Niin... Kirjoitin tuossa jo aikaisemmminkin... Eli olen todella vaikeassa tilanteessa. Poikaystäväni jätti minut tuossa jokin aika sitten. On jättänyt jo pari kertaa ennemminkin. Mutta ollaan silloin palattu yhteen taas. Tälläkin kertaa olen yrittänyt saada häntä takaisin,mutta turhaan. Olemme kumpikin vähän alle 20v. Tarkoitus oli että oltais silti kavereita. No.. Nyt hän kuitenkin melkein asuu mun luona. Eikä touhu olekkaan sitten ihan pelkkää kaveruutta. Nukutaan toistemme kainalossa joka yö, halaillaan, jutellaan kaikenlaista,katotaan telkkaria "sylikkäin" silloin tällöin väsätään jotain ruokaa tai hän tuo jotain herkkuja. Joskus saattaa mennä sekstailuksikin(harvoin)mutta se on kyllä silloin myös minunkin syytäni. Oikeastaan ei ole mua haitannut tämä touhu, mutta nyt tuntuu että pikkuhiljaa menee pää sekaisin.En tiedä mitä hän oikein haluaa. Ei pelkkää panoa,oon siitä varma,koska se tapahtuu todella harvoin eikä välttämättä edes aina hänen aloituksestaan. Ei olla keskusteltu asiasta nyt aikoihin. Yleensä keskustelu johtaa riitaan. Minulle puhuminen ongelmista ei ole kovi helppoa ja hänellä ei ole kärsivällisyyttä odotella. Ja sitten jos jotain voisin kertoa niin hän keskeyttää välittömästi omalla mielipiteellään eikä kuuntele mua. Ja käy niin että minä itken ja häntä ottaa vielä enemmän päähän. Sitten vielä kehtaa moittia kun en puhu hänelle. Ja sanoo ettei me sovita toisillemme noiden puhumis/kuuntelemisongelmien takia. Tahdon tehdä kaikkeni kuitenkin noiden ongelmien selvittämiseksi. Pitääkö minunkin huutaa että saan hänet kuuntelemaan? Vai mikä avuksi?
Pelkään että tulen hulluksi,kun vielä tämän lisäksi menee huonosti koko muukin elämä. Koulu, välit vanhempiin,sitämätön yksinäisyys. Tuo ero oli viimeinen pisara(vaikka ääneen en sitä tule sanomaan).
Minulla on vieläkin niin turvallinen ja hyvä olla hänen lähellään. En ole tuota hänelle sanonut,mutta hän on kyllä sanonut minulle niin jokin aika sitten. Eikä hän ole sellainen tyyppi joka lähtisi iskemään naisia jostain. Sen tietää muutkin kuin minä. Hän ei kuulemma tahdo sitoutua vielä eikä ollut ajatellut että eläis loppuelämänsä minun kanssani. Silti sanoi että myös minä voin olla se oikea. Tahtoo mennä vielä vapaasti kavereidensa kanssa.
Hän oli/on elämäni Suuri Rakkaus. Koskaan en ole ketään kohtaan tuntenut näin. Vieläkin uskon että hän on mulle se oikea. Yksinkertaisesti ei kiinnosta ottaa jotain toista,se ei olisi aitoa. Vaikka vaihtoehtoja olisikin.
Pää on menosssa kyllä nyt niin sekaisin. En yhtään tiedä mitä hän minusta tahtoo. Tosin hänelläkin on elämä sekaisin ja juo suruunsa. Hän on saanut minulta tukea kun on sitä tarvinnut. Mutta nyt pelkään että hajoan itse aivan täysin enkä pysty enää auttaa niin häntä kuin itseänikään. Haluaisin selvittää kaikki ongelmat,mutta en tiedä miten. Toivoisin niin meille yhteistä tulevaisuutta. Tekisin sen eteen kaikkeni. Mutta en tiedä voinko muuta kuin odottaa, ettei hän koe että painostaisin häntä. Mutta kun odotus tekee mut hulluksi!
Tarvitsisin nyt todellakin viisaita neuvoja ja mielipiteitä,miltä tuo tilanne teidän mielestänne vaikuttaa?
Pelkään että tulen hulluksi,kun vielä tämän lisäksi menee huonosti koko muukin elämä. Koulu, välit vanhempiin,sitämätön yksinäisyys. Tuo ero oli viimeinen pisara(vaikka ääneen en sitä tule sanomaan).
Minulla on vieläkin niin turvallinen ja hyvä olla hänen lähellään. En ole tuota hänelle sanonut,mutta hän on kyllä sanonut minulle niin jokin aika sitten. Eikä hän ole sellainen tyyppi joka lähtisi iskemään naisia jostain. Sen tietää muutkin kuin minä. Hän ei kuulemma tahdo sitoutua vielä eikä ollut ajatellut että eläis loppuelämänsä minun kanssani. Silti sanoi että myös minä voin olla se oikea. Tahtoo mennä vielä vapaasti kavereidensa kanssa.
