta saakka selvää että mies on varattu ? Onko tarkoitus ollut viettää yksi yö yhdessä ja juttu on vaan jatkunut vai oletteko ihastuneet ja siksi juttua jatkaneet ?
Tuleeko teille koskaan mieleen kertoa miehen puolisolle suhteestanne ?
Koetteko suhteenne riittäväksi ?
Mikä saisi teidät luopumaan suhteestanne ?
Ja ennen kaikkea, elättekö toiveessa että mies jättää perheensä?

kysyn tätä pelkästään halusta tietää.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu