maailmankaikkeus ahdistaa

Miksette vastaa tähän viestiin? Onko aihe liian hankala, vai yritättekö tarkoituksella olla miettimättä sitä??

Todellakin, maailmankaikkeus on kummallista ja ihmeellistä, eikä sitä voi sanoin kuvailla. Siksi kukaan ei osaa vastata viestiisi. Minusta sinun ei kannata vaivata turhaan sillä päätäsi, aiheuttaa vain masennusta...

Sinun pitäisi vähän miettiä sitä, mitkä ajatuksesi ovat oikeita ja mitkä vääriä. Kun et ollenkaan sitä tarkkaile, luulet että kaikki mitä mieleesi sattuu tulemaan pitää paikkaansa. Huomaa, että vain osa ajatuksistasi sattuu olemaan oikeita. Suurin osa on täyttä soopaa. Tämä on fakta, ei siitä kannata loukkaantua.

toisaalta mistä sä ees tiedät et oot olemassa? jospa maailma olisi kuin Platon sen luolavertauksessaan kuvasi?

Ihmiset elävät ikään kuin luolassa kahlittuina ja näkevät seinillä eri esineiden ja asioiden varjoja(aurinko paistaa oviaukosta). "todellisuutemme" on siis vain varjo oikeasta todellisuudesta jota emme voi käsittää ellemme pääse kahleistamme eroon.

PS: "Maailmankaikkeuden tuhoutuminenkin kuulostaa karmivalta, kun pitkien aikojen kuluessa atomitkin luhistuvat, ja jäljelle jää vain tyhjyys" atomit eivät voi "luhistua". fysiikan lakien mukaan täydellisen, laajamittaisen tyhjyyden luominen on mahdotonta. avaruuden entropia on sen verran täydellinen, ettei laajoja tyhjiä alueita ainakaan ihmisen tietoon ole tullut.

eletä kuitenkin tässä ja nyt..tiedän itse eton tosi kiva miettiä asioita,mutta kannattais miettiä oman itsensä takia mihin sen rajan vetää..jos ei siitä ole mitään konkreettista hyötyä..
että elettiin nyt sit vaiks niinku matrixissa..niin koitetaan muokata siitä elämästä jotain.olen itse joskus huvittuneena miettinyt samoja asioita..et olemmeko oikeasti täällä vai mitä olemme..aika moni hieman syvällisempi
saattaa..mut tässä ollaan eikä ns. pois päästä.
nii jasiit maailman kaikkeudesta..me ollaan niin pieni osa tätä kaikkea..mut niinhän kaikki muutkin..kuten muurahaisten yhdyskunta..miltäs niistä mahtaa tuntua..no heh.

Sama ongelma mikä aloittajalla.
Häiritsee koko ajan. Nuorempana sitä vaan oli ja eli. Nyt tuntuu kummalliselta kun ei tätä asiaa silloin osannut ajatella. Tuntuu vähän siltä että kun nuorempana oli tyhmempi niin oli helpompi olla. Nyt viisaampana kaikki ahdistaa.

miten tästä eroon, että pääsee siihen "normaalitunnelmaan" jos käsitätte?

Tämä kannattaa katsoa. (Huom! Esitysaikaa on enää pari päivää jäljellä.)

Mielen salattu voima: 3/3: Kuolema meno-paluu

"Kuolemaa lähellä käyneiden kokemuksia on pidetty hallusinaatioina. Tutkijat myös kysyvät, onko tietoisuutta aivojen toiminnasta riippumatta. Aivokuolleina olleiden elämä voi muuttua yllättävästi."

http://areena.yle.fi/video/1316721102049

Muutkin sarjan jaksot ovat hyviä.

Maailmankaikkeuksia on tietenkin monta, äärettömästi. Kaikella aineella on kiertokulkunsa. Samoin on rinnakkaistodellisuuksia ja ulottuvuuksia ,rajattomasti. Täällä sitä taaplaillaan parhaan kykymme mukaan. On normaalia miettiä ja joskus voi keksiä vastauksenkin. Jospa emme eläkään vain yhtä ainoaa kertaa, eikä tämä elämämme ole ensimmäinen... Uni on pieni kuolema, sanotaan ja unessa voimme liikkua minne tahansa.
Ei ole siis pelättävää, kaikki menee luonnonlakien mukaan.

