Luin yh-palstalla joku aika sitten viestin, jossa yh oli sitä mieltä, että parisuhteessa elävät kanssasisaret kadehtivat heitä. Ihmettelin mielessäni kovasti tätä väitettä. Nimittäin, jos joku äiti tuntee puolisonsa ja lastensa isän "hankalaksi" mielestäni Suomessa on eroaminen tehty erittäin helpoksi, sillä avioeroon ja tätä kautta yksinhuoltajuuteen ei tarvita edes kumppanin suostumusta!
Näin ollen, eikö jokainen nainen/mies "pääse" yksinhuoltajaksi niin halutessaan?
Mielestäni pääsee. Se on ainoastaan halusta kiinni.
Jos taas ei halua erota, elää suhteessa, joka on tyydyttävämpi kuin yksinhuoltajuus, niin millä ilveellä sitä silloin voi kadehtia?
Koska nämä palstat ovat selittäjien lempipaikkoja, täällä selitetään miltei mikä vaan, miksi tahansa, niin kysynpä teidän mielipidettänne. Ja yleensä vielä vastoin aloittajan mielipidettä. Sehän yleensä poljetaan ensimmäisessä viestissä.
Jottei tehtävä olisi liian helppo, vedänpä tähän loppuun tarinan omasta elämästäni.
Olen aviossa oleva nainen. Meillä ei ole lapsia. Olemme valinneet näin. Kaikki, siis aivan KAIKKI ystävättäreni sanovat minulle tämän tästä, että kuinka helppoa on meillä, kun ei ole lapsia. Tiedän sen. Olenhan nähnyt kuinka ikäiseni naisystäväni rapistuvat ja lihovat aivan eri tavalla kuin minä, joka en raskaan ole ikinä ollut.
Olen nähnyt mitä on koliikit ja korvatulehduskierteet. Tiedän myös miten vaikeaa on työn ja kodin asioiden yhdistäminen. Kaikki nämä jättävät oman leimansa.
He kadehtivat yhteistä aikaamme ja lomiamme, rahojamme, jota tuntuu heidän mielestään riittävän vaikka mihin. Näitä kuulee koko ajan ihan kiusaantumiseen asti.
Sanoipa yksi naisystäväni kerran, ettei ikinä tekisi lapsia, jos saisi uuden mahdollisuuden, vaan olisi yhtä viisas kuin minäkin...
Tämän kadehtimisen minä ymmärrän. Lapsesta ei "pääse" eroon kuin ajan kanssa. Jos sittenkään. Tai ehkäpä ongelmat vain muuttavat olomuotoaan ajan kanssa...
Oloni on todella kiusaantunut näistä kommenteista. En siis mitenkään nauti siitä.
Näin ollen, eikö jokainen nainen/mies "pääse" yksinhuoltajaksi niin halutessaan?
Mielestäni pääsee. Se on ainoastaan halusta kiinni.
Jos taas ei halua erota, elää suhteessa, joka on tyydyttävämpi kuin yksinhuoltajuus, niin millä ilveellä sitä silloin voi kadehtia?
Koska nämä palstat ovat selittäjien lempipaikkoja, täällä selitetään miltei mikä vaan, miksi tahansa, niin kysynpä teidän mielipidettänne. Ja yleensä vielä vastoin aloittajan mielipidettä. Sehän yleensä poljetaan ensimmäisessä viestissä.
Jottei tehtävä olisi liian helppo, vedänpä tähän loppuun tarinan omasta elämästäni.
Olen aviossa oleva nainen. Meillä ei ole lapsia. Olemme valinneet näin. Kaikki, siis aivan KAIKKI ystävättäreni sanovat minulle tämän tästä, että kuinka helppoa on meillä, kun ei ole lapsia. Tiedän sen. Olenhan nähnyt kuinka ikäiseni naisystäväni rapistuvat ja lihovat aivan eri tavalla kuin minä, joka en raskaan ole ikinä ollut.
Olen nähnyt mitä on koliikit ja korvatulehduskierteet. Tiedän myös miten vaikeaa on työn ja kodin asioiden yhdistäminen. Kaikki nämä jättävät oman leimansa.
He kadehtivat yhteistä aikaamme ja lomiamme, rahojamme, jota tuntuu heidän mielestään riittävän vaikka mihin. Näitä kuulee koko ajan ihan kiusaantumiseen asti.
Sanoipa yksi naisystäväni kerran, ettei ikinä tekisi lapsia, jos saisi uuden mahdollisuuden, vaan olisi yhtä viisas kuin minäkin...
Tämän kadehtimisen minä ymmärrän. Lapsesta ei "pääse" eroon kuin ajan kanssa. Jos sittenkään. Tai ehkäpä ongelmat vain muuttavat olomuotoaan ajan kanssa...
Oloni on todella kiusaantunut näistä kommenteista. En siis mitenkään nauti siitä.
Vastaukset 98
Vanhimmat
Tuttavapiirissäni on monenlaisia tapauksia, on eronneita, yksinhuoltajia, parisuhteessa olevia, lapsilla ja ilman. Jokaisella on omat murheensa, mutta kertaakaan en ole kuullut, että jos voisi valita uudelleen, ei haluaisi enää lapsia. En voisi itsekään ajatella niin. Kadehtijan elämästä puuttuu jotain olennaista, tai sitten ei olla kasvettu vielä aikuisiksi, jos ei omassa tilanteessa näe mitään positiivista, ja kaikilla muilla on asiat aina paremmin. Sananlaskukin sanoo, että älä kadehdi toisen onnea, kun et tiedä hänen suurimpia murheitaan.
Onko tietoinen lapsettomuus sitten viisautta? Tästäkin aiheesta on kinasteltu monta kertaa, mutta sanoisin, että sen tietää vain, jos on kokemusta molemmista olotiloista. Rupsahtamiset sun muut iänkin myötä tulevat lieveilmiöt tuntuvat kovin pinnallisilta syiltä, joita kyllä pystyy pitämään kurissa on sitten lapsia tai ei. Kyllä ne syyt ovat syvemmällä.
Yhtä hyvin voisin kysyä onko tietoinen lasten hankinta sitten viisasta, kun vastoinkäymiset tuntuvat olevan sitä luokkaa, että kaikki eivät edes selviä niistä!
Itse aikanaan, kun lasten hankkiminen olisi jo ollut mahdollista, mietin perhe-elämän etuja ja haittoja mielessäni. Tulin siihen tulokseen, etten halunnut jättää elämääni elämättä, etten halunnut luopua yhdestäkään minulle tärkeästä asiasta. Enkä nimenomaan itsemääräämisoikeudestani. Mieheni ajatteli samoin.
Tiedän, että olisin surkea äiti.
Olen eri mieltä siitä, että molemmat täytyisi kokea, jotta tietäisi kumpi on parempi.
Kypsä ja aikuinen ihminen tuntee oman parhaansa, ilman, että pitää opetella kantapään kautta asioita!
Aikuinen näkee asioissa muutakin kuin vain pelkkää ruusunpunaa ja suitsuketta.
On naiivia kuvitella, että kaikki onnistuu, aina.
Minunkin elämässäni on asioita, jotka tekisin toisin, jos voisin. Mutta lasten hankkiminen ei kuulu niihin. Ei liioin puolison valinta.
Ne peruspilarit ovat elämässäni kunnossa ja se ilmeisesti on kateuden aiheena.
Luulenpa myös, että kynnys sanoa, ettei enää haluaisi lapsia, jos saisi uudelleen valita, on melko korkealla. Äidithän pitävät kynsin hampain kiinni myytistään. He eivät tosiaan voi katua julkisesti. Mielessään voi sitäkin tehdä, ja uskonpa, että suurin osa katuukin jossakin vaiheessa.
"...en halunnut jättää elämääni elämättä, äidit eivät voi katua julkisesti...." voi voi, mitä sontaa. Jos sinulla kerran on elämän peruspilarit kunnossa, miksi itse sorrut selittelyihin ja virheellisiin oletuksiin toisten elämästä.
Huvittaa suuresti nämä jutut elämästä, sen suunnittelusta ja ohjailusta yms. ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Kuka tietää seuraavasta päivästä? Kaikki voi olla huomenna poispyyhkäisty, kenellä hyvänsä. Eihän kukaan ole sanonutkaan, että kaikki onnistuu aina. Vaikeuksia on jokaisella.
Vai että suurin osa katuu...? Olet sitten varmaan kypsän aikuisen tavoin tehnyt asiasta oikein tutkimuksenkin? Ja kerro meille itsemääräämisoikeutemme menettäneille, rupsahtaneille ja lapsiamme katuville ihmisille, mitä olemme menettäneet. Anteeksi tyylini, mutta kun sinulla ei lapsia kerran ole, älä edes yritä tulla selittämään, millaista on elämä -omien- lasten kanssa. Sitä ei lapseton kerta kaikkiaan tiedä, sanokoon kuka mitä hyvänsä. Painotan sanaa "omien" koska omat lapset ovat ihan eri asia, kuin esim. satunnaisesti hoidossa tai kylässä käyvät lapset.
Minulla siis on lapsia, (en ole "hankkinut" heitä, vaan saanut) mies, velkaa yms. ja vaikeuksia tämän tästä. No, ja entä sitten, en koskaan edes mieti, mitä tekisin toisin. Se on täysin hyödytöntä, koska toinen valinta olisi voinutkin johtaa katastrofiin, vaikka ihmisen mieli olettaa ilman muuta, että onnellisuus olisi tuplaantunut toisenlaisella valinnalla.
Näitä asioita tulee väkisinkin mietittyä hieman pitemmällä aikavälillä, kuin tässä ja nyt. Miettisinkö mummoiässä, (jos sinne asti pääsen) olisiko pitänyt jättää perhe perustamatta? Tuskin..
Ei asian vierestä!
Mistä sinä voit tietää, millaista on elää rakkaan puolison kanssa elämänkaarensa kahden, kun et sitä kerran ole tehnyt!?
Sontaa tai ei...kovasti kävi sielusi päälle! Ettei vaan osunut maaliin jopa...äitiin, joka päivät pääksytysten katuu lapsiaan ja velkojaan ja kurjaa avioliittoaan!
kaiken muun voisit vielä korjata, mutta lapsista et eroon pääse. Ilmeisesti olet asiasta tietoinen ja erittäin katkera siitä, koska minun valintani noin panee haukkomaan.
Miksi muuten ihminen ei saa tietää mitä tekee??? Miksi ei saa hallita omaa elämäänsä, vaan pitää hakata päätä seinää vuosi vuoden perään?
Miksei "lapsellinen" ihminen hyväksy lapsetonta?
En kuvittelekaan, että pystyisit vastaamaan...siihen ei riitä tuon tasoinen vittuilu mitä sinä harrastat!
keskustelun, kun et vastauksia kestä. Oletpa kypsä ja vastuuntuntoinen aikuinen. (vai oletko..?) Vittuilinko? En. Kerroinko jotain sellaista elämästäni, mihin niin kärkevästi olettaen takerruit? En. Opettele lukemaan.
Olen elänyt rakkaan puolisoni kanssa toistakymmentä vuotta, ennen kuin lapset tulivat. Tiedän kyllä, millaista lapsettoman elämä on (olen jopa saanut lapsettomuushoitoa, ajattele...) En siis halua eroon lapsistani, enkä puolisostani, siitä naurettavan yksinkertaisesta syystä, että rakastan heitä valtavasti. Naurattaa väkisinkin tuo touhusi, taidat kuitenkin pohjimmiltasi olla se joka kadehtii? Pysyhän itse asiassa, tai ole sitten kitisemättä valinnoistasi!
No, tämän kummempaan vastaukseen en edes vaivaudu, täytyy lähteä pyydystämään elämätöntä elämää.... hih!
Jos minä lapsen haluaisin, saisin sellaisen. En halua. En voi kadehtia, kun en halua!
