Olin suhteessa, avoliitossa, reilut neljä vuotta. Väkivalta alkoi noin puolen vuoden yhdessäolon jälkeen... normaalit(?) kuviot, ensin vähemmän sitten enemmän.. silmä oli mustana vain muutaman kerran, koska aika pian ensimmäisten ulkopuolisilta tulleiden kysymysten jälkeen sain esim kengästä takaraivoon näkyvien ruhjeiden välttämiseksi.
Ero sujui... miten sujui. Siitä on nyt 6 vuotta, aika tarkalleen. En ole onnistunut pitämään koossa yhtäkään ehjää parisuhdetta sen jälkeen. Pari vuotta kului aluksi jotenkin ihmeellisen helposti ajattelematta koko asiaa, miehiä vältellen, ja vasta parin viimeisen vuoden aikana olen ollut oikeasti aika rikki...
Haluaisin vihdoin terveen parisuhteen, mutta en tiedä miten... Olen tapaillut joitain miehiä, mutta ahdistus kasvaa sietämättömän suureksi jo ennenkuin seurustelua oikeastaan voi edes sen vakavammaksi kutsua.
Olin 17 kun päädyin tuohon suhteeseen. Nyt 10 vuotta myöhemmin minun on edelleen erittäin vaikea antaa itselleni anteeksi silloin tekemiäni valintoja... enkä oikein osaa olla kenenkään lähellä.
Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia siitä, miten päästä eteenpäin?
Ero sujui... miten sujui. Siitä on nyt 6 vuotta, aika tarkalleen. En ole onnistunut pitämään koossa yhtäkään ehjää parisuhdetta sen jälkeen. Pari vuotta kului aluksi jotenkin ihmeellisen helposti ajattelematta koko asiaa, miehiä vältellen, ja vasta parin viimeisen vuoden aikana olen ollut oikeasti aika rikki...
Haluaisin vihdoin terveen parisuhteen, mutta en tiedä miten... Olen tapaillut joitain miehiä, mutta ahdistus kasvaa sietämättömän suureksi jo ennenkuin seurustelua oikeastaan voi edes sen vakavammaksi kutsua.
Olin 17 kun päädyin tuohon suhteeseen. Nyt 10 vuotta myöhemmin minun on edelleen erittäin vaikea antaa itselleni anteeksi silloin tekemiäni valintoja... enkä oikein osaa olla kenenkään lähellä.
Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia siitä, miten päästä eteenpäin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei Sinulle,
Käsittääkseni Sinun tilanteessasi kyseessä on se,
että kohtasit nuorena, vasta naiseuteen valmistautuvana tyttönä vakavaa väkivaltaa ja pelottavia tilanteita miehen taholta, jonka kanssa valmistauduit ja vasta opettelit yhteiselämää ja parisuhdetta.
Sinulle ei tuolloin , nuoresta iästäsi johtuen, ollut ehtinyt muodostua elämänkokemusta johon peilata kokemaasi.
Häiriintyneesti käyttäytynyt avopuolisosi muokkasi siis mieskuvaasi, ja käsitystäsi parisuhteesta. Sait parisuhteesta pelottavan ja turvattoman kuvan, syystäkin.
Yleensä jos ihminen kokee ettei ole saanut oikeutta kokemalleen vääryydelle, hän päätyy syyllistämään itseään, saadakseen tunnetilan hallintaan (miksi en tajunnut ajoissa, miksi en osannut pitää puoliani, miksi en lähtenyt aiemmin, oliko minussa jotain joka sai hänet kohtelemaan minua julmasti, provosoinko, olisiko pitänyt sitä ja tätä, eli lista on loputon).
Asia jää painamaan mieltä. Ja kun tuollainen asia askarruttaa , se sitoo valtavasti tunne-energiaa. Saattaa käydä niin että vertaa seuraavia kumppaneita siihen häiriintyneeseen kumppaniin, testaa, jopa provosoi että katsotaas hermostuuko tuokin ja lyö, tai sitten on pelokas eikä uskalla antautua elämälle siten, että jakaisi sen toisen kanssa.
On siis täysin luonnolllista sinun kokemasi jälkeen että läheisyys pelottaa. Opithan aikoinaan että siinä saattaa sattua, jos toisen päästää lähelle, ja opit olemaan varuillasi toisen lähellä.
Se, että kirjoitit tälle palstalle asiasta, ilmaisee selkeästi että olet halukas työstämään asiaa, saamaan se hallintaan ja jatkamaan normaalia elämää.
Eli käsiteltyä pois päiväjärjestyksestä.
Ensimmäisen askeleen olet jo siis kohti toipumistasi ottanut, kirjoittaessasi siitä tänne.
Toinen askel on oletettua helpompi. Varaat ajan lähimmän milenterveyskeskuksen kautta ammattiauttajalle. Voit kertoa aikaa varatessasi vaikka että tarvitset keskusteluapua päästäksesi yli siitä, että olet joutunut vakavan väkivallan kohteeksi. Kerro että asiaisi on kiireellinen (että saat keskusteluapua kohtuullisen pian, että pääset alkuun) Muuta ei tarvitse aikaa varatessasi sanoa.
Läheisyys on tärkeää rakastavassa parisuhteessa.
Olen vakuuttunut että toivut täysin, ja alat nauttia läheisyydestä uudella tavalla.
Minäkin toivuin.
Onnea toipumiseesi ja uskon että tulet elämään hyvin onnellisen ja rakkaudentäytteisen elämän.
Hei takaisin,
Kiitos vastauksestasi. Osasit hyvin tarttua oleelliseen.
Ajattelin pitkään, ja ajattelen monesti vieläkin, että koska kaikki oli periaatteessa omaa syytäni, ei asiaa ole tarpeellista turhaan kaivella, hävettää vieläkin kaikki niin paljon. Totuus on, että en ole puhunut kokemuksistani kenenkään kanssa. Silloin tai nyt. Eron jälkeen keskityin kaikkeen muuhun, vihdoin sain hoitaa opiskelujani eteenpäin haluamallani tavalla ja onnistuin etenemään töissänikin kuten toivoin. Ja koska kaikki on muuten elämässäni nyt hyvin, minulla on hyvä ammatti, haastava ja palkitseva työ jne, tuntuu jotenkin, että minulla ei olisi aihetta/oikeutta valittaa..
Kuitenkin asia vaivaa aika paljon. Jotenkin helpottaa jo ,että sait testaamisen ja provosoinnin uudessa suhteessa kuulostamaan normaalilta epänormaalin parisuhteen jälkeen. Ajattelen monesti, mikä itsessä on vikana, kun järjestäen sabotoin jo alkumetreillä jokaisen potentiaalisen suhteen joko esiintymällä todellisen persoonani vastaisesti ns v-mäisen epäkunnioittavasti tai vastakohtaisesti sulkeutumalla täysin omaan pieneen maailmaani. Sitten harmittelen yksinäisyyttäni ja lukitsen itseni neljän seinän sisälle. Samaa ihmettelee pari ystävääni, mutta eiväthän he tiedä.
En osaa sanoa, saanko mentyä ammattiauttajan puheille. Toivon, että saisin, mutta en tiedä olenko tarpeeksi 'sinut' avaamaan suutani kenellekään..
Kiitos vielä kerran sinulle. Kirjoituksesi sai hieman tunteita pintaan, mutta tulin samalla jotenkin toiveikkaaksi
Hyvää ja onnellista jatkoa myös sinulle!