Miten selvisitte avioerosta ja elämisestä ilman perhettä pienessä kopissa? Vai selvisittekö yleensäkään ollenkaan?
Itselläni on melko hikiset paikat. Ositus on tehty ja edessä olisi muutto yksiöön. Sain sen onneksi läheltä lapsiani.
En tajua, kuinka tulen selviämään yksinäisyydestä kun olen kuitenkin elänyt keskellä perhe-elämää ja mieheni sanomisista huolimatta olin todella tärkeä osa lasteni elämää. Huolehdinhan heidän arkipäivästään, että mies sai touhuta omiaan.
Hän lunastaa talon itselleen ja lähes aikuiset lapseni saavat jäädä vielä tähän siihen asti kunnes on lähtö omille siivilleen opiskelujen jälkeen.
Mieheni oli oikein minäitsetyyppi. Hän, hän ja hän teki kuulemma kaiken. Minäkin tein oman pienen osani. Mutta saas nähdä kuinka pystyy pyörittämään huushollia ilman äitiä. No ei hätää, hänen äitinsä ja isänsähän on aina sen paikan halunnut täyttää. Minusta kun ei kuulemma siihen ole koskaan ollut. Mikä ei edes pidä paikkaansa. Sen voi kysyä lapsiltakin.
Onneksi sain ihanan puolivuotisen lasteni kanssa ilman tuota terrorisoivaa narsistityrannia.
En tiedä kuinka tulen henkisesti selviämään, mutta elän kai päivän kerrallaan. Onneksi on työt. Siellä on pakko skarpata ja ajatella vain työntekoa.
Tämä odottaminen ja "surutyö" on ollut henkisesti melkoisen raastavaa. Kaikessa tulee ajateltua, että viimeisenkö kerran lasten kanssa.... Ja nyt mies on alkanut painostamaan henkisesti, että pitää muuttaa nopeasti. On mittaillut uusia verhoja ja tuonut varastoon uutta olohuoneenpöytää (appiukon vanhaa) Eli sieltä painostetaan ja lujaa.
En silti muista miestäni pahalla, vaikka henkistä terroria on kestänyt jo vuosia. Appivanhempiani sen sijaan inhoan yli kaiken. Olkoonkin, että ovat lasteni isovanhemmat. He ovat ihmisiä, joilla pitää aina olla joku "kalvettavana". Pelkään niin, että se on jatkossa tyttäreni, joka on heille aina ollut jonkinlainen "epähenkilö". Olen tähän asti ollut puskurina välissä, mutta mitä käy kun puskuri poistetaan ja eliminoidaan heidän elämästään?
Anoppi on jo tyttäreni aikana puhunut, kuinka minulle hommataan lähestymiskieltoa milloin mistäkin ja lapsi tietysti pelkää. Varsinkin kun isänsäkin vielä huutaa, että kun hän lunastaa talon, ei minulla ole tänne mitään asiaa.
No, lähden lasteni kanssa sitten vaikka pitkälle kävelylenkille aina kun heille käy. Ja annan avaimeni, että hän pääsevät aina luokseni kun haluavat.
Ei tämä kai ole kaiken loppu, vaan jonkin uuden alku... Vai?
Nyt on vain sellainen fiilis, että haluaisi manata koko miessukukunnan jonnekkin alimpaan.. Itkettäisi, vaan kun ei itku tule.
Itselläni on melko hikiset paikat. Ositus on tehty ja edessä olisi muutto yksiöön. Sain sen onneksi läheltä lapsiani.
En tajua, kuinka tulen selviämään yksinäisyydestä kun olen kuitenkin elänyt keskellä perhe-elämää ja mieheni sanomisista huolimatta olin todella tärkeä osa lasteni elämää. Huolehdinhan heidän arkipäivästään, että mies sai touhuta omiaan.
Hän lunastaa talon itselleen ja lähes aikuiset lapseni saavat jäädä vielä tähän siihen asti kunnes on lähtö omille siivilleen opiskelujen jälkeen.
Mieheni oli oikein minäitsetyyppi. Hän, hän ja hän teki kuulemma kaiken. Minäkin tein oman pienen osani. Mutta saas nähdä kuinka pystyy pyörittämään huushollia ilman äitiä. No ei hätää, hänen äitinsä ja isänsähän on aina sen paikan halunnut täyttää. Minusta kun ei kuulemma siihen ole koskaan ollut. Mikä ei edes pidä paikkaansa. Sen voi kysyä lapsiltakin.
