tätä kysymystä olen miettinyt jo yli vuoden. miksikö? siksi että mieheni jäi kiinni useammastakin pettämisestä reilut vuosi sitten. ensimmäinen kerta oli ennen avioliittoa, luultavasti silloin kun olin raskaana. yhteensä näitä "kännipanoja" oli ainakin 4 tai tästä määrästä hän loppujen lopuksi puhui. sillä montako niitä oikeasti on ollut ei varmaankaa ole enää väliä.
muutimme erilleen ja taas yhteen, sovimme että yritämme uudelleen. mutta tässä on pieni mutta: en luota vieläkään, en yhtään. mies kyllä näyttäisi siltä että yritää, on enemmän kotona, on enemmän lapsen kanssa, tekee enemmän kotitöitä. ennen minä tein kaiken, mies vaan oli töissä ja harrasti, viikonloppuisin kavereiden kanssa saunailloissa ja muissa. nyt ei ole oikeastaan missään käynyt. mutta silti en luota. eikä kukaan voi pakottaakaan luottamaan, en pysty siihen.
lähes kokoajan mietin eroa ja miten tavarat jaettaisiin. miten asumus/avioero hoidettaisiin. toisaalta en halua tehdä lapsellemme sitä. hän on siinä iässä että isä ja oma sukupuoli on todella tärkeä.
mies on luonteeltaan sellainen että hän ei tee ikinä mitään väärin tai väärää, aina syy löytyy jostain toisesta. tiedän että jos sanon haluavani asumuseron niin hän tekee siitä kamalan sodan ja sanoo minua vainoharhaiseksi sekopääksi (näin on muutamaan otteeseen sanonut). suuttuu pienestäkin, korottaa ääntään. sitten kun sanon ettei tarvitse huutaa niin väittää ettei muka huuda. muutenkin äkkipikainen ja usein pelkään sanoa tiettyjä asioita hänelle.
toisaalta toivon että hän pettäisi että voisin hyvällä syyllä jättää hänet. tiedän että pärjään ilman häntäkin, ainakin taloudellisesti, minä olen se kuka tuo lähes kaiken rahan taloon.
pää on niin sekaisin. ensin rakastan häntä ja yhdessä hujauksessa voisin jättää hänet.
mitä hemmettiä oikein tekisin? tämä on niin pirun vaikeaa!
muutimme erilleen ja taas yhteen, sovimme että yritämme uudelleen. mutta tässä on pieni mutta: en luota vieläkään, en yhtään. mies kyllä näyttäisi siltä että yritää, on enemmän kotona, on enemmän lapsen kanssa, tekee enemmän kotitöitä. ennen minä tein kaiken, mies vaan oli töissä ja harrasti, viikonloppuisin kavereiden kanssa saunailloissa ja muissa. nyt ei ole oikeastaan missään käynyt. mutta silti en luota. eikä kukaan voi pakottaakaan luottamaan, en pysty siihen.
lähes kokoajan mietin eroa ja miten tavarat jaettaisiin. miten asumus/avioero hoidettaisiin. toisaalta en halua tehdä lapsellemme sitä. hän on siinä iässä että isä ja oma sukupuoli on todella tärkeä.
mies on luonteeltaan sellainen että hän ei tee ikinä mitään väärin tai väärää, aina syy löytyy jostain toisesta. tiedän että jos sanon haluavani asumuseron niin hän tekee siitä kamalan sodan ja sanoo minua vainoharhaiseksi sekopääksi (näin on muutamaan otteeseen sanonut). suuttuu pienestäkin, korottaa ääntään. sitten kun sanon ettei tarvitse huutaa niin väittää ettei muka huuda. muutenkin äkkipikainen ja usein pelkään sanoa tiettyjä asioita hänelle.
toisaalta toivon että hän pettäisi että voisin hyvällä syyllä jättää hänet. tiedän että pärjään ilman häntäkin, ainakin taloudellisesti, minä olen se kuka tuo lähes kaiken rahan taloon.
pää on niin sekaisin. ensin rakastan häntä ja yhdessä hujauksessa voisin jättää hänet.
mitä hemmettiä oikein tekisin? tämä on niin pirun vaikeaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Me naiset taidamme olla aika saamattomia siinä mielessä, etä tarvitsemme jonkin virallisen syyn tehdä elämästämme paremman. Meidät on kai kasvatettu kestämään mitä tahansa.
Tiedän sen puristavan tunteen, joka hellittäisi, kunhan saisin elämän järjestykseen.
Jaksamisia sinullekin! , en itsekään uskonut, että muilla on samantyylisiä ongelmia. Mutta älä pelkää, et ole yksin ajatustesi kanssa.
Tiedan taysin tunteesi, meilla miltei samanlainen tilanne. Reilut kymmenen vuotta yhteista eloa takana, yksi lapsi ja avioliitossa oltu muutamia vuosia. Sain hiljattain kuulla, etta toisia naisia on ollut pitkin yhteista taivaltamme, meillakin raskaus- ja vauva-aikana muutamia. Yhteensa kuulemma viisi kertaa. Jokaiselta reissultaan mies on palannut minun viereeni vuoteeseen kertomatta tapahtuneesta, enka osannut epailla mitaan. Luottavaisena lahetin mieheni kerta toisensa jalkeen matkaan ja toivotin hauskaa iltaa poikien kanssa.