Mutta sinä taas...sinä et saa aikaa ennen lapsia takasin...vaikka kuinka itkisit!
Ps. Sitä oikeaa elämää et noilla eväillä voi saada kiinni. Etkä noilla aivoilla voi edes ymmärtää, mistä puhun. Sinun elämäsi tahdin on määräännyt mätäs housuissasi.
On kyllä niin, että äitiys ei suojaa onnettomuuksilta yhtään sen enempää kuin lapsettomuuskaan! Tiedoksesi vaan.
Luulisi sinun sen jo tietävän, tuolla taustalla...yh.
Eikö vaan olekin perhanan vittumaista huomata, että jollakin menee hyvin, vaikka on tehnyt aivan toisenlaiset päätökset kuin sinä? ;D
Hänen onnistumistaan sinä kadehdit. Tänä päivänä lasten jälkeen sinäkin TIEDÄT, että aika ennen lapsia oli parempi...;D
harvapa sitä menee sanomaan että katuu lasten tekemistä. Tehty mikä tehty, sitähän ei muuksi voi muuttaa. Sisimmissään varmasti usea katuu, minäkin!
Olen samaa mieltä.
Tuolla toisaalla on kauheesti juttua siitä, että tunteita ei saa pantata. Mitäs se sitten on, kun katuu, mutta sitä ei saa tunnustaa? Eikös siitä seuraa katkeroituminen?
sitten elää kuin pellossa, koska tulevasta ei tiedä?
jos pitää, miksi sitten suunnitellaan koulutusta, avioliittoa ja lapsia yms?
kun kukaan ei tiedä seuraavasta päivästä oliskos parempi vetää itsensä kiikkuun heti ensimmäiseen oksanhaaraan?
ei ihme, että olet epäonnistunut!
Ensinnäkin, miten tiedät, että saisit lapsen? Kukaan ei tiedä, ennen kuin ollut yhdynnässä ilman ehkäisyä ja todella tullut raskaaksi.
Toiseksi: Miten voit haukkua toista mielipiteenkirjoittajaa noin pahasti? Asioista pitää voida keskustella, eikä mennä alatyyliseen lapselliseen sanasotaan.
Sitä paitsi, oikea elämä kulkee tässä koko ajan, olkoon lapsia tai ei. Itselläni on yksi lapsi ja se riittää. Meidän elämämme on tässä ja nyt.
Kiinnostaisi tietää, minkä ikäinen olet?
lukemaan edellistä viestiä, jonka kirjoittaja eka haukkui "melotten"? Etpä tietenkään...;)
No, enpä tiedä minkä ikäinen hän on, mutta itselleni on esim. tehty terveystarkastus gynellä ja siellä lekuri sanoi, että kaikki on valmista vauvan tulla, jos vaan itse niin haluun.
Tiedä sitten, mistä se niin päätteli. Olisko alan ammattilainen?
Sitä paitsi edes raskaaksitulo ei tarkoita vauvan syntymää! Vai onko kuulemani jutut keskenmenoista paskaa? Myönnätkö haksahduksesi?
Mitä sitten?
Onko sinullakin joku ongelma? Nimimerkki "jokainen kantaa oman ristinsä" arvosteli tekstiäni ja elämäntapaani ensin! Pientä miettimistä ennen kuin tarttuu näppikseen, jos ei halua loukata! Minä halusin, sillä hän teki sen ensin!
Ja yhdyntä ja raskaaksitulo ei tosiaan tarkoita, että olisit ikinä äiti! Vaikka niin virheellisesti väititkin!
Miksi minua opetat keskustelemaan? Enhän voi sille mitään, jos kaikki eivät keskustelua hallitse.
Minulla pelaa kaikki aivan normaalisti. Olen aikoinaan tutkituttanut itseni ja kuukausi sitten tarkastuksessa gynekologi edelleen sanoi, että olen synnytyskunnossa, mikäli mieleni muuttuu. Ei muutu.
Sitä paitsi lapsen voi saada adoptoimallakin. Oletko ikinä kuullut? Et varmaan...kenen komerossa elät?
Minä en halua äidiksi, sillä se ei ole tavoiteltava ominaisuus.
Kai täällä saa muutkin ilmaista mielipiteensä, eikä se, joka ensin ehtii. Saahan sitä vaikka 100 ihmistä kirjoittaa mielipiteensä. Äidiksi ei voi tulla luonnollisesti, jos miehessä olisi vaikka lapsettomuuden syy. Adoptoimalla voi tulla toki "äidiksi", mutta "oma" lapsi se ei ole, vaikkakin adoptiolapsi voi olla rakkaampikin kuin oma. Eikä adoptiolastakaan kaikki saa, vaikka hakevat.
Minä taas halusin äidiksi ja sain yhden ihanan tytön. Tämä yksi on sopiva meille. Ja minä olen myös 36 vuotias.
Elämän onnellisuus on kiinni siitä, että on sovussa itsensä ja valintojensa kanssa. Hienoa, että tunnet itsesi ja tiedät, ettei sinusta ole äidiksi. En tiedä olenko itsekään hyvä äiti, mutta, kun lapsi halaa ja suukottelee joka päivä ja sanoo rakastavansa ja kun hän hymyilee valloittavaa hymyään ja kun... silloin tiedän, että olen riittävän hyvä äiti juuri tälle lapselle.
että kaikki naiset eivät ikinä arvosta noita juttuja mihinkään? miksi se on *niin* vaikea hyväksyä, että toisilla on onnellinen elämä ihan vaan itsekseen.
Äläkä nyt viitsi alkaa maalaamaan "melotten" miestä hedelmättömäksi. Ei enää typerämpää voi olla. Anteeksi vain. Ja tuskin tiedät heidän mahdollisuuksistaankaan saada adoptiolapsi.
Minä juuri tarkoitin sitä, että elämä voi olla onnellista ilman lapsiakin. Eivät lapset tuo elämään onnea, vaan jokainen on oman onnensa seppä. Kaikkia ei todellakaan ole tarkoitettu äideiksi ja isiksi. Ei lapsi ole elämässä se ehdoton, mutta jos lapsi on, niin silloin lapsen pitäisi olla se ykkösasia. Jos sitä ei halua, niin ei todellakaan silloin pitäisi ajatellakaan lasta. Meidän elämä ei ole sitä paitsi muiden elämää. Jos minä kerron tässä omista onnellisuuden hetkistäni, niin mitä sitten. Enkö saisi olla onnellinen omasta lapsestani. Vähät minä siitä, jos joku muu sitä ei arvosta.
Tarkoitin vain miehen hedelmättömyydellä, että ei Melotte voi sanoa, että hänestä VOISI tulla VARMASTI äiti, sillä sitä asiaa ei tiedä kukaan etukäteen tässä maailmassa.
.. muTTA en minä ainakaan kadu lapsiani. Halusin heidät.
MOnta asiaa olisin toisin voinut elämässäni tehdä ja elämä olisi ollut helpompaa jne jne, mutta lapsiani en kadu.
Raskasta heidän kanssaan on ollut ja apua olisin aikoinaan toivonut, tukea, saavani, uupunutkin olin. Mutta se on eria asia kuin että toivoisi ettei olisi lapsiaan ikinä tehnytkään eli että katuisi lapsien tekemistä.
Olen pahoillani, mutta vaikka miten mietin niin en voi allekirjoittaa tommosta väitettä.
Tunteiden panttaaminen?? ON eri asia olla välillä vittuuntunut kakaroihinsa, olla väsynyt ja yksinäinen, kuin katua sitä, että on lapset tehnyt. Ne on eri aSIOITA. sIKSI EI OLE tarvetta tunnustaa että katuu lapsiaan. Tarve on tunnustaa että juuri nyt ottaa päähän ja oma lapsi on vittumaisen hankala tai jotain tommosta, mutta se ei ole sama kuin että katuu lapsensa syntymää.
moni katuu lapsen/lapsiensa tekemistä varsinkin kun elämä heittää tielle sen totuuden että jääkin YKSIN lasten kanssa.
Itse olen aikuisen lapsen äiti ja pakkohan se on tunnustaa että "vahinkohan" hän aikoinaan oli, mutta en toki lasta itsessään kadu vaikka aikoinaan ottikin päähän kun oli kovasti nuori ja elämä oli elettävä lapsen ehdoilla.
Nyt seuraan vierestä kun avokkini ex joka aikoinaan pientä vilppiäkin käyttäen sai kaksi lastaan ja nyt kun jäi heidän kanssaan yksin elämään arkea tuntuu se olevan kovasti kamalaa kun ei ole sitä OMAA AIKAA !!!
Itse en lapsia lisää tehnyt koska en niitä koskaan halunnut tiedä sitten olinko hyvä vai huono äiti lapsesta tuli kuitenkin ihan kunnollinen mutta ei hänkään lapsia halua itse näin minulle tuossa taannoin sanoi.
Itse elin pitkän liiton miehen kanssa joka ei ollut lapseni biologinen isä mutta yhtä läheinen lapselle kuuntelin liki parikymmentä vuotta sitä vihjailua siitä että lapsia pitäisi tehdä kellekkään ei tainnut tulla mieleen että valitsimme yhdessä sen olotilan ettei lapsia tehdä. Ja en kadu tippaakaan !!!
Ei kaikista ole äideiksi ja minä kunnioitan heitä jotka sen tunnustavat ja jättävät lapset tekemättä se osoittaa henkistä kypsyyttä ei se että sikiää kun emakko ja sitten ruikutetaan kuinka rankkaa arki on yms.
ei tarkoita luopumista itsemääräämisoikeudesta! Mistä sellaista olet saanut päähäsi?
Mietit joskus perhe-elämän etuja ja haittoja, mutta MIHIN niitä vertasit? Perhe-elämähän on sellaista joksi sen itse tekee! Ei ole kahta samanlaista perhe-elämää, äitiä, isää tai lasta.
Minulla on mies ja lapset, joita toivoin elämältä enemmän kuin mitään muuta. Olen saanut matkustaa, tavata ystäviäni, tutustua erilaisiin ihmisiin, harrastaa omaa lajiani intohimoisesti ennen ja jälkeen lasten syntymän. Olen saanut kaiken mitä olen tavoitellut ja se on paljon.
On erikoisen hölmösti sanottu, että katuisi lastensa synnyttämistä, mutta vielä hölmömpää olettaa sen olevan totta. Joka näin olettaa ei kykene näkemään muuta kuin oman napansa hyvinvoinnin.
Tosiasiassahan masentuneet ja stressaantuneet ihmiset sanovat mitä sylki suuhun tuo, sen enempää ajattelematta. Tämä pitäisi jokaisen lapsettomankin tietää ja auttaa ystäväänsä lapsen hoidossa. Lapselle tekee myös hyvää, että häntä hoitaa ja rakastaa muutkin ihmiset kuin omat vanhemmat. Hyvin, hyvin tärkeää perhe-elämän onnistumisen kannalta on tukijoukot kodin ulkopuolella. Ne ihmiset, jotka hoitavat lasta/lapsia silloin kun vanhemmat ovat toisaalla. Näin vanhemmat eivät hermostu lapseen, lapsi vanhempiin ja toiset ihmiset nauttivat lainalapsista, vaikkei heillä omia olekaan.
Onko tullut mieleen, ettet sinäkään voi tietää millaista on ollut elää elinkaaren loppuun rakkaan kumppanin kanssa, koska homma on kesken? Et tiedä sitäkään vaikka kumppanisi häipyisi huomenna; ei KUKAAN tiedä tulevasta mitään, koska eletään vasta tätä päivää.
Et myöskään tiedä millaiseksi elämänne olisi muodostunut suurperheen kanssa.
