Täällä on ollut kirjoituksia siitä, kuinka ystävänä pidetty henkilö on lopettanut ystävyyden ja yhteydenpidon, ts. herää kysymys oliko ex-ystävä ystävä ollenkaan.
Minä olen jo keski-ikäinen ja joitakin vuosia sitten tutustuin melkein ikäiseeni naiseen. Tapailimme n. kerran kuussa ja välillä kirjoitimme sähköposteja useita kertoja viikossa. Koimme jonkinlaista sielunsisaruutta ja ystävänikin usein sanoi tätä. Meillä oli usein todella mukavaa ja hyviä keskusteluja.
Alusta alkaen minua hieman haittasi se, että ystävä ei koskaan kutsunut minua kotiinsa, mutta oli aina halukas tulemaan minun kotiini. Sanoin asiasta hänelle kerran ja hän sanoi, että hän oli luullut, että en halua vierailla hänen kotonaan. Sanoin, että totta kai tulisin mielelläni, mutta kutsua ei tullut kuitenkaan. En osannut itse kutsua itseäni. Hän näytti joskus valokuvia kodistaan, ei siellä näyttänyt mitään erityistä olevan.
Minä muistin sekä ystävääni että hänen lastaan -lapsi oli mitä kivoin - syntymäpäivinä ja jouluisin kortilla tai pikku lahjalla. Ystäväni kiitti aina sydämellisesti mutta ei antanut lahjoja minulle, ei laittanut edes tekstiviestiä syntymäpäivänä.
Vähitellen minusta alkoi tuntua, että olen jollain tavalla hyväksikäytetty. Ei taloudellisesti vaan huomioimisen suhteen. Aloin ehdottaa tapaaamisia kaupungilla, koska ei tuntunut enää mukavalta laittaa aterioita ystävälle ( joskus hänen lapselleenkin). Ateriat minun luonani eivät oleet minulle sinänsä rasitus eivätkä ystävälleni mikään leivän jatke, hänellä on ihan hyväpalkkainen työ.
Pari vuotta sitten ystäväni viestit muuttuivat lyhyiksi ja vuosi sitten ne loppuivat kokonaan. Kysyin, onko jotain tapahtunut, hän vastasi että ei tietenkään. Lopulta päätin, että en enää ota yhteyttä vaan odotan toisen aloitetta.
No, ex-ystäväni ei enää tule ottamaan yhteyttä, mutta olen vieläkin hämmentynyt. Mitä tapahtui? Jos minä tein jotain loukkaavaa niin miksi hän ei kertonut sitä? Vai pitikö hän alusta asti välimatkaa minuun? Olinko minä liian sinisilmäinen alussa vai olisiko minun pitänyt edelleen jatkaa yhteydenpitoa sinnikkäästi, vaikka se alkoi jo tuntua nöyristelyltä?
Kun tutustun uusiin ihmisiin - pitääkö olla varovaisempi vai onko se jo epäluuloisuutta?
Hän ei ollut ainoa ystäväni, mutta tässä iässä ystäviä ei ole liikaa eikä uusia saa yhtä helposti kuin nuorena. Ja minä myös aidosti pidin ex-ystävästäni.
Minä olen jo keski-ikäinen ja joitakin vuosia sitten tutustuin melkein ikäiseeni naiseen. Tapailimme n. kerran kuussa ja välillä kirjoitimme sähköposteja useita kertoja viikossa. Koimme jonkinlaista sielunsisaruutta ja ystävänikin usein sanoi tätä. Meillä oli usein todella mukavaa ja hyviä keskusteluja.
Alusta alkaen minua hieman haittasi se, että ystävä ei koskaan kutsunut minua kotiinsa, mutta oli aina halukas tulemaan minun kotiini. Sanoin asiasta hänelle kerran ja hän sanoi, että hän oli luullut, että en halua vierailla hänen kotonaan. Sanoin, että totta kai tulisin mielelläni, mutta kutsua ei tullut kuitenkaan. En osannut itse kutsua itseäni. Hän näytti joskus valokuvia kodistaan, ei siellä näyttänyt mitään erityistä olevan.
Minä muistin sekä ystävääni että hänen lastaan -lapsi oli mitä kivoin - syntymäpäivinä ja jouluisin kortilla tai pikku lahjalla. Ystäväni kiitti aina sydämellisesti mutta ei antanut lahjoja minulle, ei laittanut edes tekstiviestiä syntymäpäivänä.
