Yhtäkkiä tuli kaikki vanhat asiat mieleen, kun eksyin tänne palstalle. Alko vaan ihan hirveenä itkettään.
Kirjoitan tänne oman kokemukseni, jotta pääsen jonnekin purkamaan tätä, sillä en voi puhua tästä kenellekään. Kun tuntuu, että monikaan ei ymmärrä, kun ei ole samantyyppisiä kokemuksia. Enkä halua kenenkään tuttavani alkaa säälimään minua.
Olen tällä hetkellä melkein parikymppinen vuotta ja muuttanut jo kotoa pois.
Perheessäni isä oli suuri auktoriteetti, eikä häntä edes kutsuttu isäksi vaan isännäksi. Varmaankin suuren henkisen vallan takia. Isäni oli todella tunnettu ns. "hyväntekijänä" kotipaikkakunnallani tai ainakin kiivaana poliitikkona. Kuitenkin useimmat ajattelivat hänestä hyvää. En uskaltanut mennä romuttamaan tuota mainetta ja äiti käskikin aina olemaan hiljaa kaikesta siitä, mitä kotona tapahtui. En voinut siksi kavereillenikaan kertoa mistään, jotta isän maine ei menisi. Jos vieraita tuli käymään, niin piti esittää onnellista perhettä. Se oli henkisesti raskasta.
Henkisen väkivallan takia isälle ei koskaan voinut sanoa mistään vastaan. Muistaakseni, kun menin yläasteelle fyysinen väkivalta alkoi, vaikkakin sitä tapahtui aika harvoin. Isä heitti äidin pari kertaa lattialle minun nähden. Minua repi hiuksista ja löi mahaan. Suurempana pelkona oli väkivallalla uhkailu. "Etsi mun puhelin heti tähän tai tapan" Oli vaan niin kamala tunne, kun ei voinut sanoa mitään vastaan. Joulut oli kuitenkin kamalimpia. Isä heitteli nojatuoleja ja keittiön tuoleja. Hajotti televisionkin humalassa. Hänellä oli alkoholiongelma ollut jo melko nuoresta iästä.
Kotona piti olla omassa huoneessa hiljaa ja melkein liikkumatta. Pienestäkin äänestä tuli yleensä uhkailuja. Siksi viihdyinkin usein poissa kotoa.
Ollessani äitini kanssa kahdestaan ulkomailla isä lähetti jatkuvasti tekstiviestejä, joissa luki jotain "Odotan teitä täällä sitten aseen kanssa, kun tuutte kotiin". Raha oli isälleni ehkä tärkeintä. Hän oli melko varakas, ja esittelikin usein rahojaan. Hän luuli varmasti olevansa hyvä isä, sillä hän osteli meille silloin tällöin ulkomaanmatkoja yms. Tai jotenkin hän luuli rahalla ostavansa meidät. En oikein tiedä. Jos hän oli ulkomaanmatkalla mukana, hän makasi sängyssä koko kaksiviikkoisen loman humalassa ja joi ja joi. Eikä yleensä muistanut koko matkasta mitään.
Mutta näiden kokemusten avulla minusta on tullut melko vahva ihminen siinä mielessä, että kestän monia asioita. Kuitenkin olen siinä määrin heikko, että minua on helppo alkaa pompottaa samalla tavalla, kun isäni teki. En oikeen osaa sanoa vastaan mihinkään. Tunnen itseni heti huonoksi kaikessa, jos joku sanoo niin, sillä sitä lausetta isäni toisti useasti, että minusta ei ole yhtään mihinkään. Eikä minulla ole tunnetta, että näytämpä niille kuinka hyvä olen, vaan yleensä vetäydyn sitten kuoreeni.
Vihasin ja pelkäsin isääni ihan kamalasti. Tiedän, että hänellä oli omatkin lapsuuden traumat, mutta silti en vieläkään ole voinut antaa anteeksi hänelle. Isäni kuoli, kun olin 15-vuotta juuri vähän ennen kuin olin äidilleni sanonut, että toivon isäni kuolemaa. Olin vain tosi onnellinen kuullessani isäni kuolleen. Olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, mutta esitin kuitenkin kaikille todella surullista yms, että en herättäisi ihmetystä. Kuullostaa pahalta ja tuntuu oudolta sanoa, mutta olen edelleen onnellinen, että isäni on kuollut.
Kirjoitan tänne oman kokemukseni, jotta pääsen jonnekin purkamaan tätä, sillä en voi puhua tästä kenellekään. Kun tuntuu, että monikaan ei ymmärrä, kun ei ole samantyyppisiä kokemuksia. Enkä halua kenenkään tuttavani alkaa säälimään minua.
Olen tällä hetkellä melkein parikymppinen vuotta ja muuttanut jo kotoa pois.
