Mitenkäs olette parisuhteessa kestäneet sellaista, että kumppanille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan pelkkää paskaa?
Niin jotta kyllähän sitä tietysti myötäelää ja ymmärtää ja empatiat ja sympatiat tulee käytyä läpi, mutta kun vuodesta toiseen vaan ei ikinä paista se onni toiselle risukasaan, ja itsekin joutuu siitä kuitenkin jollain tavoin kärsimään, niin mitäs sitten?
Omalla kohdallani on vielä se, että olen aika masentuvainen ihminen, ja kun minulla vihdoinkin menee paremmin ja kumppanilla on kaikenlaista hankalaa, tulee tunne ettei saisi itsekään olla iloinen. Tai ei enää uskallakaan olla, ettei vain mitään karmeaa sattuisi kumppanille, itselle, tai molemmille.
Ihmettelee nimim. "Jo toinen mies kierroksessa jolla aina vaan elämä päin v-ttua"
Niin jotta kyllähän sitä tietysti myötäelää ja ymmärtää ja empatiat ja sympatiat tulee käytyä läpi, mutta kun vuodesta toiseen vaan ei ikinä paista se onni toiselle risukasaan, ja itsekin joutuu siitä kuitenkin jollain tavoin kärsimään, niin mitäs sitten?
Omalla kohdallani on vielä se, että olen aika masentuvainen ihminen, ja kun minulla vihdoinkin menee paremmin ja kumppanilla on kaikenlaista hankalaa, tulee tunne ettei saisi itsekään olla iloinen. Tai ei enää uskallakaan olla, ettei vain mitään karmeaa sattuisi kumppanille, itselle, tai molemmille.
Ihmettelee nimim. "Jo toinen mies kierroksessa jolla aina vaan elämä päin v-ttua"
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tunnen erään naisen, jolla menee aina päin persettä. Aina kun näyttää, että se saa elämänsä kondikseen, menee joku asia heti vituiksi. Ei käy kateeksi. Täytyy miettiä, että on pakko olla jo omassa itsessä jotain vikaa.
Niin korjaan sen.
sillä mullakin oli toinen mies kierroksessa ja hänelle sattui ja tapahtui aina kaikenlaista negatiivista. Taustalta paljastui alkoholiongelma ja sen taustalta taas vaikka mitä. Oli pakko erota hänestä, sillä kun tarpeeksi monta vuotta katselin/jouduin osalliseksi rumbaa, aloin sairastella. Masennus hiipi elämääni, sitten fyysiset sairaudet. Nyt kolmas kierros menossa...
Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu, eikä käy kateeksi.
Kyllä niitä ongelmia on meilläkin päin riittänyt. Mies kärsi parin vuoden ajan todella pahasta masennuksesta ja mukana tuli vielä lääkeriippuvuudetkin. Vaikeaa oli, jonka tietää jokainen saman läpi käynyt, mutta missään vaiheessa en oikeasti miettinyt mieheni jättämistä. Se on sitä toisen tukemista niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Kärsivällisyys ja vuosien työ kantoi mukanaan palkinnon ja asiat ovat taas järjestyksessä. Helppoa ei ollut minullakaan ja miehenkin sukulaiset ihmettelivät koko sopan ajan, että minkä takia katselen vielä tota ja miten jaksan. Rakkaus jaksaa kantaa yllättävän paljon. Silloin kuin se on todella olemassa. Edelleen se, että "tee toisille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi" on ihan toimiva ajatus. En minäkään haluaisi, että mieheni hylkäisi minua sen takia, että elämässäni olisi menossa vaikeammat ajat.