Okei, tästä oli ihan pakko pistää viestiä lukiessani noita juttuja. Mulla on nimittäin tosi huono tuuri käynyt ystävien suhteen.
Sain tietää kolme vuotta sitten sairastavani kasvainta. Ja minun hieman erilaisen vereni takia kasvain jouduttiin heti poistamaan. Ns. "normaalilla" ihmisellä sitä oltaisiin ehkä seurattu, koska se ei olisi aiheuttanut mitään vahinkoa ellei se olisi muuttunut syöpäasteeksi. Minä olin tietenkin hyvin paniikissa. Minulla oli kolme hyvin läheistä ystävää uudessa kaupungissa (jossa siis olin asunut 3 vuotta). Ja 5 kaveria joiden kanssa myös vietin kovasti aikaa. No kuitenkin, romahdin ihan täysin kun kuulin, että vereni saattaisi aiheuttaa niinkin paljon ongelmia, että kuolisin leikkauspöydälle verenvuotoon. Itkin joka hemmetin päivä tietysti, sit siitä se alko. Kaikki ne 5 "kaveria" jätti minut. Ja sitten tuli eräs rakas ystäväni sanomaan ettei hän jaksa katsoa jos mulle tapahtuu mitään. Joten hänkin läksi. Olin shokissa, mut en kiinnittäny kovasti siihen huomiota kun leikkaus oli sitten edessä. Selvisin siitä tietysti, onneksi.
Puoli vuotta, puoli vuotta toivuin siitä syöden erilaisia lääkkeitä ja olin todella väsynyt niiten takia. Kun ennen oli tosi vauhdikas ihminen ja energinen niin minua ei sitten kuulemma enää pystynyt tunnistamaan.
Puoli vuotta leikkauksen jälkeen lähdin kouluun aamulla ja liukastuin. Minulla osui pää jäiseen asfaltiin ja sain aivovamman. Olin muutaman viikon sairaalassa, jolloin minua ei käyty katsomassa. Oli ihan kauheaa palata takaisin koulunpenkille kun minua kiusasi alati muistamattomuus ja väsymyys. Nukuin siis vielä enemmän ja energiani keskittyi ramppaamiseen tutkimuksissa ja neuropsykologisissa testeissä. Onneksi aivovammani on helpottanut näitten takia, mutta ystävyystilanteeni on vaikeutunut. Ystäväni jotka olivat jääneet jäljelle niin eivät käyneet katsomassa minua, edes toisesta kaupungista. Ja olin heidän mielestä liian tylsä, koska en jaksanut mennä bilettämään minnekään.
Sitten isäni kuoli ja murruin täysin. Kaikki edelliset tapahtumat ja isäni kuolema sai minut käymään psykologilla. Sain onneksi masentuneisuuteni kuriin ja kun yhtäkkiä heräsin painajaisestani, huomasin ettei minulla vaan enää ollut ketään. Veljeni asuu ulkomailla ja äitini todella kaukana. Olen ollut kolme vuotta sitten "suosittu" ystävien keskuudessa ja minulla riitti menoja ja kutsuja. Mutta huomasin ettei minulla ollutkaan sitten ystäviä, aitoja sellaisia. Ja se jos joku on tosi surullinen asia.
Olen vielä nuori, mutta kuitenkin tiedän jo mikä on tärkeää. Tiedän tehneeni oikein joka kerta kun olen jäänyt lepäämään ja toipumaan jokaisesta kokemastani. Olen nimittäin toipunut todella hyvin, vaikka sairastiedoistani ei tapahtumat ikinä häviä. En ole masentunut, mutta olen surullinen huomattuani kuinka ihmiset voivat olla niin pinnallisia. Joskus kun näen sen kauniin tyttöjoukon, johon minäkin olen joskus kuulunut, toivon ettei kukaan jättäisi heitä yksin. Olen myös surullinen sen takia, etten ole koskaan kokenut aitoa ystävyyttä.
Pitäkää toisistanne huolta! :)
Sain tietää kolme vuotta sitten sairastavani kasvainta. Ja minun hieman erilaisen vereni takia kasvain jouduttiin heti poistamaan. Ns. "normaalilla" ihmisellä sitä oltaisiin ehkä seurattu, koska se ei olisi aiheuttanut mitään vahinkoa ellei se olisi muuttunut syöpäasteeksi. Minä olin tietenkin hyvin paniikissa. Minulla oli kolme hyvin läheistä ystävää uudessa kaupungissa (jossa siis olin asunut 3 vuotta). Ja 5 kaveria joiden kanssa myös vietin kovasti aikaa. No kuitenkin, romahdin ihan täysin kun kuulin, että vereni saattaisi aiheuttaa niinkin paljon ongelmia, että kuolisin leikkauspöydälle verenvuotoon. Itkin joka hemmetin päivä tietysti, sit siitä se alko. Kaikki ne 5 "kaveria" jätti minut. Ja sitten tuli eräs rakas ystäväni sanomaan ettei hän jaksa katsoa jos mulle tapahtuu mitään. Joten hänkin läksi. Olin shokissa, mut en kiinnittäny kovasti siihen huomiota kun leikkaus oli sitten edessä. Selvisin siitä tietysti, onneksi.