Kyllä lapselliset ihmiset hyväksyvät lapsettoman, muttei tuolla asenteellasi. Asenteesta ja rakkaudesta kaikki on kiinni. Omahyväisyys on asia erikseen.
ole äitiys ominaisuus.
fiksu filosofi on sanonut, että ne, jotka eivät pidä lapsista vihaavat itseään. Näin se on. Ymmärrän, etteivät kaikki hanki lapsia. Niin ei ole tarkoitus.
Asenteesi perheellisiä kohtaan on silti ala-arvoinen jopa niin kitkerä, että taidat sydämesi pohjukoissa silti kadehtia heitä, vaikket tietenkään sitä omahyväisyydessäsi ja täydellisyydessäsi myönnäkään.
PS. Yksikään lapsi ei sinua haluaisi äidikseen niin pysy lapsettomana. Hyvä hyvä.
kuka on sanonut, ettei hän pidä lapsista? Hänhän sanoi, ettei halua lapsia.
Ja mikä ihmeen syy se on ketään mollata?
Kirjoitanpa tuon fiksun filosofisen ajatuksesi tuonne äidit palstalle, sillä siellä käytiin kiivasta keskustelua siitä, saako lasta vihata vai ei. Useimpien mielestä se on normaalia, sinun mielestäsi sitten ei. Eikä filosofisi...jospa tästä saisi joku lohtua itselleen.
Mikä syy on sitten mollata niitä, jotka lapsia halusivat ja joilla niitä on?? Alkup. kirjoittaja aivan kaistapäisesti hyökkää perheellisiä vastaan vieläpä niin, että perheellisten ON PAKKO tuntea kateutta lapsettomia kohtaan. Ääliömäistä. Tunnen paljon ihmisiä, niin lapsellisia kuin lapsettomia eikä kenelläkään ole tarve kadehtia ketään. Ja varmasti voin sanoa, etten IKINÄ luopuisi lapsistani. Haluan vielä lastenlapsiakin, joita voin hoitaa ja rakastaa.
hän kertoi mielestäni omasta elämästään.
Olen siitä samaa mieltä kuin hänkin, että yksinhuoltajaa on sairasta kadehtia. Se on tila johon jokainen pääsee. Se ei vaadi kuin eroamisen lasten toisesta vanhemmasta.
Mutta luoda onnistunut elämäniän kestävä parisuhde, jossa on todella tyytyväinen ja onnellinen...hmmm. Siinä on haastetta meille jokaiselle!
Itse olen saanut elää monta vuotta mieheni kanssa kahden ja muistan, kuinka jatkuvasti sain kuulla miten helppoa meillä on. Onhan se jollain tapaa yksinkertaisempaa elämää, mutta en siltikään kadu lapsiani. En todellakaan, vaikka raskasta on ollut ja on vieläkin. Täytyy muistaa, että lapset ovat myös rikkaus, jota ei kaikille suoda.
On erittäin palkitsevaa, kun oma lapsi tulee ilosta kiljuen vastaan ja huutaa "IHANA ÄITI" ja rutistaa kaulasta. Siinä unohtuu moni murhe.
Elämäntapoja on monia ja jokainen valitkoon itselleen sopivimman. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, kenen elämä on vaikeaa ja kenen helppoa.
Olen samaa mieltä kanssasi!
Minä ja mieheni olimme 10v. yhdessä ennen kuin esikoisemme syntyi, enkä todellakaan kadu lapsien saamista.
Kunnioitan kuitenkin niiden ihmisten päätöstä jotka ei lapsia halua, ja kenenkään on turha tuomita toisten valintoja.
Vuosia sitten olin yh. Opiskelin. Luokkakverini oli naimisissa, lapsiakin. Omakotitalo ja avio-onni pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki ja tietää toisesta kaiken.
Kerran hän huudahti minulle, että hän kadehtii minua, koska olen yksinhuoltaja! Hän kadehtii minun ROHKEUTTANI.
En ymmärtänyt.
Mutta hän kadehti sitä, että minulla oli rohkeutta lähteä pois epätyydyttävästä parisuhteesta, rohkeutta olla yksinhuoltaja. Yleisestä vastustavasta ja moittivasta ja vähättelevästä jne jne jne asenteesta huolimatta.
Hän ei voinut lähteä, erota.
Paikkakunta oli liian pieni.
Mitä muutkin ajattelevet, kylällä.
Saisiko edes töitä enää, kun ei vakipaikkaa ollut, keikkahommai vaan teki, tämä nainen.
Asunto, se omakotitalo, oli jotenkin jomman kumman sukutontilla, jota ei oltu lohkottu.. taloa ei siis voitu myydä... joten oltiin naimisissa sen talonkin kanssa, ei voitu erota...
vaikka yhteiselämä oli aikalailla jumissa..
Nainen oli yhden kerra erehtynyt, käynyt vieraissa. Jäänyt kiinni. Annettu anteeksi kaikki ja palattu yhteen.. ja aina kuitenkin mies jaksoi muistaa, huusi huoraksi ja nakkeli pitkin seiniä. Ei kuitenkaan kovin usein ja se normaali arki heillä on aivan tavallista joten ei lapsille mitään traumoja näistä tule, hän selitti.
Se kuulosti niin säälittävältä, ontuvalta, en viitsinyt sanoa mitään.
Ja miksi se nainen alunpitäen oli vieraissa käynyt? Jotain vikaa ja pielessä piti olla siinä liitossa, että nainen näin oli tehnyt.. mutta nyt oli miehen tiukassa otteessa, ei päässyt mihinkään illanviettoon koska kerran oli pettänyt..
Minulla oli tietty vapaus. Kukaan ei ollut kiristämässä, kieltämässä, vaatimassa, vahtimassa. Minulla oli ollut rohkeutta lähteä huonosta suhteesta, muiden asenteista välittämättä.
Hän siis kadehti minun rohkeuttani.
Minusta se oli outoa.
Minä koin, ettei minulla ollut muuta vaihtehtoa. Olisin "tappanut" itseni lapseni sen miehenkin, jos siihen olisin jäänyt.
Yksinhuoltajuus oli rankkaa, yksinäistä.
Ei se kait sitten ulospäin näkynyt, ei rahahuoletkaan, kun luulivat että saan ihan mielettömiä elatusmaksuja. Yllättyivät, kun kuulivat miten pieniä summian saan, sanoin siihen että sehän riippuu miehen tuloista.
Enää en ole yh.
Onko se joku arvo tai osoitus että "kelpaan jollekin" ...En ajattele enkä arvota omaa ihmissarvoani noin, miehen kautta.
Oma elämäni on kunnossa, on ollut tuon eron jälkeen jo, kauan aikaa sitten.
Ei minulla ei syytä kadehtia toisia ihmisiä. Jokainen elää omaa elämäänsä iloineen suruineen ja se ratkaisu minkä sinä koet hyväksi itsellesi, ei minun kohdallani toimi. Minä teen omat ratkaisuni ja päätökseni, tämä on minun elämäni. Sinä teet omat päätöksesi ja ratkaisusi, se on sinun elämäsi.
Pääasia että on onnellinen ja tyytyväinen omaan elämäänsä ja itseensä. Sillon jaksaa rakastaa ja ymmärtää muitakin ihmisiä, vaikka heidän ratkaisunsa olisi miten poikkeavia. Eikä ole katkeruutta, kun on omakin elämä elettävänä..
rohkeutta ja vääntöä vaatii saada parisuhteesta hyvä ja toimiva. Mitään ei anneta valmiiksi eteen kuten monet kuvittelevat. Eroon kaikesta pääsee niin halutessaan, mutta rakentakaahan epätyydyttävästä parisuhteestanne tyydyttävä ja onnellinen. Jep jep. Siihen ei kaikki pysty. Ei ole resursseja.
No joo. Tämä perhe, pariskunta, jossa se nainen siis kahdehti minun yksinhuoltajuuttaan... eipä ollut heilläkään reusursseja tai taitoa kehittää sitä parisuhdettaan. Jos olisi, ei nainen olisi silloin tällöin lennellyt seinille mustasukkaisen ja anteeksiantamattoman miehen käsissä.. eikä kait nainenkaan olisi koskaan toisen sylissä käynyt..
Mutta totta tuo; parisuhteen ylläpito ja hoito, vaaliminen vaatii taitoa, aikaa, viitseliäisyyttä. Mutta sitä se vaatii MOLEMMILTA osapuolilta. Ei vain toiselta.
Yksin ei voi parisuhdetta hoitaa. Yksin sitä ei voi korjatakaan, jos se kohti karikkoa meinaa lähteä.
Tosin kaikkia parisuhteita ei edes kannata korjata. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Miksi sitten joku on yhdessä (ja jopa tekee lapsia!) sellaisen kanssa, jonka kanssa ei sitten kannata koko suhdetta korjata kun se lähtee pieleen menemään?? Kas, siihen on jokaisella oma tarinansa, minullAKIN omani.
Vaikka siihen eroon päädytään, ei se aina niin helppo juttu ole vaikka ulkopuoleisesta siltä vaikuttaakin. Että hepposin perusten eikä ole tarpeeksi yritetty .. jne.
Jos viitsii kuunnella niitä yh- ja eronneiden tarinoita, että miksi mentiin yhteen ja mitä sitten ja miksi erottiin.. huomaa ettei ne niin yksiselitteisiä ja mustavalkoisia juttuja olekaan.
molempien pitää kantaa kortensa kekoon, mutta toinen tekee sen omalla tavallaan ja toinen toisella.
On aika hassua, että usein ei ollenkaan huomata arvostaa sitä millainen kumppani on vaan väenvängällä intetään millainen hänen pitäisi (muka) olla! "Mikset sä koskaan tee sitä tai tätä niinkuin naapurinmies/nainen?" tai "Mikset sä voi tehdä niin tai noin, muuten en voi olla onnellinen". Ei ihme, että kumppania alkaa ahdistaa...
Kadehtiminen on pe...estä etenkin silloin ellei edes tiedä mitä kadehtii! Ei kukaan voi oikeasti tietää millainen on jonkun toisen parisuhde tai eläminen sinkkuna. Monet elävät ihan tyydyttävässä parisuhteessa, mutta joidenkin ulkopuolisten mielestä se saattaa ulospäin näyttää kaamealta. Tai jotkut elävät parisuhdehelvetissä mikä ulospäin näyttää hyvältä suhteelta. Joidenkin suhde on ihan ok, mutta silti he päättävät erota! Jotkut katuvat eroaan jne. Mitä kadehdittavaa siinäkin olisi?
pian kaksikymmentä vuotta. Kohta on nuorimmaisenikin aikuinen, joten "ura" päättyy. Onneksi. Sillä sen ala-arvoisempaa uraa ei tämä maa päällään kanna. Noin niin kuin kanssaihmisten silmin katsottuna.
Minua ei ole kukaan kadehtinut ja miksi olisi pitänytkään? Minä en saa siitä kiksejä, jos muut minua kadehtivat. Päinvastoin, voisin kuvitella sen ahdistavan.
Kaikki yh:t eivät ole niitä jättäjiä, niitä rohkeita ja kauniita, amatsoonisia selviytyjiä, joiden elämä on pelkkää hymyä eron jälkeen!
Olen aina ihmetellyt tuollaista väitettä!
Jos kokee pelkkiä positiivisiä tunteita erottuaan, pitää mennä itseensä ja miettiä, miksi minä en välitä muista lähimmäisistäni pätkääkään!
Jos luokkakaverisi oli naimisissa talon takia, oli se hänen valintansa. Hänelle oli talo vapautta suurempi asia. Sillä eroa ei sentään sekään estä, jos niin kerran haluaa...
By the way, kuka sen huonon suhteen sinulle valitsi?
Lue uudelleen viestini, loppuun asti.
En minä kehunut elämääni yksinhuoltajana, en myöskään marissut kohtalostani enkä siitä, että olin "valinnut väärin" . En valittanut siitäkään, että suhde lasteni isän kanssa oli epätyydyttävä.
