Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta. Kysyessäni häneltä eilen rakastaako hän minua, hän väisti taas kysymyksen, toteamalla:" kyllähän sinä sen tiedät, ei puhuta tästä, se ahdistaa". Hän ei ole koskaan SANONUT rakastavansa. En yleensä tivaa häneltä rakkaudentunnustuksia. Ensin ajattelin, että antaa ajan kulua, mutta nyt pelkään, etten niitä sanoja tule koskaan kuulemaankaan.
Ennen viimeistä riitaamme halailimme ja hellimme toisiamme useasti, mutta sen jälkeen emme juurikaan. Lauseella sanoen, tunnen oloni vieraaksi hänen seurassaan. Riitamme ei ollut mikään suuren suuri, mutta aihe oli arka, johon reagoin voimakkaasti. Mieheni ei ole pyytänyt anteeksi, koska hän ei näe vikaa itsessään. Asiasta olemme keskustelleet ja kaiken pitäisi olla sovittu. Silti tuntuu, että tunteeni ovat jonkin verran muuttuneet. Näen suhteemme ja mieheni nyt eri tavalla.
Seksiä emme ole kahteen vuoteen harrastaneet kuin korkeintaan kerran kuussa. Syynä siihen, on ettei mieheni koe tarvetta harrastaa sitä useammin. Ainaisten pakkien ja pahan mielen jälkeen olen lakannut ehdottamasta sitä ollenkaan. Nekin ainoat kerrat kun ovat olleet minusta jokseenkin kiusallisia. Halaukset ja huomionosoitukset ovat aiemmin lievittäneet tätä läheisyydenkaipuutani, mutta kun nekin ovat nyt ilmeisesti loppuneet tuntuu todella pahalta.
Kysyessäni haluaako hän olla minun kanssani yhdessä elämänsä loppuun asti, hän totesi:" en minä sitä voi tietää". Sanoi, etteihän kukaan voi sellaista tietää. Eikö todellakaan kukaan tiedä? Olen noita hänen sanojaan pyöritellyt mielessäni, ja elämäämme...Olenko jotenkin yltiöromanttinen, kun ajattelen, etten koskaan voisi seurustella kenenkään kanssa, jos en ole vakuuttunut siitä, että tuossa toisessa on niin paljon potentiaalia, että voisin hänen kanssaan viettää loppuelämäni. Suhteisiinhan kuuluu ylä- ja alamäkiä, meidänkin suhteemme toimisi varmasti paremmin, jos tekisimme vain töitä sen eteen. Parisuhde kun on kahden kauppa.
Miksi kukaan on toisen kanssa yhdessä, jos ei tiedä haluaako olla toisen kanssa yhdessä koko loppuelämänsä? Siksikö kun ei ole ketään parempaakaan näköpiirissä? Miten minun pitäisi ajatella mieheni sanoista?
Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä kuin minua käytettäisiin hyväksi, olisin vain jonkun korvike siihen asti kun jotain parempaa ilmaantuu. En halua olla kenenkään varasuunnitelma.
Osaatko sinä tai puolisosi sanoa, haluatteko elää loppuelämänne yhdessä?

Vastaukset 4
Vanhimmat
Ainoastaan sen voi sanoa mitä tällä hetkellä haluaa.
Vaikka nyt haluankin olla yhdessä elämäni loppuun asti, en voi tietää haluanko sitä vielä esim. viidentoista vuoden kuluttua tulevaisuudessa.
Kaikki eivät noita rakkaudentunnustuksia koskaan sano ääneen.
Tai no, minullahan on kokemusta vasta 27 vuoden pituisesta suhteesta, mistä minä tietäisin ;)
Älä koskaan sano ei koskaan...
Mutta asiaan; kyllä olet yltiöromanttinen jos vaadit loppuelämänmittaisen ennustuksen.
kunnes kuolema meidät erottaa, molemmat!
Ei teillä sit ilmeisesti harrastettu sovintoseksiä riidan jälkeen?
Tee niin kuin sydän sanoo! Teillä ei taida yhteisiä lapsiakaan olla? Tai sit voit omilla teoilla yrittää saada selville kuinka paljon mies haluaa kanssasi olla! Esim. suhtaudut häneen väliinpitämättömästi ja elät ns. omaa elämää, käyt viihteellä ym. haittako se miestäsi? Tai jotain tuon tapaisia...