Vähitellen minusta alkoi tuntua, että olen jollain tavalla hyväksikäytetty. Ei taloudellisesti vaan huomioimisen suhteen. Aloin ehdottaa tapaaamisia kaupungilla, koska ei tuntunut enää mukavalta laittaa aterioita ystävälle ( joskus hänen lapselleenkin). Ateriat minun luonani eivät oleet minulle sinänsä rasitus eivätkä ystävälleni mikään leivän jatke, hänellä on ihan hyväpalkkainen työ.
Pari vuotta sitten ystäväni viestit muuttuivat lyhyiksi ja vuosi sitten ne loppuivat kokonaan. Kysyin, onko jotain tapahtunut, hän vastasi että ei tietenkään. Lopulta päätin, että en enää ota yhteyttä vaan odotan toisen aloitetta.
No, ex-ystäväni ei enää tule ottamaan yhteyttä, mutta olen vieläkin hämmentynyt. Mitä tapahtui? Jos minä tein jotain loukkaavaa niin miksi hän ei kertonut sitä? Vai pitikö hän alusta asti välimatkaa minuun? Olinko minä liian sinisilmäinen alussa vai olisiko minun pitänyt edelleen jatkaa yhteydenpitoa sinnikkäästi, vaikka se alkoi jo tuntua nöyristelyltä?
Kun tutustun uusiin ihmisiin - pitääkö olla varovaisempi vai onko se jo epäluuloisuutta?
Hän ei ollut ainoa ystäväni, mutta tässä iässä ystäviä ei ole liikaa eikä uusia saa yhtä helposti kuin nuorena. Ja minä myös aidosti pidin ex-ystävästäni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
iilimadolta.
Arvaapa mitä tällaiset tekevät miehille jos sattuvat olemaan yh-äitejä?
Valitettavasti ikä tai myöskään lapsien tai perheen olemassaolo ei takaa että ihminen ei olisi täysi kusipää hyväksikäyttäjä.
Tällaiset ovat aivan samanlaisia kuin miehet jotka etsivät seksiä puhumalla kauniita naiselle.
Hän sai mitä halusikin suhteesta mutta kun huomasi ettet enää annakaan hänelle sitä niin se loppui siihen.
Itse olen vuosi vuodelta tullut kyynisemmäksi ihmisten suhteen. Harvassa ovat ne "tosi ystävät".
Olen myös ihmetellyt sitä, että jos ystävän kanssa tapaamiset ovat olleet mukavia (molemminpuolin), niin miksi käy niin kuten kerroit? Olisin itse voinut kirjoittaa aivan samanlaisen viestin.
minullekin. Ikää tosin on vasta alle 25v. mutta ihan samanalaista on tullut vastaan kavereiden ja ystäväksi luultujen ihmisten kanssa.
Olen myös todella monesti miettinyt tätä, miten jotkut eivät halua kutsua kylään tai tee koskaan tapaamisen ja yhdessäolon suhteen aloitetta, mutta silti sanovat, miten hauskaa oli kun nähdään ja että olisi mukava nähdä uudelleen.
Minulla on pari ystävää, jotka eivät koskaan kutsu kylään. Olen todella huono tuputtamaan itseäni kenenkään luo väkisin. Itse taas pidän sitä normaalina, että jos on vuosi kausia tunnettu, niin voihan sitä kyläillä toisen luona, ettei aina tarvitse lähteä esim. kaupungille asti kahville.
Nyt olen paljon vähentänyt sitä, että käsken näitä paria ystävääni omaan kotiini, sillä tuntuu että päästän itse heidät täysin elämääni sisälle ja he eivät ole valmiita päästämään minua omaan elämäänsä. Kerran toinen ystävistäni sanoi meillä ollessaan, että "kyllä meillekin saa joskus tulla". Vastasinkin tähän, että se olisi todella mukavaa, kun en olekaan aikoihin heillä käynyt. Ystäväni ei ole esittänyt vieläkään suoraa kutsua. Ja tästä on aikaa ainakin vuosi.