Aloittajan kertomat asiat ovat aivan samaa mitä itsellänikin. Itselläni tosin erittäin voimakkaana. Monikohan tällaisia ajattelee?
Herää samalla kysymys. että onko oikeasti kysymys kuitenkin mielenhäiriöstä vai onko tällainen ajattelu tervettä? Epäilen siis itseäni.
Kuitenkin toisaalta eihän tällaiseen vastausta kyetä keksimään ja jos tällaista kykenee miettimään "Mistä kaikki on tullut, mitä on olevaisuus" niin saahan se kieltämättä vähän oudon olon aikaan.

Välillä sitä toivoo että kyseessä olisikin mielenhäiriö.

Ei sitä lapsena ajatellut tällaisia. Sitä vaan pulpahti maailmaan pienenä pieruna joka leijaili ympäriinsä ja vuodet kului. Sitten aikuisena tavallaan yhtäkki heräsi ja tajusi tuon kaamean ajatuksen : " mitä on elämä ja mihin avaruus loppuu ? ".

Jotkut puhuvat valaistumisesta, mutta ei hlvetti... päähän tässä täytyy olla sekaisin jos minä olisin nyt "valaistunut" :) What the fuck???

En kai ole sinut tietoisuuteni kanssa..?
Tiedostan kai ympäröivän todellisuuden paremmin kuin ennen ja se sitten ahdistaa? Näin diagnosoin itseäni.

Tosin miksi muut eivät sitten tästä ahdistu?

Nykykäsityksen mukaan avaruudella ei ole reunoja eikä keskipistettä. Näin ollen se ei lopu mihinkään.
Parhaiten tätä voi ehkä kuvata pallon pinnalla. Mistä tahansa pisteestä pallon pinnalla lähtiessa johonkin suuntaan, palaa vain lopulta takaisin lähtöpisteeseen.
Pallon pinta tosin on vain 2 ulotteinen. Avaruutta kuvattaessa tarvitaan jokin 3 ulotteinen malli tästä.
Lisäksi avaruus on "alkuräjähdyksestä" lähtien "laajentunut", Ts. siihen syntyy lisää tilaa koko ajan.
Laajentua on ehkä vähän hämäävä ilmaus, koska se ei kasva mihinkään; tilaa vain kehittyy lisää.
Näitä on tietenkin ihmisen vaikea kuvitella mielessään, koska sellaista ulottuvuutta ei voi hahmottaa mitä tarvittaisiin.

"Miksi se on olemassa, mitä jos todellisuutta ei olisikaan?"

Onko todellisuus sitten olemassa??

Minuakin ahdistanut jonkin aikaa. Pyörissä pyörinyt kysymykset mitä kaikkea avaruudessa on ja miten se voi olla loputon ? Saanut kyllä pelottavan olon aikaan ja niinkuin kaikki olisi ympärillä sekavaa. Kunnes oivalsin oikeastaan aika kauniinkin asian ja löysin siitä hyvän keskustelun. Ehkä kuolemaakaan ei ole olemassa vaan sielumme tulevat leijumaan loputtamassa sielujen meressä.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/11561924/jumala--on-universumi

Edelliseen korjaus päässä pyörinyt eikä pyörissä pyörinyt, haha !