Onneksi sain ihanan puolivuotisen lasteni kanssa ilman tuota terrorisoivaa narsistityrannia.
En tiedä kuinka tulen henkisesti selviämään, mutta elän kai päivän kerrallaan. Onneksi on työt. Siellä on pakko skarpata ja ajatella vain työntekoa.
Tämä odottaminen ja "surutyö" on ollut henkisesti melkoisen raastavaa. Kaikessa tulee ajateltua, että viimeisenkö kerran lasten kanssa.... Ja nyt mies on alkanut painostamaan henkisesti, että pitää muuttaa nopeasti. On mittaillut uusia verhoja ja tuonut varastoon uutta olohuoneenpöytää (appiukon vanhaa) Eli sieltä painostetaan ja lujaa.
En silti muista miestäni pahalla, vaikka henkistä terroria on kestänyt jo vuosia. Appivanhempiani sen sijaan inhoan yli kaiken. Olkoonkin, että ovat lasteni isovanhemmat. He ovat ihmisiä, joilla pitää aina olla joku "kalvettavana". Pelkään niin, että se on jatkossa tyttäreni, joka on heille aina ollut jonkinlainen "epähenkilö". Olen tähän asti ollut puskurina välissä, mutta mitä käy kun puskuri poistetaan ja eliminoidaan heidän elämästään?
Anoppi on jo tyttäreni aikana puhunut, kuinka minulle hommataan lähestymiskieltoa milloin mistäkin ja lapsi tietysti pelkää. Varsinkin kun isänsäkin vielä huutaa, että kun hän lunastaa talon, ei minulla ole tänne mitään asiaa.
No, lähden lasteni kanssa sitten vaikka pitkälle kävelylenkille aina kun heille käy. Ja annan avaimeni, että hän pääsevät aina luokseni kun haluavat.
Ei tämä kai ole kaiken loppu, vaan jonkin uuden alku... Vai?
Nyt on vain sellainen fiilis, että haluaisi manata koko miessukukunnan jonnekkin alimpaan.. Itkettäisi, vaan kun ei itku tule.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvin sinä selviät !Vuoden päästä huomaat , että se mitä tapahtui, olisi pitänyt tapahtua jo paljon aiemmin ja huomaat miten helpottavaa on olla ihan itsensä kanssa vaan. Ja olethan aina äiti lapsillesi, sitä ei sinulta kukaan voi viedä pois ! Ja lapsetkin varmasti ymmärtävät, että näin oli paras! Teit varmasti päätöksen, jonka ansiosta voit nauttia elämästäsi jatkossa !!
Hei
Selviät, koska minäkin selvisin. Miehessäsi on narsistin piirteitä, joten oli hyvä, että pääsit erilleen hänestä. Vuoden päästä nautit jo elämästäsi. Oman itsesi kannalta olisi hyvä, jos pääset, menisit esim. seurakunnan eroryhmään tai perheneuvojan luo, jossa voisit käydä eroa lävitse, se helpottaa ja auttaa ymmärtämään prosesseja ja tunteita, mitä itsellä on.Tietysti, jos sinulla on kaltaisiasi ystäviä, joiden kanssa voi puhua, niin olisi hyvä juttu. Voimia sinulle. Et ole yksin.
Käyn psykologilla silloin tällöin. Kaupungissamme ei edes taida olla mitään eroryhmiä.
Kiitos, nämäkin jo hieman helpottivat.
Pystytkö todella sanomaan tuollaisen kirjoituksen perusteella, että miehessäni on narsistin piirteitä? Olen sitä näet itsekseni ajatellut.
Onneksi on ystäviä. Tosin ei eronneita.
psykologilta, kun ensin olet kertonut miehesi luonteen piirteet hänelle. Miehesi on varmaan ollut niitä tyyppejä, joita ilman maailma ei pyöri; usein aloittaa lauseen sanalla "minä" "minä olen tehnyt kaiken tässä talossa" "Ilman minua ei olisis.." "minä olen tuonut rahaa ym. tähän taloon" "Ilman minua sinä et olis..." Ottaa vastaan kehut myös sinun tekemästä työstä; hyvin kasvatetut lapset, siisti talo, hyvä ruoka, kaunis piha ym. Vähättelee sinun tekemisiäsi ja aliarvioi työtäsi, jos hän on sairas seon vakavaa, mutta jos sinä olet sairas, se on pikku juttu. Kaikki mitä hän tekee on tärkeää ja sinun tekemäsi tyhjän päiväistä, samoin harrastukset, sukulaiset, ystävät, onko tuttua? Ja joskus hän on ollut aivan rakastettava aviomies vai kuinka?
