Imatran virkavapaalla oleva kirkkoherra Aalto kertoo tietävänsä myös kolme muuta pappia, jotka aikovat muuttaa sukupuoltaan:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200811208619641_uu.shtml
Arkkipiispa Paarman Aaltoon liittyvän lausunnon mukaan näyttäisi siltä, että ev.lut kirkon kanta kirkon henkilöstön transsukupuolisuuteen on myönteinen. Näin pappisviran este ev. lut. kirkossa ei ole naiseuden lisäksi enää myöskään LGBT-vähemmistöön kuuluminen. Eli koska naiset voivat olla pappisvirassa, tämä johtaa (Paarman kannanottoon viitaten) automaattisesti siihen, että transsukupuolisen oikeutta toimia pappisvirassaan ei kyseenalaisteta. Tätä voidaan toki pitää kohtuullisen johdonmukaisena päättelynä, ottaen huomioon ev. lut. kirkon viime vuosikymmenien kehityssuunnat ja kannanotot. Samalla voinemme olettaa, että myöskään julkihomous/lebous ei voi olla este pappisvirkaan vihkimiseksi ev. lut. kirkossa. Ainoa kysymysmerkki on lienee bi-seksuaalisten kohdalla. Mutta tässäkin tapauksessa sinkun kohdalla joustettaneen. Avioliitossa asuva bi-pappi rikkoisi avioliittovallansa (joka tosin EI ole sakramentti ev. lut. kirkossa, kuten eräissä muissa uskonnoissa). Vai rikkoisiko (jos toimisi puolisonsa luvalla)? Sama kysymys voitaisiin toki kohdistaa keneen tahansa heteroon tai LG/T-ryhmään kuuluvaan henkilöön, mutta bi-seksuaalisten kohdalla kysymys on edellisiä ilmeisempi.
Viittaaminen "Jumalan luomaan" tai "sukupuolen korjaukseen" tässä yhteydessä on varsin mielenkiintoinen. Nykyinen valtavirran etiikka Suomessa, myös Suomen ev.lut. kirkon etiikka, ottaa siis sen kannan että henkiset ominaisuudet menevät fyysisten ominaisuuksin edelle. (Jumalan luomat) fyysiset sukuelimet voi siis leikellä ja muotoilla uudelleen (l. korjata), jotta henkilön (Jumalan luomat) henkiset tarpeet voidaan täyttää (l. säilyttää).
Oli itse operaatiosta mitä mieltä tahansa, tämä on kyseisille henkilöille takuulla parempi vaihtoehto, kuin heidän kansalaisluottamuksen poistaminen tai "väärien henkisten ominaisuuksien" poistaminen esim. pieksämällä. Molemmat aikanaan suosittuja metodeja henkilön sukupuolisuuden korjaamiseksi.
Otin jo jokin vuosi sitten kannan, että en koe ev. lut. kirkkoa omakseni, joten erosin siitä. Suurin ongelma henkilökohtaisesti minulle tuli siitä, että sekä virret ja Raamattu, että koko messuliturgia on kirjoitettiin lyhyen ajan sisällä uusiksi. Lisäksi aikoinaan kannanotot siitä, että Halonen presidenttinä voisi olla kirkon johtaja, vaikkei kuulukkaan kirkkoon oli aika vaikea niellä. Lakimuutos ei kuitenkaan poista piispojen silloisten kannanottojen sisältöä miksikään. Naispappeus ei ollut ongelma minulle, jota se toki joillekin muille voi olla.
Virkaahoitavien LGBT-taustasta johtuvat kysymykset ovat tulleet ev. lut. kirkossa esiin myöhemmin, joten niitä minun ei ole enää ulkopuolisena tarvinnut peilata omaa etiikkaani vastaan. Se on mielestäni ihan puhtaasti ev. lut. kirkon sisäinen asia.
Ev. lut. kirkon jäsenten kannalta tämä tällainen - radikaaleiksikin tulkittavien - sisäisen etiikan muutosten pikkuhiljaa ajaminen on sääli. Kirkko tuntuu elävän ajassa niin kiihkeästi, että jäsen ei enää pysy mukana. Itse ainakin koen, että kirkon tulisi jossain määrin edustaa pysyvyyttä. Pitkässä juoksussa tämä muutostahti ei voi johtaa muuhun kuin siihen, että ev. lut. kirkko hajoaa useamppan eri kirkkokuntaan. Samalla voitaneen luopua valtionkirkkoajattelusta ja ev. lut. kirkolle (ja ortodoksikirkolle) lain mukaan annetuista erioikeuksista. Joko poistamalla ne tai laajentamalla samat oikeudet kaikille uskonnoille.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200811208619641_uu.shtml
Arkkipiispa Paarman Aaltoon liittyvän lausunnon mukaan näyttäisi siltä, että ev.lut kirkon kanta kirkon henkilöstön transsukupuolisuuteen on myönteinen. Näin pappisviran este ev. lut. kirkossa ei ole naiseuden lisäksi enää myöskään LGBT-vähemmistöön kuuluminen. Eli koska naiset voivat olla pappisvirassa, tämä johtaa (Paarman kannanottoon viitaten) automaattisesti siihen, että transsukupuolisen oikeutta toimia pappisvirassaan ei kyseenalaisteta. Tätä voidaan toki pitää kohtuullisen johdonmukaisena päättelynä, ottaen huomioon ev. lut. kirkon viime vuosikymmenien kehityssuunnat ja kannanotot. Samalla voinemme olettaa, että myöskään julkihomous/lebous ei voi olla este pappisvirkaan vihkimiseksi ev. lut. kirkossa. Ainoa kysymysmerkki on lienee bi-seksuaalisten kohdalla. Mutta tässäkin tapauksessa sinkun kohdalla joustettaneen. Avioliitossa asuva bi-pappi rikkoisi avioliittovallansa (joka tosin EI ole sakramentti ev. lut. kirkossa, kuten eräissä muissa uskonnoissa). Vai rikkoisiko (jos toimisi puolisonsa luvalla)? Sama kysymys voitaisiin toki kohdistaa keneen tahansa heteroon tai LG/T-ryhmään kuuluvaan henkilöön, mutta bi-seksuaalisten kohdalla kysymys on edellisiä ilmeisempi.