Viimeksi, kun kyselin ystävältäni kuulumisia tekstiviestillä, hän itse kysyi, olisiko minulla aikaa tavata ensi viikolla (todella harvinaista, että edes itse ehdottaa tapaamista) ja kun vastasin, että kyllä olisi, voisin vaikka poiketa heille käymään, tuli viestiä takaisin, että "voisitko hakea minut kyytiin tästä talon kulmalta, mennään vaikka kaupungille kahville".
Eli en edelleenkään ole tervetullut ystäväni kotiin. Hän ja hänen avomiehensä ovat kyllä monia kertoja olleet meillä...
Onpa myös käynyt pari kertaa niin, että ystävälläni ei ole ollut autoa käytettävissä, kun olimme sopineet hänen tulostaan meille kahville. Niimpä hän on pyytänyt minua hakemaan hänet MEILLE kahville (eli ajan ensin 3km. heille, sitten hänen kanssaan 3km. meille takaisin, olemme meillä kahvilla ja vien hänet kotiin 3 3km.!!!)
ja hänelle ei tuossakaan tilanteessa olisi käynyt, että minä olisin vain yksinkertaisesti ajanut heille kahville ja takaisin kotiin...
Omituista!
Myöskään syntymäpäiväonnitteluita, ystävänpäiväviestejä/kortteja tai joulutervehdyksiä on turha odottaa, vaikka itse kyllä muistan ystävieni merkkipäivät ja muistan heitä esim jouluna.
Kiitos vastanneille. Oli lohduttavaa lukea että samankaltaista on tapahtunut muillekin, vaikka tietysti toivoisi että kenellekään ei tapahtuisi.
Jollakin tasolla ajattelen, että tällainen itsekeskeisesti käyttäytyvä ystävä, joka nauttii toisten ruuista, pyytää autokuljetuksia jne. mutta ei itse tee mitään vastavuoroista - että tällainen ihminen ei vaan tajua toisen huomioimisen ja vastapalvelusten merkitystä. On ikään kuin pieni vamma sosiaalisissa taidoissa. Eivät he tajua sitäkään, että karkottavat vähitellen ystävät ympäriltään omalla toiminnallaan.
Tuosta autottomuudesta. Naisilla on varmaan harvemmin omaa autoa. No mutta minulla on ja yksi ystäväni ehdotteli kanssa että hakisin hänet kotiini kahville. Ihan hullua, täytyisi ajaa ensin hakemaan se 7 kilsaa ees taas ja sitten taas viedä hänet kotiin. Eihän se tietenkään talouttani kaada, eikä kohtuuttomasti aikaakaan vie. Joskus tosin on hintsusti aikaa ja sellainen ees taas ajelu veisi aika monta tiimaa. Ja joskus minun pitäisi hänet hakea jonnekin yhteiseen menoon kaupungille ja me sentäs asutaan eri puolilla kaupunkia.
Hullua se vaan on. Autottomat eivät ehkä ymmärrä, että tuollainen edestakaisin ajelu vie bensaa ja aikaa, vaikka ei taloutta kaadakaan. Pidän lisäksi tarpeetonta ajelua tylsänä kun muutakin tekemistä olisi. Mä luulen että meitä autollisia taas pidetään heti-valmiina-kuskeina ja varmaan pitävät ajelua niin mukavana puuhana että sitä ihan ilokseen ajelee sinne tänne.
No hyvä puoli on, että ei ystäväni sentään usein pyydä ja ne harvat hetket voinkin hakea. Eri asia olisi alituinen pyytäminen ja varsinkin jos julkisetkin kulkisi. Auton omistaminen on valinta, ja kallis sellainen. Toisilla ystävilläni olisi hyvinkin rahaa hommata se oma auto, mutta tahtovat säästää muuhun. Valintakysymys siis.
Se tästä autoasiasta eli ei sun varmaan kannata siitä sen kummempaa johtopäätöstä vetää.
Tuosta kotiin kutsumisesta. Mä oletan kavereideni tietävän, että meille saa aina tulla ja kutsumatta. En muista olla kutsumassa. Ehkä sun kaverisi on samanlainen. Mun mielestä sellainen on rennonpaa olemista, ettei tarvi olla kutsumassa. Se on jotenkin niin virallista.
Minulla myös samanlaisia kokemuksia.. ja kun olen luonteeltani sellainen, että kuuntelen ja tuen mielelläni läheisiäni, minuun turvaudutaan elämän ongelmatilanteissa ja vaikeina kausina. Kun ollaan taas jaloillaan, se on terve menoa :(