Heipähei.
Olen uusi palstalla - laittakaa linkkiä jos kyseinen aihe löytyy jo.
Minulla on tilanne tämä. Olen seurustellut vajaan 7 vuotta mieheni kanssa, aloitettuamme seurustelun olin 15, mieheni 16. Kuuden vuoden kohdalla mieheni "ihastui" toiseen tyttöön, mutta kävi pian ilmi, että oikeaa ihastumista ei ollutkaan. Mies mietti, haluaako oikeasti olla kanssani. Yksi ilta hän tuli sitten kotiin ja tuumasi lähes puolenvuoden tauon jälkeen rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani. Sitten suhteemme taas eteni: hankimme koira, menimme kihloihin.
Nyt kun seurustelua on takana kohta seitsemän vuotta, mieheni isä kuoli yllättäin. Mies etääntyi minusta: sulki minut tapahtuman ulkopuolelle. Reilu kuukausi miehen isän kuolemasta, mies tuumaa: että ei ole varma haluaako olla minun kanssani enää: ei ole taaskaan varma tunteistaan - onko oikeista syistä yhdessä, entä jos kuolee alle viisikymppisenä ja onnettomana? Hänen mielestään ahdistus ja paha olo johtuvat nyt suhteesta, eivät ikävästä isään..
No, nyt tilanne on niin pitkällä, että olemme ottaneet omat asunnot kumpikin. Mieheni muuttaa kuun vaihteessa pois yhteisestä kodistamme(olemme asuneet yhdessä 2,5vuotta): tavarat ja rahat meillä ovat yhteisiä, niiden jakamisesta tuskin tulee riitaa. Aluksi mieheni oli varma, että haluaa jatkaa seurustelua, että tämä on vain "asumusero" - halusi tapailla ja uskoi että tämä vie meidät takaisin saman katon alle.
Nyt parin päivää kulunut: hän ei halua enää satuttaa minua, eikä tiedä haluaako olla ollenkaan yhdessä...
Itse rakastan miestäni: olen samaa mieltä, että on hyvä että itsenäistymme ja otamme omaa tilaa itsellemme: mies on ollut hyvin etäinen ja loukkaava viime viikot kotona. Myös mies puhuu tulevasta: "sitten on kaikkia tavaroita kaksi jos palataan yhteen, korjaan kyllä tietokoneesi, autan sinua" .
Nyt minun pitää siis jäädä oottamaan, mitä mies päättää: tuleeko eropäätös heti kun ollaan erillään kun miehellä on varmasti helpompi olla, vai haluaako hän alkaa tapailemaan? Ei voi tietää.. raastavaa tämä odotus.
Mitä mieltä olette- onko toivoa yhteenpaluusta oikeasti? Itse koen, että mieheni ei osaa erottaa surua ja tätä parisuhdetta toisistaan vaan kanavoi surun tähän pahaan oloon. Toivon täydestä sydämestä ettähän tulee "järkiinsä" ja kesällä jo taas asumme yhdessä ja olemme onnellisia, niitäkin tarinoita on.
Olen uusi palstalla - laittakaa linkkiä jos kyseinen aihe löytyy jo.
Minulla on tilanne tämä. Olen seurustellut vajaan 7 vuotta mieheni kanssa, aloitettuamme seurustelun olin 15, mieheni 16. Kuuden vuoden kohdalla mieheni "ihastui" toiseen tyttöön, mutta kävi pian ilmi, että oikeaa ihastumista ei ollutkaan. Mies mietti, haluaako oikeasti olla kanssani. Yksi ilta hän tuli sitten kotiin ja tuumasi lähes puolenvuoden tauon jälkeen rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani. Sitten suhteemme taas eteni: hankimme koira, menimme kihloihin.
Nyt kun seurustelua on takana kohta seitsemän vuotta, mieheni isä kuoli yllättäin. Mies etääntyi minusta: sulki minut tapahtuman ulkopuolelle. Reilu kuukausi miehen isän kuolemasta, mies tuumaa: että ei ole varma haluaako olla minun kanssani enää: ei ole taaskaan varma tunteistaan - onko oikeista syistä yhdessä, entä jos kuolee alle viisikymppisenä ja onnettomana? Hänen mielestään ahdistus ja paha olo johtuvat nyt suhteesta, eivät ikävästä isään..
No, nyt tilanne on niin pitkällä, että olemme ottaneet omat asunnot kumpikin. Mieheni muuttaa kuun vaihteessa pois yhteisestä kodistamme(olemme asuneet yhdessä 2,5vuotta): tavarat ja rahat meillä ovat yhteisiä, niiden jakamisesta tuskin tulee riitaa. Aluksi mieheni oli varma, että haluaa jatkaa seurustelua, että tämä on vain "asumusero" - halusi tapailla ja uskoi että tämä vie meidät takaisin saman katon alle.
Nyt parin päivää kulunut: hän ei halua enää satuttaa minua, eikä tiedä haluaako olla ollenkaan yhdessä...
Itse rakastan miestäni: olen samaa mieltä, että on hyvä että itsenäistymme ja otamme omaa tilaa itsellemme: mies on ollut hyvin etäinen ja loukkaava viime viikot kotona. Myös mies puhuu tulevasta: "sitten on kaikkia tavaroita kaksi jos palataan yhteen, korjaan kyllä tietokoneesi, autan sinua" .
Nyt minun pitää siis jäädä oottamaan, mitä mies päättää: tuleeko eropäätös heti kun ollaan erillään kun miehellä on varmasti helpompi olla, vai haluaako hän alkaa tapailemaan? Ei voi tietää.. raastavaa tämä odotus.
Mitä mieltä olette- onko toivoa yhteenpaluusta oikeasti? Itse koen, että mieheni ei osaa erottaa surua ja tätä parisuhdetta toisistaan vaan kanavoi surun tähän pahaan oloon. Toivon täydestä sydämestä ettähän tulee "järkiinsä" ja kesällä jo taas asumme yhdessä ja olemme onnellisia, niitäkin tarinoita on.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.