Kerroin vain tämän tapauksen omasta elämästäni. En todellakaan ymmärtänyt, mitä kadehdittavaa hän näki minun osassani yksinhuoltajana. Opiskelimme molemmat.
En ole tynnyrissä elänyt edes yh-vuosinani, joten olen tavannut muitakin ihmisiä.Vain tämä yksi sanoi, että kadehti.
En myöskään muuten moittinut opiskelukaverini elämää tai valintaa, kerroin vain hänen tilanteensa, taustan, miksi hän väitti kadehtivansa.
Hän teki valintansa, totta, Hän on naimisissa pikkukylässään omakotitalon, sukunsa ja kyläläisten kanssa. Parantelee välillä mustelmiaan.
Hän on mieluummin epätyydyttävässä suhteessa kuin eroaa.
Minä mieluummin erosin kuin olin suhteessa, jossa minut kiusattiin hengiltä.
Väitinkö, että elämäni eron jälkeen oli pelkkää hymyä?? Tai että se ylipäätään oli.. jotakin? EN!
Mutta mainittakoon nyt, että parempaa oli elämäni ja lasteni elämä eron jälkeen kuin siinä suhteessa, missä olimme.
Ja toitan: en kadehdi toisten ihmisten elämää, olipa se sitten yksinhuoltajuutta tai parisuhteessa olemista. Miksi kadehtisin?
Jokainen tekee itse oman elämänsä, aika pitkälti asioihin voi vaikuttaa. Vaikka tapahtuisikin sellaista, mille itse ei mitään voi (esim. firma menee konkurssiin ja työpaikka alta siksi; kuolemantapaukset jne) - - silti jonkun verran voi itse asioihin elämässään vaikuttaa.
Minulla on ollut ihan hyvä elämä yh:na, olkoon muut mitä mieltä tahansa yksinhuoltajista.
Minulla on oikeinkin hyvä elämä nyt, tässä parisuhteessa. En siis näe mitään syytä kadehtia muita, koska oma elämäni on kunnossa. On ollut tuosta erosta lähtien.
Väitinkö sitten MINÄ, että SINUN elämäsi on ollut pelkkää hymyä??
Pientä sisälukutaitoa vaatii tämä keskustelupalstalla kirjoittelu ja toisten ihmisten mielipiteiden kommentointi!
Sinulta en kysynyt kuin yhden kysymyksen, johon et suvainnut vastata!
Ai kukako sen huonon suhteen minulle valitsi? Ja tämä oli sen katkeran vuodatuksesi ainoa minulle esittämäsi kysymys, johon vieläpä oikein vastausta odotat *nauraa*
Luulen, että olet jo itse vastannut minun puolestani.
Mutta melko huono se sinunkin suhteesi taisi olla, kun kerran eroon päätyi. Ja melko kurjaa ja katkeraa on elämäsi ollut yksinhuoltajana, kun tuohon sävyyn kirjoitat.
Minusta kun minun juttuni pääasia ei ollut se, että olin huonossa suhteessa, vaan se, että olen päässyt siitä pois.
Hassuinta koko tässä jutussa on se, että yh hyökkää toisen yh:n kimppuun, ja vieläpä siitä aiheesta, että tämä yh on "jättäytynyt" yksinhuoltajaksi.
Sisälukutaitoa tai ei, näin minä kirjoituksesi luen: katkerana, hyökkäävänä.
Pitäisi kyllä osata juttunsa ja mielipiteensä kirjoittaa niin, ettei niissä ole tulkinnan varaa, että tasan toinenkin ymmärtää mikä on kirjoittajan ajautksenjuoksu ja mieliala.
Sinä olet katkera, vihainen. Isket toista yh:ta vastaan. Oletkohan edes yh?
myös minussa on herättänyt tuo yh-palsta siellä mustasukkaisesti vartioidaan ja vahditaan että kuka mitäkin kirjoittaa ja "mammat" rintamassa hyökkivät kimppuun josset ole yh, kirjoitit sitten asiaa tai et he nimittelevät kaikkia HÄIRIKÖIKSI jotka eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan.
Kuitenkin nikeistä ja tyylistä päätellen kovastikkin kommentoivat täällä parisuhde palstalla asioita mitä he täällä tekevät jos kerran kukaan lapseton tai parisuhteessa elävä ei saisi "heidän palstalleen" mitään kirjoittaa???
Siitä palstasta päätellen holtittomasti sikiävät naiset kadottavat suhteellisuuden tajunsa ja elävät jossakin ihan omassa maailmassaan johon ei ns. "normaali elämä" tunnu yltävän.
niin mitä se normaali elämä oikein on? se, mikä ei yllä sinne yh.n maailmaan? kerrotko.
kadehtia yksinhuoltajaa, koska jokainen "lapsellinen", joka haluaa voi sellaiseksi alkaa! Väitteessä ei ole järjen häiventäkään.
Tietysti moni naimisissa oleva saattaa "lohdutella" eronnutta ystäväänsä kertomalla suhteestaan negatiivisia asioita, koska vain positiivisista asioista kertominen olisi samaa kuin kiertäisi veistä ystävänsä erohaavoissa.
Annat kovin yksipuolisen kuvan perheellisistä. Kaikki naiset eivät liho kuin raskauden ajaksi ja kestävät hyvin muutokset kehossaan. Ne eivät ole MITÄÄN verrattuna äitiyden onneen. Äitiys kasvattaa naista ihmisenä aivan uusiin ulottuvuuksiin, joista ennen lasta ei tiennyt mitään. Kärsimättömästä haihattelijastakin saattaa tulla kärsivällinen nainen, joka seisoo tiukasti jalat maan pinnalla.
Myös perheelliset matkustelevat, sekä yhdessä että kaikki erikseen. Kaikilla ei ole rahasta puutetta ja vaikka olisikin niin matkustaa voi halvemmallakin. Eihän sitä tarvitse muutamaksi viikoksi Bahamalle lähteä vaan voi käydä virkistäytymässä tuttavien huvilalla tai ystävän rapujuhlissa!
Itse olen lomaillut mieheni kanssa lähes kaikkialla maailmassa ennen lastemme syntymää. Niin paljon, että tulin miltei allergiseksi lentokoneen moottorin äänille. Kymmenenvuoden tauko ei tuntunut missään. Hotellimme olivat aina hyvin varusteltuja, parhaalta paikalta niinkuin ravintolatkin, joissa kävimme. Luksusta olen nähnyt yllinkyllin.
Nyt olen erikoistunut matkustamaan ja juhlimaan lapsettoman ja lähes rahattoman ystävättäreni kanssa. Ö-luokan hytit ja B-luokan lentokoneet ovat käyneet tutuiksi kuten myös täysin erilaiset ihmiset, joita ei voi A-luokassa tavata. Tämä on ollut erityisen antoisaa! Hämäristä ja savuisista baareista löytyy myös kiinnostavaa seuraa, jopa kiinnostavampaa kuin jetsetcasinolta. Vähempää ei voisi kiinnostaa ihmisten luokittelu lompakon paksuuden perusteella.
Ja kuka on sanonut, että elämän täytyisi olla helppoa? Mitä helpompaa elämää elää sitä tylsempää on. Ihminen kasvaa haasteista ja vastuusta. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
Niin Melotte, oikeassa olet.
Minäkin olen lapseton nainen, vapaaehtoisesti sen valinnut. Olen vieläpä sinkku.
Mitäs sitten täällä teet, kyselevät usein. Miten minä voin mitään parisuhteista ja lapsista tietää, kun en kumpaakaan omista.
Heh.
Minä tulenkin tänne, kun usko huomiseen alkaa loppua. Kun usko omaan valintaani horjuu. Kun yksinäisyys alkaa painaa.
Luen hetken ja olen jälleen varma.
TÄLLÄISTA ELÄMÄÄ KUIN NÄILLÄ SIVUILLA ON TARJOLLA EN TOSIAAN HALUA! Ja jaksan taas jatkaa...;)
Osuit aika lailla naulan kantaan. Käydään täällä myös näköjään "samoilla asioilla". Tätä palstaa lukiessa tulee aina suunnaton tarve soittaa omalle äidille ja pyytää anteeksi sitä että minun vuokseni hänkin joutui "liittymään tähän kastiin". :)
Olenkin ihmetellyt että mitä ne kaikenlaiset "vanhemmuuden tukemisen projektit" nykyään ovat. Kaipa ne ovat tätä, täällähän kaikki äidit ja naiset oikein tönivät toisiaan taistellessaan siitä kuka pääsee tukemaan toista ensin. Ja kaikkiin ulkopuolisiin suhtaudutaan oikein aidolla "äidin empatialla". Hih.
Jatkakaa, tämähän on hauskaa! ;)
Haluat siis pyytää äidiltäsi anteeksi sitä, että olet olemassa?! Haluat siis sanoa äidillesi, että anteeksi, että sinusta on tullut äiti?! Vähänpä siis arvostat omaa äitiäsi ja itseäsi. Suuremmin et voisi omaa äitiäsi ja hänen tetekemäänsä työtä loukata.
Tosiaan hyvin sanottu tuo että kaikki äidit ja naiset oikein tönivät toisiaan taistellessaan siitä kuka pääsee tukemaan toista ensin...heh. Ehkä se vanhemmuuden tukeminen on sitä. Tiedä häntä.
Kyllä ne äitien empatiat on tullut koettua moneen kertaan täällä. Nehän vihaa kaikkia, jotka eivät ole samassa jamassa! Olen pienen ikäni sitä kummastellut. Kuinka joku voi olla niin suvaitsematon kuin synnyyttänyt nainen on synnyttämätöntä kohtaan, jos tämä ilmoittaa, ettei HALUA lasta! Miksi se pitää väkisin haluta?
Kyllä minä lapsista pidän, mutta vain siihen rajaan asti, kun ne eivät ole omiani...heh.
Luin tuossa äitien jutut palstaakin eräänä päivänä. On taas hyvä olla monta päivää, kun en ole siihen hommaan ikinä tuntenut vetoa.
....ovat vallan mainiosti! Eihän ole mitään ongelmaa, vai? Miksi sitten alkaa valittaa äitipalstalla, kuinka äidit kadehtivat. Ei jummarra, ei...
Aivan, asiathan ovat nyt hyvin! Ikuisen sinkun arvo- ja ajatusmaailmalla varustettujen ihmisten ei toki kannatakaan hankkia lapsia.
Äitiyteen voi suhtautua suht neutraalisti sekä äiti että ei-äidiksi haluava. Itse olen tehnyt 20-vuotisen yksinhuoltajataipaleen, rakastan aikuistuvia lapsiani mutta en ole yhtään mikään emotyyppiä. Pienet vauvat eivät saa minua hihkumaan onnesta ja omistanikin nautin eniten murrosiästä lähtien (jolloin heistä alkoi kuoriutua se "oma minä" esiin). Mutta pitääkö tässä keskustelussa se tunteiden sekametelisoppa kumota täysillä toisinajattelevien niskoille? Eikö asiaan voi suhtautua tyynen rauhallisesti: toisilla on suuremmat äidinvaistot kuin toisilla, ja that's it.
Eri elämäntyylit antavat ihmisille erilaisia opetuksia. Kannattaisi pitää kieli keskellä suuta ja kuunnella tosissaan, mitä se toisella tavalla elävä oikeastaan sanoo.
Minä en ole kirjoittanut mistään kateudesta, vaan siitä, että kun oma uskoni alkaa horjua tulen tänne lukemaan (ja äidit palstalle) ja olen jälleen varma, että valintani oli oikea. Elämäni on helpompaa vaikeimmillaankin kuin näiden äitien jutut täällä. Ymmärrän, etten halua tällaista elämää.
Tuossa ylempänä vaan moni oli sitä mieltä, että lapseton kadehtii lapsellista. Miksi ihmeessä? Siihen ei kukaan vastausta antanut.
