Erostani on kulunut nyt kuukausi...melkein 3 vuotta oltiin naimisissa ja sinä aikana olin onnellisempi kuin koskaan, oli aina joku jolle puhua ja joka lohdutti vaikeissa tilanteissa...
Viime kuussa kärsittyäni rankan keskenmenon mies päätikin sitten, että haluaa olla jälleen sinkku, ja käski häipyä...uskomatonta miten sitä luulee tunteneensa jonkun niin hyvin ja sitten paljastuukin kaikkea muuta
Ainoa jolle olen voinut puhua on ollut äitini, kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä tai ovat olleet liian kiireisiä... Tuntuu ettei kelpaa kenellekkään, kaikki kaatuu päälle
Viime kuussa kärsittyäni rankan keskenmenon mies päätikin sitten, että haluaa olla jälleen sinkku, ja käski häipyä...uskomatonta miten sitä luulee tunteneensa jonkun niin hyvin ja sitten paljastuukin kaikkea muuta
Ainoa jolle olen voinut puhua on ollut äitini, kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä tai ovat olleet liian kiireisiä... Tuntuu ettei kelpaa kenellekkään, kaikki kaatuu päälle
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinulle. Tilanteesi on tosi rankka, mutta selviät kyllä. Jos ei äidin lisäksi muut kuuntele, hakeudu ammattiauttajien puheille. Älä jää yksin.
Ei mitään yksin. Nyt liikenteeseen ja kivaa harrastetta kehiin. Käännä homma niin että nyt sait kokemuksen elämääsi ja seuraavan kohdalla paneudut henkilöön syvällisemmin jos jotain vankempaa on tulossa. Ystävää kyllä löytyy niin naista kuin miestäkin joten ei mitään napatuijotusta pitempään. Siitä lähtee.....
Mulle kävi samoin - eron aikana ja sen jälkeen tuntui siltä, että ystävät kaikkosivat - jos nyt sitten olivat ystäviä koskaan olletkaan. Suhde omiin vanhempiinkin muuttui. He ovat vanhanaikaisia ihmisiä, myönsivät kyllä, että ero oli oikea ratkaisu ja minun oma asiani, mutta minkäänlaista keskustelua he eivät asiasta halunneet jatkaa. Lapsuudenkodissani tosin aina vaiettiin asiat kuolleiksi. Äitini vain sanoi minulle, että tämä ero on vaikea asia, ei niistä oikein voi puhua....Silloin ei ollut edes olemassa tämmöisiä forumeita, missä olisi voinut vaihtaa toisten kanssa mielipiteitä ja kysellä asioista. Sulla on nyt varmaan edessä sama asia kuin minullakin - sinä hankit uusia ystäviä ja tuttavia ajan myötä. Kestämistä sinulle näin syksyn harmaudessa, mutta päivä päivältä varmaan alkaa näyttää paremmalta ja kyllä se elämä vielä sinullekin hymyilee. Usko pois!
Mietin silloin hyvin paljon tuota kavereiden selän kääntämistä, enkä löytänyt sille oikein kunnon selitystä. Olisko siinäkin vain ollut kyseessä se, että ei osata tai uskalleta lähestyä ihmistä, jolla on vaikeaa. Ehkä he äitini tavoin olivat kyvyttömiä keskustelemaan ns. vaikeista asioista.
Tuttu juttu. Monet ihmiset muuttuivat aika etäisiksi, kun ero tuli.
Mutta eipä haittaa.
Olen toisaalta myös hieman erakkoluonne ja
on helvetin hauskaa olla ihan omassa rauhassa.
Ei käy ketään kylässä. Saa nukkua tai valvoa
miten lystää. Eikä tarvii katsella tai kuunnella vittuilua.
Välillä omat asiat tuntuu muuttuvan ikävän MÖRÖKÖLLIN ISOIKSI. Silloin kannattaa hakea lentolippu ja katsella maisemia hieman etäämmältä.
Silloin taas tajuaa, että omat pikku ongelmat ovat
tosi pieniä tässä maailmassa.
Kavereistani moni on eronnut,
ja jokainen on hieman myös muuttunut:
Harva omasta erosta haluaa keskustella,
joten ei ihme, ettei jutttua oikein synny,
kun tunne on molemminpuolin aran epäröivä.
Tämä palsta on tietysti yksi mahdollisuus jakaa
kokemuksia, vaan eipä ole oikein järkevää.
Suosittelen vaikka kirjekaveria, joka on luotettava. Jonka kanssa vaikka sovitaan, ettei koskaan tavata, ja jutut pidetään luottamuksellisina.
Mulla on muutama sellainen ollut jo muutamia vuosia. Puolin ja toisin voi jakaa tuntemuksia
myös asiosta, joita ei voisi puhua kenenkään
tutun kanssa.
Näin saa myös mielipiteitä "toisesta vinkkelistä"
jota toimivat suuntaa-antavina elämänohjeina.
Koskaan ei mene niin huonosti,
etteikö vois mennä huonommin...
(huono vitsi)
Oisko keväällä jo kaikki toisin ???
Siitä jaksamisesta:Ei meistä kukaan voi tietää toisen kovalevyn tilavuutta, huippua on tietty toivottaa hyvää huomista ja oikeesti varmasti kaikki tahtovat hyvää kanssaihmiselle mutta ymmärtääkseni toisten suhtautumista silloin kun kyseessä on traumaattinen kokemus tulin siihen johtopäätökseen että elämä merkitsee meille erillaisia asioita ja arvoja.Turhaa lienee toitottaa kasvamista ja valistumista suhteiden karttuessa, kyllä me ollaan kuitenkin kaikki erillaisia persoonia koko elämämme. On aika rajallista kyky oppia olemaan mikään kuin oma itsensä.Sikäli pitää ymmärtää että kukaan ei oikeasti halua osoittaa sympatiaa oman ykseytensä rajoissa, vaikka kuinka ihmeeliseltä se tuntuukin, ei kaverista välttämättä ole lohtua, se voi lyödä kaveria itseään.Eikä mulla ole tietoa muustakaan,en tiedä elämästä paskaakaan...