Viittaaminen "Jumalan luomaan" tai "sukupuolen korjaukseen" tässä yhteydessä on varsin mielenkiintoinen. Nykyinen valtavirran etiikka Suomessa, myös Suomen ev.lut. kirkon etiikka, ottaa siis sen kannan että henkiset ominaisuudet menevät fyysisten ominaisuuksin edelle. (Jumalan luomat) fyysiset sukuelimet voi siis leikellä ja muotoilla uudelleen (l. korjata), jotta henkilön (Jumalan luomat) henkiset tarpeet voidaan täyttää (l. säilyttää).
Oli itse operaatiosta mitä mieltä tahansa, tämä on kyseisille henkilöille takuulla parempi vaihtoehto, kuin heidän kansalaisluottamuksen poistaminen tai "väärien henkisten ominaisuuksien" poistaminen esim. pieksämällä. Molemmat aikanaan suosittuja metodeja henkilön sukupuolisuuden korjaamiseksi.
Otin jo jokin vuosi sitten kannan, että en koe ev. lut. kirkkoa omakseni, joten erosin siitä. Suurin ongelma henkilökohtaisesti minulle tuli siitä, että sekä virret ja Raamattu, että koko messuliturgia on kirjoitettiin lyhyen ajan sisällä uusiksi. Lisäksi aikoinaan kannanotot siitä, että Halonen presidenttinä voisi olla kirkon johtaja, vaikkei kuulukkaan kirkkoon oli aika vaikea niellä. Lakimuutos ei kuitenkaan poista piispojen silloisten kannanottojen sisältöä miksikään. Naispappeus ei ollut ongelma minulle, jota se toki joillekin muille voi olla.
Virkaahoitavien LGBT-taustasta johtuvat kysymykset ovat tulleet ev. lut. kirkossa esiin myöhemmin, joten niitä minun ei ole enää ulkopuolisena tarvinnut peilata omaa etiikkaani vastaan. Se on mielestäni ihan puhtaasti ev. lut. kirkon sisäinen asia.
Ev. lut. kirkon jäsenten kannalta tämä tällainen - radikaaleiksikin tulkittavien - sisäisen etiikan muutosten pikkuhiljaa ajaminen on sääli. Kirkko tuntuu elävän ajassa niin kiihkeästi, että jäsen ei enää pysy mukana. Itse ainakin koen, että kirkon tulisi jossain määrin edustaa pysyvyyttä. Pitkässä juoksussa tämä muutostahti ei voi johtaa muuhun kuin siihen, että ev. lut. kirkko hajoaa useamppan eri kirkkokuntaan. Samalla voitaneen luopua valtionkirkkoajattelusta ja ev. lut. kirkolle (ja ortodoksikirkolle) lain mukaan annetuista erioikeuksista. Joko poistamalla ne tai laajentamalla samat oikeudet kaikille uskonnoille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä haluavat! he ovat aina ja tulevat aina tekemään! ei meistä kuolevaisista ole vastukseksi heitä vastaan! no eivät ainakaan satuta ketään paitsi itseänsä tällä kertaa!
Voi niitä lapsia vuosien varrella joitten elämä on pilalla!
joku puhuu tähän tyyliin: "Samalla voitaneen luopua valtionkirkkoajattelusta", kun Suomessa ei ole mitään valtionkirkkoa, vaan kaksi kansankirkkoa. Suomen ev.lut.- kirkko ei ole ole ollut valtionkirkko vuoden 1869 kirkkolain ja vuoden 1919 hallitusmuodon säätämisen jälkeen. Voisivat hitaimmatkin jo vähitellen hyväksyä sen, että Suomessa ei ole ollut pitkään aikaan valtionkirkkoa.
.. että joku ottaa asian esille. valtionkirkon erivapaudet ovat kuitenkin säilyneet (aina vuosituhannen vaihteeseen asti pl. Veronkanto-oikeus joka on yhä jäljellä), vaikka nimi on muuttunut. Samanlaisen enalogian voi vetää sosialismin ja sosialidemokratian välille: sosialismia se sosialidemokratiakin on, vaikkei sitä historiallisista (keisarillisen Saksan sosialismivainojen) vuoksi sosialIsmiksi kutsutakaan.