Olenkin lukenut sinua yh-palstalla.
Ihmettelen silti aina vaan, miksi lapseton ei saa olla omasta halustaan? Minkä ihmeen synnin siinä tekee? Ja jos lapseton nainen on vajavaisempi äitien mielestä, miksi he hyökkäävät kimppuumme, jos he tuntevat itsensä lapsineen täydemmiksi???
Ja pitääkö tosiaan lapsi tehdä vastoin omia näkemyksiä, vain sen takia, että yleinen mielipide niin vaatii? Sehän on täysin hullua!
Hyvä Beerit,
Minusta vaikuttaa vahvasti, ettei "uskosi" ole kovin aitoa, koskapa sitä marginaaliryhmän marinoilla vahvistamaan joudut.
Niin, tämä on todellakin marginaaliryhmän marinaa, ja tuon marginaaliryhmän näkökulmastakin vain se ikävämpi puoli.
Kumma kyllä vanhempien puheet tuppaavat aina kääntymään siihen valvomiseen, vaippojen vaihtoon ja seksielämän sammumiseen, valitettavan harvoin kukaan kertoo, miltä tuntuu, kun puolitoistavuotias kietoo kätensä kaulan ympärille ja halaa, tai kun sama heppu muutamaa viikkoa myöhemmin mandariinin saadessaan ensimmäisen kerran sopertaa "tiitos". Tai miltä tuntuu, kun kuusivuotias iltasadun jälkeen kuiskaa korvaan "isi mä rakastan sua!" Siinä ovat vuoden valvotut yöt kevyttä kauraa.
Riskejä ja vaivoja välttämällä ei kukaan koskaan tule saavuttamaan mitään. Rohkeus ja panostus palkitaan.
Jep, jep, vahvuutta sinulle, Beerit, uskossasi.
Tuomas
joulun tuopi, paha nuutti sen pois viepi...heh.
Niin. Unohdat vain sen, ettei jokainen nainen saa tuosta halaamisesta ja "tiitoksista" kiksejä. Tai ainakin he pitävät sitä toisarvoisena asiana. Joittenkin, kuten itsenikin mielestäni, ne tuntuvat suorastaan kamalilta! Etkä voi sanoa, ettei ne hyvät hetket myös sinulle maksa jotakin. VARMASTI joudut luopumaan.
Sama se on minulla. Yhtä lailla joudun luopumaan asioista saadakseni sen, mitä haluan.
Haluan elää yksin, luovun perheestä. Ykköstavoitteeni ei ole ikinä ollut perhe ja lapset. Miehen voin vielä jossakin vaiheessa ymmärtää, mutta en taatusti lapsia. Siitä olen aivan varma.
Onko se niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä?
Miksi noin kapea-alainen katsantokanta asiaan?
Miksi edelleenkään ei saa olla lapseton, jos niin haluaa?
Kuka on sanonut, että olen VÄLTTÄNYT VAIVOJA JA RISKEJÄ? Et voi tietää, mitä olen elämääni panostanut, ja kuinka suuria riskejä ottanut!
Tuo oli täysin asiatonta väitettä.
Kaikki onni ei asu lapsissa ja perhe-elämässä!
Tulitko muuten ajatelleeksi sitä, että en voi olla onnellinen, jos en saa elää niin kuin haluan? Sinun onnesi ei ole minun.
Ps. Tämänkin viestisi jälkeen olen jälleen vahvempi uskossani. Tieto siitä, että on oikealla tiellä antaa sellaisen tunteen, jota ei voi sanoin kuvata!
Kuulehan, millä ilveellä voit sanoa, ettei "Beeritistä" tulisi marginaaliryhmään kuuluvaan, jos hän alkaisi äidiksi? Kysyn vaan...
Minusta hänen uskonsa vaikuttaa oikein vahvalta. Pientä horjumista on varmasti tapahtunut sullakin siellä paskavaippojen ja korvatulehdusten keskellä. Taitaa vaan olla hankalaa löytää sitä marginaaliryhmää, jolla olisi asiat vielä huonommin ja joka voisi vahvistaa sun uskoasi tulevaan yhtä varmasti kuin mitä nämä marginaaliryhmät tekevät "Beeritille"! :D
Miksi pidät lapsia ja perhettä elämässä suurimpana riskinä ja vaivana, jos kerran niin olet halunnut??
Tämän ja muutaman muualla käydyn keskustelun perusteella
- lapsellisten mielestä lapsettomat ovat itsekkäitä eivätkä koskaan voi kehittyä henkisesti samalle tasolle kuin ne joilla on lapsia
- ydinperheiden mielestä yksinhuoltajat syövät heidän pöydässään, vievät heiltä miehet ja ennen kaikkea ovat poikkeuksetta jonkinlaisen hahmottoman säälin kohteina - miehettömät raukat
- kotiäitien mielestä työssäkäyvät äidit eivät rakasta lapsiaan vaan materiaa
- parisuhteessa elävien mielestä sinkkuna (tai yksinhuoltajana) elävä ja siitä nauttiva ihminen on kieroutunut tai epärehellinen itselleen.
Hei kamoon, oliko nyt vuosi 2003 vai mikä. Yleisen mielipiteen mukaan meidän kaikkien tulisi siis olla niitä Matti Vanhas -tyyppisiä ydinperheitä omakotitaloissa Nurmijärvillä. Mutta kyllä kai jokaisella on vapaus valita haluaako perheen vai ei. Minuakin rasittaa välillä se, että koko yhteiskunta pyörii edelleen ydinperhemallin mukaan vaikka maa on pullollaan sinkkutalouksia ja yksinhuoltajaperheitä.
On se kumma asia tuo, mutta niin totta kuin sen kirjoitit!
Lapseton ei voi tietää, millaisia tunteita omaan lapseen kohdistuu, on turha yrittääkään väittää muuta. Tai voi tietysti väittää, mutta se on kaikki toisen käden tietoa.
lukea, että omaan lapseen kohdistuu vihaa ja jo yhdeksän kuukauden ikäistä vauvaa tekee mieli hivauttaa poskille! JA SE ON TÄYSIN NORMAALIA! Joten ei kiitos. Elän mieluummin täysin sovussa itseni kanssa, minä kun tuota väkivaltaa en oikein hyväksy, enkä kaipaa ketään lyötävää elämääni.
yksi hyvä syy pysyä yksin. Jos kerran lapsen saaminen herättää noin hirmuisia tunteita olen jälleen kerran sanova, että olen tehnyt oikean valinnan. En halua lyödä ketään, en halua tuntea vihaa/raivoa ketään kohtaan. Sehän kuluttaa ihmistä hirveesti!
Eikä tosiaan taida se äitiys mikään autuus olakaan...luin sitä samaa ketjua juuri äsken. suurin osa porukkaa oli sitä mieltä, että se kuuluu asiaan.
Oliskohan tämä nyt se hinta, josta Tuomas jätti mainitsematta? Se, että lapsen saannista menee mielenrauha.
ei kuulu asiaan, se on sitä paitsi rikos! Tunteet kuuluvat kyllä elämään, mutta niitä on hallittava. Jos ei siihen usko kykenevänsä, niin ei kyllä lapsia pidä hankkiman. Minulle henkilökohtaisesti äitiys on autuus. Minä kasvatan rakkaudella ja lapseni on omasta ja muiden mielestä kasvatettu hyvin. Juuri viikonloppuna sain kuulla, että minä ja lapseni pärjäämme tässä elämässä.
minä en sitä saavutuksena pidä. Minulle haastellinen elämä tarkoittaa jotain aivan muuta kuin lasta ja perhettä. Se ei tarjoa minulle niitä haasteita, joita elämältäni haluan.
Minä sain ylennyksen kuukausi sitten. Olen työpaikkani nuorin pomo. Siitä saan tyydytystä ja samalla kuitenkin taas uutta haastetta, johon olen valmis vastaamaan!
Beerit hyvä,
Toki Sinulla on oikeus valintaasi, eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Halusin tuoda keskusteluun sen toisen näkökulman, asioilla kun tuppaa yleensä olemaan vähintään ne kaksi puolta.
Huomaa, että heittoni riskien ja vaivojen välttämisestä oli yleisellä tasolla, eikä tarkoittanut Sinua, vaan lasten hankkimista. Kuten itsekin esitit, saadakseen jotain arvokasta (omassa tapauksessani lapset), joutuu jostain muusta luopumaan.
Viime kädessä kysymys on arvostuksista ja oman elämän sisällöstä, ei sen ihmeempää. Toiselle se on lapset ja perhe, toiselle jotain muuta. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta tai edes varaa ryhtyä toisen arvostuksia omista lähtökohdistaan arvostelemaan.
Kirjoitukseni kirvoitti "uskossa horjumisesi", vaikeuksista ja vaivoista huolimatta (niitä on riittänyt) en hetkeäkään ole lasten hankkimista katunut tai mieleeni juolahtanut, että mitäs jos näitä ei tässä olisi.
Tuomas
Rakas nainenX,
Valitettavasti joudun romuttamaan huolella laatimasi stereotyypin ja ilmoittamaan, ettei uskoni ole paskavaippojen, korvatulehdusten, selibaatin ynnä muun keskellä horjunut.
Suuresti ihmettelen näkemystäsi, että asiani olisivat jotenkin erityisen huonosti. Omasta mielestäni asiani ovat kohtalaisen hyvin.
Mitä Beeritiin tulee, en pidä itseäni kvalifioituneena hänen kykyään äitiyteen arvioimaan.
Tuomas
Nina rakas,
Pidän peräti lennokkaana kirjoituksestani tekemääsi päätelmää, että pitäisi lapsia ja perhettä elämän suurimpana riskinä ja vaivana.
Riskinä ja vaivana toki, mutta kyllähän niistä palkkiokin on omaa luokkaansa (tämä oli puhtaasti allekirjoittaneen mielipide, eikä Suuri Totuus).
Tuomas
Hyvä lukenut,
Oletko mahdollisesti elänyt parisuhteessa? Kokenut kumppanisi joskus raivostuttavaksi? Onko se luonnollista? Pitäisikö Sinun vetää tuosta johtopäätökset ja laittaa luostaripaikkahakemus vetämään?
Ihmissuhteeseen liittyy aina välttämättä myös negatiivisia tunteita. Niiden kanssa on opittava elämään, niitä on opittava hallitsemaan. Oman lapsen ollessa kyseessa nuo negatiiviset tunteet ovat, ainakin omassa tapauksessani, varsin marginaalisia, luokkaa 0,1% ajasta. Siitä jää vielä se 99,9% ajasta niille positiivisille tunteille.
Kyllähän asiasta kuin asiasta saa hirvittävän kulloisen aikaiseksi, kun keskittyy puhtaasti niihin negatiivisiin seikkoihin.
Tuomas
"Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan."
En halua kertoa onnellisuudestani työkavereille, koska en voi tietää heidän mahdollisesti toteutumattomista lapsitoiveistaan. En halua kertoa siitä, että lapseni ovat absoluuttisesti parasta maailmassa, sillä sitä voidaan helposti luulla ylpeilyksi.
Kerron mieluummin siitä lapsiperheen todellisuudesta, joka näyttäytyy valvomisena, sairauksina, kiukutteluna ja kakkavaippoina.
Mieleni kyllä tekisi kertoa kuinka ihanalta pienen ihmisen halaus ja suukko tuntuu. Miltä unenpöpperöiset pienet pojat näyttävät. Tai miltä itsestä tuntuu kun lapsi ottaa ensimmäiset askeleensa, sanoo ensimmäisen sanan tai laulaa tarhan joulunäytelmässä.