Puoli vuotta, puoli vuotta toivuin siitä syöden erilaisia lääkkeitä ja olin todella väsynyt niiten takia. Kun ennen oli tosi vauhdikas ihminen ja energinen niin minua ei sitten kuulemma enää pystynyt tunnistamaan.
Puoli vuotta leikkauksen jälkeen lähdin kouluun aamulla ja liukastuin. Minulla osui pää jäiseen asfaltiin ja sain aivovamman. Olin muutaman viikon sairaalassa, jolloin minua ei käyty katsomassa. Oli ihan kauheaa palata takaisin koulunpenkille kun minua kiusasi alati muistamattomuus ja väsymyys. Nukuin siis vielä enemmän ja energiani keskittyi ramppaamiseen tutkimuksissa ja neuropsykologisissa testeissä. Onneksi aivovammani on helpottanut näitten takia, mutta ystävyystilanteeni on vaikeutunut. Ystäväni jotka olivat jääneet jäljelle niin eivät käyneet katsomassa minua, edes toisesta kaupungista. Ja olin heidän mielestä liian tylsä, koska en jaksanut mennä bilettämään minnekään.
Sitten isäni kuoli ja murruin täysin. Kaikki edelliset tapahtumat ja isäni kuolema sai minut käymään psykologilla. Sain onneksi masentuneisuuteni kuriin ja kun yhtäkkiä heräsin painajaisestani, huomasin ettei minulla vaan enää ollut ketään. Veljeni asuu ulkomailla ja äitini todella kaukana. Olen ollut kolme vuotta sitten "suosittu" ystävien keskuudessa ja minulla riitti menoja ja kutsuja. Mutta huomasin ettei minulla ollutkaan sitten ystäviä, aitoja sellaisia. Ja se jos joku on tosi surullinen asia.
Olen vielä nuori, mutta kuitenkin tiedän jo mikä on tärkeää. Tiedän tehneeni oikein joka kerta kun olen jäänyt lepäämään ja toipumaan jokaisesta kokemastani. Olen nimittäin toipunut todella hyvin, vaikka sairastiedoistani ei tapahtumat ikinä häviä. En ole masentunut, mutta olen surullinen huomattuani kuinka ihmiset voivat olla niin pinnallisia. Joskus kun näen sen kauniin tyttöjoukon, johon minäkin olen joskus kuulunut, toivon ettei kukaan jättäisi heitä yksin. Olen myös surullinen sen takia, etten ole koskaan kokenut aitoa ystävyyttä.
Pitäkää toisistanne huolta! :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja poimin talteen runon "Prinsessan muistoksi".
Ensimmäinen säe on puhutteleva:
Ystäväni,
jos tahdot suojautua
pettymyksiltä elämässäsi,
älä pidä ketään omanasi,
sillä omasta on tuskallista
luopua
Kun ystävä tulee luoksesi,
niin muista, että hän tulee
vain lähteäkseen pian;
ettet särkyisi hänen lähdettyään.
Sillä elämä kyllä antaa -
mutta ei omaksi vaan lainaksi
Sinun kohdallasi olet tavannut "ystäviä" joille ystävyyteen kuuluu iloisuus.
Pahat vastoinkäymiset eivät kuulu kyseiseen ystäväpiiriin ja silloin tulee vastaan joukosta eristäminen.
Pelko vastuusta ajaa pois, vaikka ystävyyteen riittäisi olla tukena pahoina hetkinä.
Niin, aivan.. Kaunis runo, kiitos :)
kestää niin ilot kuin surutkin. Joitakin vuosia sitten sairastuin sairauteen, johon ei ole parannuskeinoa. Sairauden oireet ovat tosi vaihtelevia.Sairaus tuli täytenä yllätyksenä. Pelkäsin menettäväni ystäväni. Mutta toisin kävi; sain ystäviltäni tukea ja voimaa jaksaa. Totesin että minulla maailman parhaat ystävät. Sairauden tiimoilta olen saanut myös muutaman uuden ystävän. Voimia teille kaikille jaksaa!
Olen samaa mieltä kanssasi, kavereita on paljon, mutta ystäviä on vain muutama elämän kaaren aikana.
Itselläni niitä on kolme jotka ovat kanssani käyneet elämäni vuoristorataa, niin pahoina kuin hyvinä päivinä, eikä se tarkoita sitä että olisivat koko ajan kyselemässä vointia, he vain ovat ja muistavat mitä ihmeellisimmillä piristeillä kun itsellä masennus painaa, kivut raataa kroppaa. Osaan myös arvostaa ystäviäni, he ovat yksi kalleimmista elämältä saamistani lahjoista ja olen vannonut itselleni etten koskaan jätä heitä hädän hetkellä yksin. Kumpa ihmiset ymmärtäisivät kuinka tärkeitä ovat niille jotka ystävänään pitävät. Ystävä on myös se joka heittää kissan pöydälle silloin kun siihen on todella tarvetta, senkin uhalla että pelkäisi menettävänsä ystävänsä, mutta loppu pelissä autettu ystävä varmasti ymmärtää miksi hän teki niin. Ystävyys on vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä sukupuolesta piittaamatta.