Toďellakin.... minä en pysty ajattelea tätä aihetta kovin pitkään tai ahdistun myös aivan liikaa. Tyhjyys, olevaisuus, avaruus, loputtomuus tai mikä se onkaan. Jos alkaa miettiä että juolee ja jatkaa vaikka elämää jossain muodossa silti jää ajatus siiyä että planeettamme tai mikä vain se joskus onkin jossa olemme... kelluu ja on edelleen kuoleman jälkeenkin tässä avaruudessa ja jos vaikka vain sieluina olemme..niin se ahdistaa... emme päöse täälyä ikinä ois emme minnekään. Sitten tulee se helpottava ja pelastava ajatus että gei elämme ihanassa maailmassa ja eihän täältä tarvitse pöästä pois..kaikki olemme samassa jamassa ja parempi olla täällä kaikkien muiden luona. mutta entä sitten kun kuolemme. Ehkä synnymme uudelleen ehkä emme mutta aina olemme tässä maailmakaikkeudessa kai... ja jos pääsisimme täältä pois niin minne pääsisimme... toiseen loputtomaan. Avaruuuden jälkeen jos on seuraava avaruus... emme pääse täältä kuin omasta ovesta ulos tai kylästämme naapurikaupunkiin. Ja toisaalta minne tarvitsemme mennä..me olemme tässä todellisuusessa keskenämme ja tallessa. Olpa Jumala varannut meille jotain tai jokin muu evoluutiotms niin kaikki saamme saman kohtalon ja se helpottaa ahdistavien ajatusten keskellä. mutta kuinka voikaan itkettää kaikki. Eniten se että tämä maailma.. työt, autot, pellot... kellumme maapallolla loputtomassa avaruudessa emmekä koskaan pääse täältä. Silloin on paras katsoa vaikka tv:ta ja pakolla lopettaa ajattelemasta tai ei tule enää uni. Sorry kirjotusvirheet....

Ahdistun kyseisestä aiheestä myös. Lähinnä pelkotila ja ahdistus ei niinkään yltä vielä kuolemaan asti mutta tähän hetkeen, tähän elämään. Minun elämääni. Mitä helvettiä mä täällä teen? Ja kaikki asiat ympärillä, leijaillaan tyhjyydessä? Mietin joskus paria vuotta taaksepäin ja jotenkin kadehdin sitä nuorta joka osas olla huoleton ja itsekäs jollain tapaa. Tietämätön tai ajattelematon? Koen kanssa olevani "fiksumpi" ku se joka ennen olin.. Turhauttaa tämmönen pähkäily ja tiedän etten koskaan saa vastausta ja vaivaan vaan päätäni turhaan. Silti tulee ajauduttua ajattelemaan ja mietin onkohan mussa joku vika

Se on se ihmisenä olemisen ahdistus. Ihmiset todennäköisesti luhistuvat omaan aivomassaansa, kun tajuavat joku päivä vielä ällistyttävämpiä kysymyksiä, joihin eivät löydä vastausta. Pitäisi olla joku hamsteri, jotta ajattelisi vain syötäviä kasvinosia, lähintä naarasta ja pelottavia silhuetteja taivaalla. Ok. Taidan itse asiassa ajatellakin lähinnä noita. Ei sitten mitään.

Vanha ketju, mutta ajattelin kommentoida, kun itselläni on ollut tätä samaa. Nuo ajatukset on äärimmäisen ahdistavia ja tuntuu että elämältä menee pohja. Että miten koskaan enää voi elää normaalia elämää ja mitä järkeä siinä edes on. En uskonut että voin päästä siitä ahdistuksesta ja epätietoisuudesta.

Itselläni tuo johtui masennuksesta ja dissosiaatiosta. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen oli niin ahdistavaa ja keholle ylivoimaista, että mieli pakeni ”avaruuteen”. En pystynyt olemaan tässä hetkessä. Nyt mietin tuota enää todella harvakseltaan, oikeastaan tulee mieleen vain jos nään videon avaruudesta jne. Siitä voi siis toipua!

Eniten auttoi kehon rentouttaminen, kevyt liikunta, säännölliset rutiinit, ajatusten rajaaminen ja tähän hetkeen keskittyminen. Lohtua olen saanut terapiasta, vertaistuesta ja ihmissuhteista.

En saanut vastauksia niihin olemassaolokysymyksiin, mutta vähitellen ne painuivat taka-alalle, ja hyvinä päivinä ei edes kiinnosta miettiä niitä. Oli niin tai näin, elämä voi olla hyvää ja kun kerran täällä ollaan, niin sama nauttia siitä. Tsemppiä kaikille näiden ahdistusten kanssa painiville! Ei se pohtiminen ole vaarallista, mutta lopulta ei myöskään kannata liikaa antaa niille ajatuksille valtaa, koska ne tekee elämästä tosi raskasta.

Sanoma oy pahoittelee aiheuttamaansa peloittelua.