En kerro siitä kuinka ihanaa on köllötellä viikonlopun aamuina vaimon ja lasten kanssa peiton alla ja lukea satuja. Sillä miltä se tuntuu niistä, jotka sitä haluaisivat, mutta eivät ikinä tule saamaan? Eikö se olisi "veitsen kääntämistä haavassa"?
faija hyvä,
Etpä olisi paremmin voinut sanoa. Tuon näkökulman unohdin kokonaan provosoituessani.
Tuomas
ihmisestä se ei tunnu yhtään miltään. Minulle tuo lorinasi oli aivan ilmaa.
Teille kaikille on ominaista se, että pidätte meitä HALUSTAMME lapsettomia ihmisiä jotenkin vähä-älyisempinä. Kuvittelette, että oma onnenne on ainut oikea onni. Että kun meillä ei ole lasta, olemme jotenkin "vajaampia". Näinhän se ei ole. Ei ole olemassa yhtä totuutta.
Kyllä minä saan hyvän olon monesta asiasta. Aerobicista, spinningistä, hyvästä ateriastakin. Hyvästä teatteri-illasta ystävien kanssa. Jopa aivan omasta rauhastanikin.
Kaikkein eniten kuitenkin siitä tunteesta, että saan olla se mikä olen. Silloin kun haluan.
Paha olo minulle sen sijaan tulisi siitä, ettei minulla enää olisi oman elämäni hallintaoikeuttakaan! Että minun päälleni oksenneltaisiin, pissattaisiin ja heiteltäisiin ruokaa. Puhumattakaan, mitä raskaus tekisi paikoilleni...
Niitä ei todellakaan korvaisi unenpöpperöinen vekara, joka ainoana vapaapäivänäni herättäisi minut viideltä aamulla! Eikä ekat askeleet, joiden jälkeen tuhot vaan laajenee desing-kodissani. Tai ensimmäinen sanakaan tai laulu joulunäytelmässä.
Kyllä minäkin saan köllötellä rakkaani kupeessa, joka ikinen viikonloppu. Aamulla pitkään ja hartaasti vaikkapa rakastellen, kenenkään mitenkään aktia häiritsemättä...se vasta on elämää, raskaan työviikon jälkeen!
Mutta minne joutuukaan lapsellinen virkasiskoni raskaan työviikon jälkeen? Siivoamaan, pesemään pyykkiä, hoitamaan lapsia, laittamaan ruokaa. Unohtamaan itsensä. Virkistävääkö? Tuskinpa, olen sen täällä meillä töissä nähnyt, että omat silmäni ovat kirkkaimmat aamuisin. Tervein puna poskillani viikonlopun jälkeen...sillä olen ainut meillä, joka VOI nauttia elämästään.
Beerit hyvä,
Minusta vaikuttaa (tosin varsin rajanaisen havaintoaineiston pohjalta) siltä, että myöskään Sinä et ole valmis hyväksymään sitä, että jollekin, jopa "aikuiselle ihmiselle" se lapsi saatta olla onnen täyttymys.
Minulle ei ole ominaista se, että pitäisin Sinua tai jotain muuta omasta halustaan lapsetonta vähä-älyisenä.
Kuten itse mainitsit, ei ole olemassa Suurta Totuutta, on vain näkökulmia. Omasta näkökulmastani Sinun elämäsi ilman lapsia saattaa vaikuttaa vajavaiselta, Sinun näkökulmastasi omani ilman design-kotia ja oksentelvilla kakaroilla varustettuna yhtä lailla.
Hieman minua kieltämättä häiritsee se, että tulet tälle palstalle (nimeltään Isät ja äidit/Lapset ja parisuhde) tuomitsemaan lapsellisten ihanteita ilman minkäänlaista kokemusta ko. ihanteiden toteutumisesta tai edes niistä rummuttamistasi kääntöpuolista. Mutta onneksi ei kovin paljon.
Tuomas
lyhyesti, sillä minulla lakaa palaveri ihan kohta.
Mutta, olen elämäni aikana, tämän 34 vuotisen jutun aikana, kohdannut niin monta kertaa isän ja äidin, joitten mielestä en ole mitään. He puhuvat selkäni takana minusta pahaa ja alentuvat juuri tuohon samaan kuin sinäkin.
"Eihän se Beerit mitään tiedä, kun sillä ei ole omia lapsiakaan"...
Miltä sinusta tuntuisi kuunnella tätä käännettynä, parhaimpien lapsettomien ystäviesi suusta?
"Eihän se Tuomas mitään tiedä, kun sillä on vaan mukuloitten teko mielessä"...
Aika inhottavaa, eikö olekin?
Sanoit, että omasta näkökulmastasi elämäni saatta vaikuttaa vajavaiselta, kertoisitko hyvä mies, miksi ihmeessä? Minä elän aivan täyttä elämää. Mitään en kadu, enkä tekisi toisin.
Siis ei. Minun näkökulmastani sinun elämäsi ei vaikuta vajavaiselta, vaan liian täydeltä. Ahtaalta. Suvaitsemattomalta. Ja syytä haen siitä, että olet perheellinen, koska periaatteessa meillä ei muuta eroa ole.
Luehan ketju uudelleen alusta. Kuka täällä tuomitsee ja ketä?
Et edelleenkään ymmäärrä, että minulle perhe ei ole ihanne. En pidä sitä minään.
Sinäkin arvostelet minun ihannettani. siitä mitään kokematta...
Ps. kerroin alussa, miksi täällä olen. Lue uudelleen jos unohdit jo.
Ps2. jos lapsi on onnen täyttymys, mistä nämä marinat tällä palstalla ( muilla), jota minä ja laiseni eivät saa lukea? Tässä päästiin taas jutun alkuperäiseen juureen. Eipä täällä juurikaan sitä suurta onnea hehkuteta. Sinä varmasti keksit siihen hyvän syyn...;)
täyttä elämää. Sinä et näemmä tee vapaa-aikoinasi mitään sellaista, mitä minä en voisi tehdä ja teenkin. Lapsesta huolimatta käyn lenkillä yksin ja mieheni kanssa, shoppailen, käyn elokuvissa. teatterissa, sisustan kotiani (kodissani on runsaasti koriste-esineitä), käyn kylässä, voin rakastella mieheni kanssa milloin haluan, voin nukkua viikonloppuisin pitkään, jos haluan, voin harrastaa käsitöitä, askartelua, piirtämistä, maalaamista, taidenäyttelyissä käyntiä, kirppiskierroksia ym ym. Silti elän myös täysillä lapseni elämässä.
Mitä ihmettä sitten mollaat täällä?
Kaikista valituksistanne huolimatta, mitä tääkin palsta tulvii, olette paljon onnellisempia kuin sinkut ja lapsettomat, joilla ei näitä ongelmia ole.
Ei voi muuta sanoo kun pitäkää hyvänänne, ja antakaa muiden nauttia omasta elämästään!
Se on paljon helpompaa ilman, että te kadehditte!
Jos valitukseenne ei kerta mitään syytä ole, LOPETTAKAA narina!
just piileekin. Sä voit elää samaa elämää, mutta älä peijooni kuvittele, että se on helpompaa lasten kanssa! Kyllä se vaatii oman osansa, kun on perhettä. Minä tiedän, joka olen ekan lapseni synnyttänyt 25 vuotta sitten. Nuorimmainen on 13 v. Siihen väliin mahtuu paljon työtä ja tuskaa lasten puolesta.
En ymmärrä sinua, jos elämäsi on lasten kanssa kuin ilman heitä!! Miksi sitten ylipäänsä olet heidät hankkinut?
Jokainen, jolla on lapsia tietää, mistä puhun. Turha on sanoa, että elämä on yhtä helppoa kuin lapsettomallakin!
Aika raaka väite, ettet ikinä ole mistään noista luopunut lastesi takia. Sääli heitä.
Minä taas tiedän, että koriste-esineet eivät saa olla paikoillaan, kun aletaan kävellä, tai riittää, että pienokainen nousee ylös.
Tiedän myös, että kun isäntä aamu- tai iltahämärissä yritti aloittaa intohomoista rakastelua vauva alkoi huutaa täysillä, ja myöhemmin lapset sanoivat seksihulluksi, jos vähänkään kosketti toista.
Ei liioin huvittanut mikään, kun vauva, jokainen heitä huusi koliikissaan muutaman kuukauden yötä päivää...
Näistä mitään ei lapseton edes kohtaa. Ja ymmärrän heitä, jotka näitä välttävät.
Mutta sinua en ymmärrä.
Liekö sinulla ainuttakaan lasta?
mollaa. Totesin vain, että ei tarvitse olla lapseton elääkseen täysipainoista elämää.
Minulla on yksi lapsi, 8-vuotias tokaluokkalainen. Ja salaisuus elämääni piileekin siinä, että olen työtön. Ja mitä koriste-esineisiin tulee, meillä on niitä todella paljon ja lapseni ei ole koskaan niitä rikkonut (mies on kylläkin) ja pöytäliinat ovat saaneet olla paikoillaan.
Kyse on valinnoista. Minä olen ollut kotona, kasvattanut itse lapseni ja saanut harrastaa mitä ennenkin. Ei kaikkien "lapsellisten" elämä ole samanlaista. Se riippuu ihan itsestä, minkälaiseksi oman elämänsä ja perheen elämän tekee. Joka perheessä (niissäkin, joissa ei ole lapsia) pestään pyykkiä, tehdään ruokaa ja käydään kaupassa. Omien touhujeni lisäksi olen touhunnut paljon lapseni kanssa, leikkinyt, pelannut, auttanut läksyissä, vienyt kavereiden luokse ym. Paljon on auttanut se, että lapseni on luonteeltaan iloinen ja tomera.
jäi äsken kysymättä, mitä ihmettä sinä teet täällä? Mitä sinä onnenhuumassasi ymmärrät näiden ihmisten hädästä, joilla on parisuhteen ja lapsen kanssa ongelmia?
Käsittääkseni olet kertonut, että elämäsi on ojennuksessa, etkä ole katunut päätöksiäsi, etkä joutunut kurimukseen lastesi takia.
Emmekö silloin molemmat ymmärrä aivan yhtä vähän näitä, joilla on ongelma, kun emme kumpikaan niistä mitään tiedä??
Kieltämättä se minua hieman nyppii, että jos olemme molemmat asiasta tietämättömiä, sinulla on silti suurempi oikeus kommenttiin kuin minulla.
Tässä oli kyssäri. Vastausta odotetaan. Siis perustelua asiaan.
Seli-seli-seli.
Sinulta voisin kysyä samaa kuin Tuomakselta. Mitä sinä teet täällä, kun et näistä ongelmista mitään tiedä?
Lisäksi kysyisin, etkö ollutkaan koskaan raskaana? Etkö synnyttänyt ja heräillyt öisin pienokaista hoitamaan ja ruokkimaan? Etkö ollut lapsessasi kiinni? Pääsitkö lähtemään asunnosta koska halusit, ilman, että piti raahata vauva mukana, tai hommata hoitaja?
Olet sitten synnyttänyt kahdeksan vuotiaan, jos vastaat kysymyksiini en.
Mutta olet maailmanennätys. en tiedä kenenkään muun synnyttäneen kahdeksan vuotiasta! Onnea siitä!
Muussa tapauksessa teit noin monta asiaa, mitä minä en ole joutunut koskaan tekemään. Ja tämä oli vasta alkua.
Mitä sinä täällä teet, kun ethän sinäkään tiedä perheellisen elämästä?
Aika lapsellista tekstiä sinulta väittää, että en tiedä ongelmista. Ongelmia on vain, jos asioista tekee ongelmia. Se, mikä on luonnollista ja minkä tekee mielellään, ei ole ongelma. Olin raskaana (olin ylpeä vatsastani), heräsin 0-2 kertaa öisin hoitamaan lastani (mieskin hoiti, eli aina ei minun tarvinnut), maitoa minulta ei tullut, joten tuttipulloruokinta sujui mieheltäkin ( en siis menettänyt rintojani), pääsin lähtemään asunnosta koska halusin, koska mies oli työttömänä lapsen ollessa pieni tai sitten sai lähellä asuvat mummo ja pappa hoivata lasta. Ulkopuolista lastenhoitoapua en ole tarvinnut. Lapsi sitä paitsi nukkui päiväunet aina, kun olin hänen kanssaan kaupungilla, joten sain kiertää kauppoja rauhassa. Sitä paitsi olen kotikissa ja rakastan kotona olemista, ei minun tarvise rillutella.