Miehesi kyllä on aika lapsellinen, jos ei suostu puhua neljän vuoden parisuhteen jälkeen teille tärkeistä asioista! Tosin ymmärrän sen, että monet ovat huonoja puhumaan tunteistaan ym. mutta jos parisuhde on selvästi menossa huonompaan suuntaan, niin kyllä molempien panosta tarvitaan. Eivät asiat yleensä ratkea hiljaa olemalla, päin vastoin.
Meillä on hieman vaihtelevaa tuo, mitä puhutaan ja miten puhutaan. Itselläni on paha tapa loukkaantua jostakin mieheni sanomisesta/teosta ja sitten alan mököttää ja mykkäkouluun. Mies taas ei jaksa "lypsää" tietoa minulta, että mikä vaivaa, vaikka taas itse sitä kaipaisin, että tulisi ja kysyisi, että mikä on hätänä. Itse koen tuon välinpitämättömyytenä, kun toinen ei kysy, jos on selvästi paha mieli. Oli sitten parisuhteesta riippuvasta asiasta tai ei.
Mies usein on valittanut, että kun en sano suoraan, mikä on vikana. No, jos sanon, niin keskustelua ei saada aikaiseksi, sillä MIES on aina oikeassa, ihan sama vaikka olisi minua loukannut, niin sitähän ei voi myöntää eikä tietenkään pyytää anteeksi. KERTAAKAAN yhteisten kolmen vuoden aikana mies ei ole pyytänyt anteeksi. Kyllähän se harmittaa, kun monesti olisi ollut aihetta. Itse taas en pysty olla, jos olen jotenkin loukannut, etten pyytäisi anteeksi.
Meillä mies on huono puhumaan tunteistaan, kuulemma on niin täysin järki-ihminen ettei tunteita noin vain ole ja niistä ei sitten puhuta. Hän kyllä teoillaan näyttää rakastamisen ja välittämisen - ainakin silloin tällöin.
Halii, pussaa ja kutittelee. Mutta esim. "miten sinun päiväsi sujui?" -tyyppisiä kysymyksiä on mieheltä turha odotella. Seksiäkään meillä mies ei halua kuin tuon kerran kuukaudessa, kuulemma ei innosta ne puuhat (tai ei siis minun kanssani...)
Silti ollaan hiljattain menty kihloihin ja häitä suunnitellaan, koska mies haluaa olla minun kanssani ja elää kanssani. Sitähän ei kukaan voi tietää, ollaanko koko loppuelämämme yhdessä, voihan toinen meistä kuolla jo huomenna.. Elämässä voi tapahtua niin monenlaisia asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa tai joita ei voi ennustaa, joten tuo "aina yhdessä, tapahtui mitä tapahtui" on hieman vaikea asia. Ei ainakaan yksiselitteinen.
Meillä on kuitenkin luja usko toisiimme ja itseemme ja aiomme yrittää kaikkemme ennen kuin eroaisimme, sen olemme toisillemme luvanneet. Toivon, että se pitää myös tulevaisuudessa. Mutta kuitenkin, toista ei voi omistaa ja mahdottomia ei voi kukaan luvata.
Uskonkin että tärkeintä on se, että lupaa yrittää kaikkensa. Kun on kaikkensa antanut, on helpompi kummankin päästää irti, jos eron paikka tulee.
Minusta et ole mitenkään yltiöromanttinen. Jos tällähetkellä sanoo että "haluan olla kanssasi yhdessä koko loppu elämän" niin voihan se aina olla erilailla seuraavana päivänä? kyllä siinäkin mietitään tätä hetkeä, vaikka puhutaankin loppuelämästä. Mutta kyllä itsekkin olen sanonut poikaystävälleni haluavani olla hänen kanssaan koko loppu elämäni. Mutta eihän koskaan voi tietää mitä tapahtuu?
Jos seksiäkin harrastatte vain kerran kuussa ja se on silloinkin kiusallista, niin minä miettisin jo hieman että kannattaako olla yhdessä, itselläsi vain on paha mieli. Et edes tiedä välittääkö hän? Itse en pystyisi olemaan tuossa suhteessa....