Hän oli/on elämäni Suuri Rakkaus. Koskaan en ole ketään kohtaan tuntenut näin. Vieläkin uskon että hän on mulle se oikea. Yksinkertaisesti ei kiinnosta ottaa jotain toista,se ei olisi aitoa. Vaikka vaihtoehtoja olisikin.
Pää on menosssa kyllä nyt niin sekaisin. En yhtään tiedä mitä hän minusta tahtoo. Tosin hänelläkin on elämä sekaisin ja juo suruunsa. Hän on saanut minulta tukea kun on sitä tarvinnut. Mutta nyt pelkään että hajoan itse aivan täysin enkä pysty enää auttaa niin häntä kuin itseänikään. Haluaisin selvittää kaikki ongelmat,mutta en tiedä miten. Toivoisin niin meille yhteistä tulevaisuutta. Tekisin sen eteen kaikkeni. Mutta en tiedä voinko muuta kuin odottaa, ettei hän koe että painostaisin häntä. Mutta kun odotus tekee mut hulluksi!
Tarvitsisin nyt todellakin viisaita neuvoja ja mielipiteitä,miltä tuo tilanne teidän mielestänne vaikuttaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kertomuksesi toi elävästi mieleeni avioliittoni, jossa olin n. 10v. Meidän jutussa oli monia samoja piirteitä.
Hälytyskelloni soivat, kun kerroit, että miehesi juo suruunsa. Niin joi exänikin... lopulta alkoholistisesti vuosikaudet, ennen kuin mun oli pakko lähteä ja jättää suuri rakkauteni. Joku kumman riippuvuussuhde meidän välillä oli...
Tuntuu kauhean pahalta sanoa, mutta minun on vaikea uskoa, että tulisit olemaan onnellinen poikaystäväsi kanssa.
Anna hänen mennä. Irrottaudu suhteesta.
Haluan vain sanoa sinulle, että tiedän mitä on elämän suuri rakkaus ja miten pahalta tuntuu ajatuskin siitä että sen menettäisi. Mutta....kertomasi perusteella olen sitä mieltä että älä ole leluna poikaystävällesi. Koska hän ei tiedä mitä haluaa, anna hänen mennä. Toivon että voitte säilyttää toverisuhteenne. Ota ohjat käsiisi aloita uusi elämä jos poikaystäväsi ei halua sitoutua. Aika parantaa haavat....tiedän. Onnea sinulle ja ole rohkea!!!!
Ei tosta mitään tule, miehesi haluaa vielä viettää mukavaa vapaata elämää, mutta haluaa myös olla kanssasi, eli hän haluaa kaiken, pitäisi olla tyttö, vaimo, rakastaja ja kaveri.
Oikeesti on parempi kun viskaat sen pihalle ja alat etsiä itseäsi ja elämääsi.
Elämäsi rakkaus, se ainoa oikea... :) naivia, mutta ah niin romanttista, mutta siitähän te tyttöt tykkäätte...hei rakkaus ei ole muuta kuin biologisen järjestelmän reaktio, joita ihmisten pienet aivot sitten käsittelevät monella eri tavalla.
Ei muuta kuin eteenpäin ja arvokkaasti.
Mulla oli melkein samanlainen tilanne joka sai loppunsa viime viikonloppuna. Eli käytännössä erosin poikaystävästäni jo syyskuussa, mutta pidimme sen jälkeen kokoajan yhteyttä ja oleskelin hänen kämpällään kuin ennenkin ja hän kävi myös meillä...meillä meni poikkki sen takia että hän halusi olla "vapaa"...sillon syyskuussa mä ajattelin että kaikki on ohi, mutta kun poikaystäväni jatkoi yhteydenpitämistä niin toivoni yhteenpalaamisesta vielä heräsi...
Mä oon vieläkin ihan sekasin koko jutusta, mutta päätin sen itse kuitenkin viime vkonloppuna, koska löysin toisen. Mä kyllä voin sanoa että tykkään exästäni vielä ihan kamalasti mutta parempi vaan unohtaa kaikki, koska jos toinen osapuoli osottaa sellasia epävarmuuden merkkejä, niin ei sille vaan voi mitään.
Eikös se joku sanonta mene jotenkin niin että "jos rakastat jotain kovasti niin päästä se vapaaksi, jos se ei tule takaisin niin ei sitä ole sulle tarkoitettukaan, mutta jos tulee, niin rakasta sitä ikuisesti."
Voi kamalaa, kun mulla tuli ikävä mun exää...:(