Kun on hyvä ja osallistuva mies, hyvä parisuhde ja rakkautta molemmin puolin, niin lapsi on ilo, eikä rasite. Lapseni on todellinen rakkauslapsi, rakkaudella saatu ja rakastettu.
ei ongelmia olisikaan, niin vain toinen lapsiperhe ymmärtää toista, lapseton ei voi koskaan. Minäkin olen ollut lukemattomia kertoja olkapäänä niille tuttavaäideille, joilla on ongelmia ollut ja pystynyt maalaisjärjellä, äidinvaistolla ja ystävän henkisellä tuella auttamaan heitä.
Jos joku tässä on lapsellinen niin sinä! Jokainen ihminen tietää, että ottaa sitten vaikka kissanpennun, on siitä huolta ja murhetta! Miten helskutissa voisi ihmislapsi, joka on täysin avuton, pärjätä niin itsekseen, ettei hänestä tarvitse huolta kantaa?
Oletko vastuuton? Juttusi vaikuttaa siltä laajassa määrin. Synnytit lapsen miehellesi ja mummolle ja papalle hoidettavaksi. On siinäkin ÄITI! Oma päämääräsi on ollut se, että mahdollisimman vähän vaivaa itsellesi. Muut hoitakoon, "yks vaan" tekee mitä mielii!!
Olen sen verran vastuullisempi, että ymmärrän olla hankkimatta lasta, koska olen aivan samanlainen, sillä erolla, että ymmärrän syntymättömän parhaan. Miksi häntä tänne synnyttämään, kun muut asiat ovat tärkeämpiä. Ehkä sinäkin sen vielä oivallat. Tai tuskin.
Lapsi on aina rasite, se ei siitä muuksi muutu. Sinä päivänä, kun alkaa syntymään sellaisia lapsia, jotka hoitavat itse itsensä syntymästään saakka sairaanakin, eivätkä aiheuta taloudellista eikä ajallista menetystä, olen valmis äidiksi. Niin kauan pidän vastuullisen linjani ja pysyn synnyttämättömänä!
Minut tunnetaan erittäin vastuullisena, lapsestani huoltapitävänä ja perheemme onnellisena. Eskaritädit ja nyt lapsen opettaja ovat sanoneet, että olemme järkeviä vanhempia, jotka huolehtivat lapsestaan. Lapsestani olen kasvattanut toiset huomoonottavan ja ystävällisen, sosiaalisen ihmisen. Lapsestani ei ole ollut minulle vaivaa, vaikka olen häntä hoitanut päivin ja öin, sairaanakin. Myös jokainen vastuunsa tunteva mies osallistuu lapsen hoitoon, ei se ole äitien yksinoikeus. Päävastuu on kuitenkin ollut minulla, minä lastani olen hoitanut. Jos vien lapsen mummolle kerran kuukaudessa, että pääsen omiin menoihini, olenko synnyttänyt lapsen silloin hänelle? Se ei mielestäni ole liikaa. Mummolassa toki ollaan vierailtu kerran viikossa, mutta koko perhe.
Mieluiten minä rahani laitan lapseni hyvinvointiin kuin itsekkääseen tuhlailuun. Se on minun arvovalintani. Arvokkainta tässä elämässä on aika, jonka lapseni kanssa vietän. Uskon olevani tarpeeksi kypsä ja vastuullinen ohjaamaan häntä eteenpäin tässä maailmassa ja saattamaan sitten aikanaan omille siivilleen.
kysyn, miksi sitten hyökkäät minua/elämäntapaani vastaan?
Mitä pahaa minä olen onnelliselle elämällesi tehnyt?
työttömillä suuria määriä rahaa olla mistä laittaa. Sekin lapsen ansiota.
Miten olet onnistunut kasvattamaan jostakin sosiaalisen, toisen huomioon ottavan ja ystävällisen? Itse et ainakaan sitä ole.
Sitä ollaan sitten kahdeksan vuotta makseltu sunkin edesottamuksias tässä maailmassa!
Montako vielä saadaan maksaa?
En minä hyökkää sinun elämäntapaasi vastaan, vaan puolustaudun vasta-argumentein, että lapsiperheen elämä ei välttämättä ole täynnä surua, ongelmia, tuskaa. Voi olla myös onnellisia perheitä, jossa ongelmista (niitä on myös meillä) ei tehdä ongelmia, vaan niihin suhtaudutaan siten, että ne kuuluvat meidän elämään ja eletään niiden kanssa. Se on sitä arkipäivän viisautta. On mustavalkoista väittää, että jokaisen lapsiperheen elämä olisi kamalaa tai vastaavasti, että jokaisen sinkun elämä olisi onnellista. Minä kannatan syvästi sitä, että jokainen eläköön omaa hyväksi katsomaansa elämää. Täällä vain pahasti tunnutaan yleistävän asioita, joten päätin ottaa osaa keskusteluun, että ei kaikki ole niin mustavalkoista. Elämä on onneksi niin monimuotoista ja täyteläistä, että monia elämäntyylejä mahtuu mukaan. Toivotan sinulle hyvää jatkoa valitsemallasi tiellä.
Työttömyysrahaa olen saanut, mutta en koskaan edes sosiaalitoimistossa ole käynyt. Asumistukeakaan emme saa. Omillamme olemme tulleet toimeen työttömyysrahaa lukuunottamatta. Velkaa ei ole. Töitä en ole saanut, koska olen ollut joko ylikoulutettu (yliopistotutkinto ja muita tutkintoja päälle) tai minulla on ollut liian vähän työkokemusta. Työvoimatoimistokaan ei ole voinut auttaa. Töihin menen heti, kun vain töitä saan.
Puheesi ystävällisyydestä jätän omaan arvoonsa.
Minä en puhu niistä ongelmista, tai niiden puutteesta, vaan siitä, että jos lapsen hommaa, tietää se rajoituksia elämään.
SINÄ väität, että niitä ei tule, eikä ole, jos vain on onnellinen. Heh, heh, hee.
Minä olen onnellinen, mutta et sinä minua miellä ongelmattomaksi. Minähän en sinun mielestäsi tiedä oikeasta elämästä mitään. Ainut mistä tosiaan en tiedä on perhe-elämä ja lapset. Olen eläissäni niin monen huushollin nähnyt hajoavan samaan juttuun, vaikka ensin oltiin niin onnellisia ja hyviä vanhempia, etten sitä riskiä itse ota ikinä. kun ei ole pakko.
Oletko täysin huumorintajuton? Etkö osaa lukea näiltä riveiltä oikein? Ärsytätkö tahallasi? Luetko tahallasi väärin?
Olisi tosiaan kokonaan toinen asia, jos aiheena olisi se, ovatko kaikki perheet onnellisia. Mutta kun ei ole, vaan se, viekö lapsi tullessaan mitään? Joutuvatko vanhemmat uhrautumaan silloinkin, kun enää ei jaksa? Onko lasten kanssa eläminen pelkkää aurinkoa?
Sinä olet jostakin syystä halunnut lapsen, mutta et ole halunnut "maksaa" hänestä mitään...äidinrakkautta, oletan? Vaiko mitätön lapsi?
Beerit rakas,
Kysyt mitä onneni huumassa täällä teen, kun en ole ongelmia kokenut. Siinäpä koko homman ydin. Kyllä niitä ongelmia on koettu itkuista ja oksennuksista selibaattiin yms. Pointti on, että koen lapsista saavani monin verroin enemmän kuin ne ongelmat vaativat. Ja vaikka palkinto hyvä onkin, miksei niitä ongelmia silti voisi yrittää ratkaista?
Uskallan epäillä, että aika moni lapsettomuuden valinnut on valintansa perustanut näihin urbaaneihin legendoihin koliikista ja korvatulehduksista, suonikohjuista ja selibaatista. Jos mokoman päätöksen tekee punnitsematta sitä toista puolta, mitä ne lapset antava, on mielestäni heikoilla jäillä. Todettakoon tässä vielä varmuuden vuoksi, etten tällä tarkoita Sinua, se, että olet asiaa myös tuolta kantilta punninnut ei vaan tullut esille ensimmäisissä kirjoituksissasi.
Beerit, kun keskustelet lapsellisten kanssa lasten kanssa ja lapsia ilman elämisen eroista kannattaa kuitenkin pitää mielessä se tosiasia, että KAIKILLA lapsellisilla todella on kokemusta myös siitä elämästä ilman lapsia. Harvempi meistä kuitenkaan tähän maailmaan lapsi kainalossa tulee. Kärjistäen voisi väittää, että lapsellinen todellakin on kvalifioituneempi tuota vertailua tekemään, hänellä on kokemusta molemmista vaihtoehdoista.
Niin, vastaus kyssäriisi oli siis, että kyllä minulla niistä ongelmista kokemusta on kertynyt, ehkei niin paljon kuin ääritapauksilla mutta kuitenkin. Eikä se, että kirjoittamisesi minua nyppii tarkoita sitä, että olisin kirjoittamistasi kieltämässä. Kuten joku viisas on joskus lausunut "vaikka olenkin kanssasi eri mieltä, olen valmis taistelemaan loppuunasti sen puolesta, että sinulla on oikeus lausua mielipiteesi".
Tuomas
mutta tämä selostus alkaa saada naurettavat puitteet.
Nyt olen antanut sinun itselleni kertoa, että sinulla siis on ongelmia, lapsista ja parisuhteesta johtuvia. No, eihän siinä mitään, olenhan minä aikuisena naisena sen ymmärtänyt jo kauan ennen sinunkin lausumaasi.
Mutta.
Jos lapset "häivyttävät" olemassaolollaan ongelmasi, ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä mitään, miksi koet omaavasi ongelmia? Niitähän ei pitäisi tulla ollenkaan, koska saavutettu etu on kuormitusta suurempi?
(varmaan tulee hyvä selitys) *nauraa*
Kuulehan Beerit, nyt kannattaisi pitää pieni tauko ja jäsennellä ajatuksia vaikka ihan paperille.
Kyse on nyt siitä, että ei ole kivaa kun koko perhe on vatsataudissa ja lapset oksentavat toistensa päälle ja pitkin seiniä. Mutta mitä siitä, tauti kestää muutaman päivän, jonka jälkeen elämä alkaa taas palata omiin uomiinsa.
Aamulla lapset taas leikkivät keittiön lattialla piirileikkiä ja laulavat, puoliso hymyilee ja kahvi on hyvää. Rakkaus omaan perheeseen tuo onnellisuuden hetkiä jotka hukuttavat alleen arkiset murheet.
Tunnet varmaan puolisoasi kohtaan lämpimiä (rakastavia?) tunteita. Kun on perhe, rakastamisen kohteita on useampia. Mieti sitä.
Arvoisa Beerit, eikö tuo nyt ole jo aika paksua hiusten halkomista ja riidan haastamista!
Toki sinä ymmärrät sen, että omassakin elämässäsi on tilanteita joissa vain vaikeuksien kautta pääset voittoon. Eikä ne vaikeudet sieltä mihinkään häviä vaikka odotettavissa olisi mikä hyvänsä jättipotti , niitä vain katsoo toisella silmällä jos niiden avulla saavuttaa jotakin kestävää. Ehkä puhun enemmän kanssasi samaa kieltä, jos sanon että vaikeudet ovat investointi joka tuottaa aikanaan hyvän koron.