Miltei kahdeksan vuotta ensimmaisesta pettamisesta mies oli herannyt ajattelemaan tekosiaan ja paatti kertoa kaiken, "luottamuksellisen" suhteen nimissa. Raivosin ja kapinoin, mutta annoin anteeksi. Nyt jossain kuitenkin hiertaa ja pahasti. Kaikki on ulkoisesti hyvin ja mies panostaa suhteeseen enemman kuin koskaan, mutta..
Kaikki tunne on itseltani hiipunut. Rakastan kylla tavallaan edelleen, mutta ajattelen jatkuvasti eroa. Kuvittelin kylla antaneeni anteeksi, mutta onko jotain asioita jaanyt kesken ja selvittamatta, tieda hanta. Motivaatiota ei vain enaa loydy suhteen eteen tyoskentelyyn. Muuttuuko kaikki paremmaksi jos vain odotan, tuskin. Mutta seuraavat askeleet ovat vain niin isoja ja vaikeita ottaa. Saisinpa itsevarmuutta, rohkeutta ja voimia. Yritan lahettaa niita Sinulle, tee itsellesi oikea ratkaisu ja kerro kuinka kavi.
tää tunne on tosi paskamainen. koskaanhan sitä ei tiedä mitä toinen tekee kun lähtee ulos, eikä sitä voi vahtiakaan. tosiaan mietin että ehkä olisi parempikin että pettäisi niin voisin hyvillä mielillä jättää ja lähteä. tällöin mies ei voi saada raivaria koska oma syy oli. toisaalta taas haluan jatkaa ja yrittää mutta tuntuu etten jaksa enää yrittää. olen ehkä liika ajatusteni vankina, en vaan voi unohtaa. ja mies tietää etten luota ollenkaan, tämän vuoksi onkin jättänyt oikeastaan kaikki menot. tai on siis harrastanut ja kavereitakin nähnyt mutta sellasia kännireissuja ei ole enää ollut eikä työmatkoille ole lähtenyt.
voimia sullekin ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan
Meillakin mies on jattanyt omat menonsa, saunailtansa yms. melkein taysin. Itse saan hanta patistella menemaan ja toivon salaa saavani aihetta olla se "hyva" osapuoli ja pakat tavarani petollisen miehen takia. Mutta han on totaalisen muuttunut, yrittaa kaikkensa tosissaan ja osoittaa haluavansa parantaa suhdettamme. Mutta ongelma olenkin nyt yllattaen mina, joka kyseenalaistan koko onnellisuuden, vaikka perhe ja parisuhde "on parempi kuin koskaan ennen". Mekin asuimme valilla melkein puoli vuotta erossa, kaipasimme molemmat toisiamme jatkuvasti. En oikeastaan enaa edes tunne mustasukkaisuutta miehestani, vaan lahinna marttyyrimaista kiukkua. Olen itse nostanut itseni jonkinmoiselle jalustalle ja alkanut ajatella mita itse tarvitsen, itse haluan ja itse ansaitsen. Katselen ja mietin jopa muita miehia silla silmalla, tallainen en ole ollut koskaan ennen. Liki kymmenen vuotta elin vain perheelle, kodille ja miehelle- tuloshan on mika on. Tiivistettyna ajattelen etta itsepahan on mies talle tielle lahtenyt, eika kaikkea niin vain paikata. Rikki mika rikki. Kuitenkin tavallaan rakastan edelleen (vai onko sittenkin vain tottumista ja yhteisia rutiineja? Rajanveto vaikeaa..), enka haluasi nahda hanta esim suhteessa kenenkaan toisen kanssa. Tuntuu etta lopun alkua tama on, mutta en halua tehda akkinaisia paatoksia. Ettei vaan tilanne jaisi junnaamaan paikalleen, elama tuntuu valuvan hukkaan. On vaikeaa kuvitella suhteeseemme jalleen sita luottamusta ja "tayden rakkauden tunnetta", mita aiemmin tunsin. Vai oliko se sittenkin vain raakaa todellisuutta, jonka halusin nahda ruusunpunaisten lasien lapi? Maailma on julma ja mina itsekin hyvaa vauhtia kyynistymassa.. Onkohan taalla enaa mitaan hyvaa, kaunista ja todellista?
Morri, iso halaus sinulle. Ottaisin kanssasi lasin (pullon, okei- kaksi) viinia ja kunnon keskustelun jos voisin.
Todellakin jätä ukkos! Voin sanoa kokemuksesta, että lasten takia ei kannata suhdetta ylläpitää!!!!
Lapset vaistoaa sen kuitenkin, jotenkin.
Koita olla rohkea ja itsekäskin tietyssä suhteessa. Jos luottamusta ei ole, suhde on täysin tyhjänpäiväinen. Toki suosittelen yrittämään jos saatte puhuttua ja saat luottamuksesi takaisin. Epäilen, jos et et "uskalla" ajatuksiasi paljastaa.
Säälittävä oot...Äijäsi on myös, ilmeisesti sovitte toisillennet. Luuletko, että tuollainen 'mies' on hyvä roolimalli lapsellesi? Ja jos on pettänyt niin varmasti tulee jatkossakin pettämään.
Pakkaa tavarat ja lähde!
.....oon kanssasi vaikka olenkin nainen.
Ei kannata eläämää pilata!