Muuten kun jaksat, mieti mitä olet aina halunnut tehdä tai harrastaa ja aloita se nyt.Toivon iloa elämääsi.
käynyt melkeen samoin kun minulle 5v sitten.
Minulla myös hirveä anoppi ja se ei koskaan tykänny miniästään eikä vävystään ja minun ex vielä petti mennen tullen.
Lapset oli teini-ikäisiä ja jäivät minulle se oli kiva.
Sinä selviät kyllä, minä tein töitä kun hullu ja pääsin pahimman yli, koulutin lapset ja sitten taphtui ihme 2v sitten löysin sielunkumppanin ja syksyllä avioiduin hänen kanssa elämä on ihanaa,lapset jo omillaan.
isänä. kaik hoituu....
Kiitos kaikille. Ootte ihania.
Pahin muuttorysis tässä edessä. Tänne ei kuulemma sitten enää ole mitään asiaa "kun talo on hänen". "Vie romus" jne... Ja kuitenkin "en mä luvannut kuin kirjat"...
Hän lupasi, että saan hakea tavaroitani pikkuhiljaa kun saan toisessa päässä niitä paikoilleen ja nyt tänään hän olikin kääntänyt täysin kelkkansa. En olisi halunnut viedä lapsilta täysin vanhan kodin tuntua. Nyt tänne ollaan jo tuomassa uusia huonekaluja ennenkuin ehdin edes alta pois. Kauheaa painostusta. Ja kertaakaan hän ei ole ottanut minuun päin yhteyttä. Kaikki viestit lähettää lasten kautta.
En tiedä olenko surullinen vai helpottunut. Taidan olla molempia. Mutta ihme kun ei ole iskenyt epätoivoinen olo. En tiedä onko sekin tulossa jossain kulman takana, mutta nyt näyttäisi siltä, että ei.
Luin näitä viestejä jä tuli surullinen olo...minäkin olen keväällä eronnut mies, tai jouduin eroamaan kun vaimo petti koko ajan..mä toivon sulle paljon voimia ja muista että itku on hyvä vihan ja pahan purkauskeino...niin minäkin teen aina kun tuntuu pahalta, mutta uskon että minullekkin vielä löytyy se oikea ihminen rinnalleni...lähestyvä joulu tuntuu kuitenkin nyt aika pahalta, mutta selviän siitä ja suuntaan katseeni kohti kevättä ja kesän valoisuutta;)
Ikävää, että sinulle tuli surullinen olo. Aihekkin kyllä on todella ikävä.
Kiitos voimientoivotuksesta, sitä tarvitaan todella.
Hassua. En ole itkenyt ollenkaan. Olen jotenkin ollut niin helpottunut, että vuosien henkinen helvetti on toivottavasti kohta ohi.
Jos itken, niin itken lasteni takia, jotka jäävät asumaan isänsä kanssa samaan taloon - "hänen taloonsa" - ja lapsilla ei kuulemma ole lupaa pyytää minua kylään osituksen jälkeen kun talo on hänen. Meinaa hakea lähestymiskieltoa viimeisimmän uhkauksensa mukaan. Tosin ilman näkyviä jättämiäni mustelmia ei tule sitä saamaan.
Viimeisen matsin oteteltuamme se raukkis meni ja soitti tyttärelle ja haukkui hänet samanlaiseksi persläveksi kuin äitinsä.. kuulemma.
Sinulle voimia jouluksi. Se on taas stressin paikka. Mutta toivottavasti työnantaja on ollut armollinen eikä ole järkännyt pitkiä vapaita sinne.
Kyllä me selvitään.. Eiks niin? Oikein hyvää Joulua Sinulle. Joululta mennään jo valoisampaa kohti:)
Tänään näin exäni kylällä. En tuntenut mitään. En surua, en vihaa.. Korkeintaan helpotusta sillä hän käveli poispäin ja siellä saa mielestäni pysyäkin. Toivottavasti vaihtaa kadun toiselle puolelle - minä en tule vaivautumaan edes moiseen.