Jos olet etenemässä urallasi (kuten sanoit), ja ETENKIN jos olet kaupallisella bisnespuolella, sinun kannattaa ymmärtää että ihan samat lait sielläkin pätee. Samalla tavalla siellä edetään karikoita pitkin avomerelle, ja vain lyhytnäköinen esimies unohtaa että niitä karikoita tosiaan lymyää siellä täällä.
Minusta jokainen saa valita oman elämäntyylinsä itse, mutta toisia ei kannata osoitella kovin hanakasti sormella. Lopulta sitä aina kuitenkin osoittaa itseään.
Enempää en tähän keskusteluun aio ottaa osaa.
Beerit hyvä,
Faija tuossa asian jo selvensikin, mutta kysynpä nyt vielä itsekin, mistä ihmeestä olet päätellyt, että ongelmat jollain tapaa "häipyisivät" lasten ansiosta?
Uskallanpa arvata, että Sinäkin olet kokenut elämässäsi ongelmia, ainakin pieniä. Onko design-kotisi, rakkaasi tai urasi "häivyttänyt" nuo ongelmat? Vai voisiko tilanne todella olla se - kuten faija sen ilmaisi - että ongelmat elävät aikansa ja ratkaistaan ja sen jälkeen elämä taas kukoistaa? Miksi ihmeessa asian pitäisi olla lasten kohdalla jotenkin toisin?
On muuten tosi mukavaa, kun saa toisen nauramaan;)
Tuomas
täytyy kyllä sanoa, että jos tässä keskustelussa, joku hyökkää niin kyllä se olet sinä!!!Elä hyvä ihminen ilman lapsia onnellista elämää, upeassa kodissasi!!Minua se ei haittaa ollenkaan!!Sinä saat elää ja olla aivan kuten haluat, mutta toki noin fiksuna ihmisenä, suot myös muiden tehdä omat valintansa ja kunnioitat niitä?!!Sanot, että me äidit(perheelliset)valitamme lapsen sairauksista,sotkuista,pyykeistä...näin varmasti on!!Mutta sinä kenties valitat siitä, että sinulle on tullut 100g painoa lisää...mies oli taas liikematkalla...Joten kyllä me kaikki varmaan joskus valitamme jostakin.Eikä se tarkoita sitä, että elämämme, oli se sitten lapsellista/lapsetonta olisi kamalaa.Toivotan vilpittömästi sinulle oikein mukavaa jatkoa!!
Viestin ketju oli liian syvä, joten en voinut vastata siellä, missä kirjoitit.
Nyt sinä turhaan kierrät ja kaarrat samaa asiaa, sillä minähän muistaakseni kirjoitin, että myös meillä on ongelmia, mutta ne hoidetaan elämään kuuluvina. Ongelmista ei tehdä ongelmia. Ja jos on ongelmia, niin sehän rajoittaa elämää, mutta mitä sitten? Sekin on elämää. Ongelman selviydyttyä elämä tuntuu kahta kertaa ihanammalta. Minä nimittäin olen hyvin tunteva ihminen ja olen opettanut lapsenikin näyttämään tunteensa. Surussa todella surraan ja ilossa iloitaan. Se vasta on elämää! En haluaisi elää pelkässä ilossa.
Kysyit, olenko maksanut lapsestani mitään? Olen, sen, että en voi ottaa vain itseäni huomioon. Mutta mitä sitten? Niin olen halunnutkin. Minulle itselleni tuntuu hienolta, kun voi "antaa" eikä vain "ottaa".
Minähän kirjoitin, että onneksi maailmassa on monia elämäntyylejä. Jos omasi on ongelmaton ja olet elämääsi tyytyväinen, niin hienoa. Minä en toisten elämää tuomitse.
Beerit ei ymmärrä, vaikka se hänelle rautalangasta väännetään. Ko. nimimerkki haluaa vain provosoida, antaa hänen jatkaa hedelmätöntä räksytystään rauhassa. Toivottavasti hänen uudet alaisensa eivät joudu kärsimään tästä.....
Voisitteko ystävällisesti perustaa vaikka oman keskustelupalstanne, jossa ylistätte vain ja ainoastaan omaa elämäntapaanne. Ehkä olisimme kaikki onnellisempia sen jälkeen.....
olen aina pitänyt lapsista ja tuntuisi tosi oudolta jos meillä ei olisi lapsia. Mutta mielestäni jokaisella on oikeus päättää haluaako lapsia vai ei(tai valitettavasti ei kaikilla, onhan myös pareja jotka eivät saa lapsia).En sano, että kaikki on aina yhtä auringonpaistetta, mutta liekö se elämä ilman lapsiakaan sitä aina olisi.En kadehdi sinun elämääsi eikä sinun tarvitse kadehtia minun elämääni, olemmehan molemmat elämäntyylimme valinneet!!En pääse lapsistani koskaan eroon se on totta, mutta en sitä toivokkaan, sillä minä ja miehenihän heidät halusimme ja saimme(enkä nyt tarkoita, etten koskaan toivo saavani olla vaikkapa viikonloppua rauhassa). Jokainen meistä äideistä voi sanoa millaista on elämä ilman lapsia, mutta sinä et voi sanoa koskaan(jos et kerran lapsia halua) millaista elämäsi olisi jos sinulla olisi lapsi/lapsia.
niihin idiootteihin, joitten täytyy kokeilla ennen kuin he älyävät, mistä on kyse?
Näin ei kuule kaikkien kohdalla tosiaan ole.
Oletko vaihtanut nimimerkkiä Beeritistä tai Melottesta Millaksi???
ole idiootti!!Ja sinun mielipiteelläsi minusta ei ole väliä.En haukkunut ketään, en tuominnut tai ihmetellyt kenenkään valintoja kerroin vain asiasta oman mielipiteeni.En myöskään mielestäni sanonut, että katuisin lapsiani?? Joten ihmettelen suuresti miksi olen mielestäsi idiootti?Ethän tiedä minusta ja elämästäni mitään.Voisin toki sanoa jotakin yhtä "mukavaa" sinusta, mutta niin idiootti en edes minä ole!!
Tämä viestiketju on herättänyt minussa kovasti ajattelemisen aihetta. Olen itse 31-vuotias ja lapsen hankkiminen pyörii nyt mielessä. Nuorempana en lapsia ole halunnut, mutta mieleni on parin viime vuoden aikana muuttunut. Mieheni on erinomaista perheenisätyyppiä, ehkä sekin on vaikuttanut. Tunnen vahvasti, että olisimme hyvät vanhemmat. Lisäksi tuntuu siltä, että lapsi olisi ihana seuraus meidän rakkaudestamme, yhdistelmä häntä ja minua. Tällaista tunnetta en ole koskaan aiemmin kokenut. Olisi myös ihanaa nähdä vauvassa mieheni tai sukulaisten piirteitä.
Haluan kuitenkin ihan ensiksi tarkentaa, että lapsettomuuden syyt eivät useinkaan paljastu gynekologin rutiinitarkastuksissa. Tunnen pariskunnan, jossa ei pitäisi olla mitään vikaa, mutta lasta ei vain ole tullut. Toisen pariskunnan lapsettomuuden syyt puolestaan paljastuivat vasta tosi spesifisissä tutkimuksissa. Adoptio on useimmissa tapauksissa mahdollinen, mutta 36-vuotiaalle äidille ei välttämättä anneta enää aivan pientä lasta. Näin ollen on väärin väittää, että saisi varmasti lapsia, jos haluaisi.
Itselläni lapsia siis ei vielä ole. Olen kuitenkin päätökseni sen suhteen tehnyt, eli häiden jälkeen alkaa yritys. Moni lapseton täälläkin painottaa sitä vaivaa, mikä lapsesta on. Itselläni on kaksi läheistä "lapsellista" naista, jotka puhuvat kyllä lapsiperheen vaivoista mutta vain sivulauseissa. Päällimmäisenä tunteena heillä on ilo. He ovat hyviä ystäviäni, joten he eivät todellakaan teeskentelisi minulle. Tunsin heidät jo ennen heidän tulemistaan äideiksi, ja molemmat ovat kyllä kypsyneet ihmisinä paljon, paljon parempaan ja tasapainoisempaan suuntaan. He tuntuvat todella olevan omalla paikallaan. Rupsahtamisesta ei heidän kohdallaan voi todellakaan puhua, molemmat ovat, toinen kolmen ja toinen kahden lapsen jälkeen aivan yhtä hoikkia ja hehkeitä kuin ennenkin. Toinen on tällä hetkellä 35- ja toinen 32-vuotias. Sen sijaan tunnen paljonkin lapsettomia rupsahtaneita, joten kai sekin johtuu paljonkin elintavoista ja perimästä ja ennen kaikkea suhtautumisesta elämään. Elämänilo ja tyytyväisyys näkyy ulospäin.
Harrastin nuoruudessani kilpaurheilua, ja varmasti ulkopuolisen silmin elämäni oli kammottavaa. Heräsin aina aikaisin, elin hyvin kurinalaisesti ja rääkkäsin itseäni. Nautin siitä kuitenkin silloin, vaikka joskus itseäni säälinkin ja mietin, millaista olisi ollut elää kuin muutkin. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että minulla oli ihana nuoruus, enkä kadu mitään. Tämän perusteella ajattelisin, että toisen elämää ja sen "vaivaisuutta" tai ihanuutta on hankalaa arvioida ulkoa päin, ja toista voi ilman perusteita sääliä tai kadehtia.
Mieleeni tuli myös, kuten täällä on jo todettukin, on mahdollista, että perheelliset ihmiset pitävät sinkkuelämää viettävää ihmistä jotenkin yksinäisenä ja saattavat sen vuoksi vähätelläkin onneaan. Itsellänikin on tapana joskus vähätellä ystävilleni työpaikkaani tai jopa asuntoani, kun en halua herättää heissä mitään kateutta.
Itselläni on takana aikoja sinkkuna ja kokemuksia siis muistakin suhteista kuin tästä nykyisestä. Olen myös edennyt urallani, ja nuoruuteni urheilulaji on muuttunut rakkaaksi harrastukseksi. Lapsi tulisi muuttamaan elämääni. Mieheni kanssa olen puhunut asiasta. Hän on vakuuttanut, että auttaa kyllä lastenhoidossa niin, ettei tuota itselleni tosi tärkeää harrastusta pidä laittaa sivuun. Suhtautumiseni uraan on muuttunut. Olen vuosien varrella kokenut kaikenlaista, mm. sairautta, ja mielipiteeni siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää on heittänyt kuperkeikan. Madonnan sanoin voin todeta, että tärkeintä ovat läheiset ihmiset.
Kenenkään ratkaisuja en menisi arvostelemaan, mutta toisaalta, jos toisen arvosteluille on kauhean herkkä, on ehkä aihetta tehdä jonkinlaista itsetutkiskelua. Ratkaisut pitää minun mielestäni lisäksi tehdä sydämellä, ei muiden mielipiteiden perusteella, etenkään keskustelupalstan tuntemattomien ihmisten. Ihmettelen kyllä, että ihminen, joka ei omien sanojensa mukaan halua lasta koskaan, lueskelee lapsipalstoja. Itselleni ei nuorempana olisi tullut mieleenkään tulla tänne.
Sitä mäkin oon ihmetelly, et ihmiset jotka tosiaan suhtautuu lapsi juttuihin niin kauhean kielteisesti, miks ne täällä luuraa arvostelemassa ja haukkumassa äitejä.Mut ehkäpä heillä ei ole muuta tekemistä tai sitten siihen sisältyy valtava katkeruus lapsuusajoilta, ja kuvittelevat saavansa hyvän olon käydessään haukkumassa ja arvostelemassa täällä. Mielestäni ihminen jolla ei ole omia lapsia, ei ole todellakaan kykenevä arvostelemaan mitä lapsiperheen elämä on.En tarkoita nyt sinua Pupujussi.Toivotan teille onnea elämässänne!