Perheessäni isä oli suuri auktoriteetti, eikä häntä edes kutsuttu isäksi vaan isännäksi. Varmaankin suuren henkisen vallan takia. Isäni oli todella tunnettu ns. "hyväntekijänä" kotipaikkakunnallani tai ainakin kiivaana poliitikkona. Kuitenkin useimmat ajattelivat hänestä hyvää. En uskaltanut mennä romuttamaan tuota mainetta ja äiti käskikin aina olemaan hiljaa kaikesta siitä, mitä kotona tapahtui. En voinut siksi kavereillenikaan kertoa mistään, jotta isän maine ei menisi. Jos vieraita tuli käymään, niin piti esittää onnellista perhettä. Se oli henkisesti raskasta.
Henkisen väkivallan takia isälle ei koskaan voinut sanoa mistään vastaan. Muistaakseni, kun menin yläasteelle fyysinen väkivalta alkoi, vaikkakin sitä tapahtui aika harvoin. Isä heitti äidin pari kertaa lattialle minun nähden. Minua repi hiuksista ja löi mahaan. Suurempana pelkona oli väkivallalla uhkailu. "Etsi mun puhelin heti tähän tai tapan" Oli vaan niin kamala tunne, kun ei voinut sanoa mitään vastaan. Joulut oli kuitenkin kamalimpia. Isä heitteli nojatuoleja ja keittiön tuoleja. Hajotti televisionkin humalassa. Hänellä oli alkoholiongelma ollut jo melko nuoresta iästä.
Kotona piti olla omassa huoneessa hiljaa ja melkein liikkumatta. Pienestäkin äänestä tuli yleensä uhkailuja. Siksi viihdyinkin usein poissa kotoa.
Ollessani äitini kanssa kahdestaan ulkomailla isä lähetti jatkuvasti tekstiviestejä, joissa luki jotain "Odotan teitä täällä sitten aseen kanssa, kun tuutte kotiin". Raha oli isälleni ehkä tärkeintä. Hän oli melko varakas, ja esittelikin usein rahojaan. Hän luuli varmasti olevansa hyvä isä, sillä hän osteli meille silloin tällöin ulkomaanmatkoja yms. Tai jotenkin hän luuli rahalla ostavansa meidät. En oikein tiedä. Jos hän oli ulkomaanmatkalla mukana, hän makasi sängyssä koko kaksiviikkoisen loman humalassa ja joi ja joi. Eikä yleensä muistanut koko matkasta mitään.
Mutta näiden kokemusten avulla minusta on tullut melko vahva ihminen siinä mielessä, että kestän monia asioita. Kuitenkin olen siinä määrin heikko, että minua on helppo alkaa pompottaa samalla tavalla, kun isäni teki. En oikeen osaa sanoa vastaan mihinkään. Tunnen itseni heti huonoksi kaikessa, jos joku sanoo niin, sillä sitä lausetta isäni toisti useasti, että minusta ei ole yhtään mihinkään. Eikä minulla ole tunnetta, että näytämpä niille kuinka hyvä olen, vaan yleensä vetäydyn sitten kuoreeni.
Vihasin ja pelkäsin isääni ihan kamalasti. Tiedän, että hänellä oli omatkin lapsuuden traumat, mutta silti en vieläkään ole voinut antaa anteeksi hänelle. Isäni kuoli, kun olin 15-vuotta juuri vähän ennen kuin olin äidilleni sanonut, että toivon isäni kuolemaa. Olin vain tosi onnellinen kuullessani isäni kuolleen. Olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, mutta esitin kuitenkin kaikille todella surullista yms, että en herättäisi ihmetystä. Kuullostaa pahalta ja tuntuu oudolta sanoa, mutta olen edelleen onnellinen, että isäni on kuollut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sun isäsi kuulostaa samanlaisesta kuin omani, vaikka isäni ei juonut. Kukaan ei koskaan uskalla sanoa häntä vastaan perheessämme, ja se suututtaa mua kamalasti!
Näen joskus unia, jossa pääsen sanomaan hänelle suoraan, joskus olen jopa väkivaltainen häntä kohtaan. Silti kun tulee hetkiä, että voisin oikeasti avautua hänelle, niin en vaan pysty. Vanha pelko tulee esiin ja alistun; olen hiljaa ja kiltisti. Niin kuin kaikki muutkin.
Samalla lailla kuin sulla, niin mun isä on todella pidetty ihminen. Auttaa aina muita ja tekee palveluksia korjaamalla ties mitä, kun on niin kätevä käsistään. Hänellä on tosi paljon tuttuja kotikaupungissamme ja on ollut mukana kaupunginhallituksessakin. Tuntuu, että kaikki muut pitävät häntä jonain Suurena Hyväntekijänä, ja itse näen vain itsekeskeisen(narsistisen) henkilön, joka alistaa muita keinolla millä hyvänsä.
Minustakin on kasvanut tavallaan vahva; haluan olla aina itsenäinen, koska olen oppinut pärjäämään yksin. Mutta se vahvuus on helppo romuttaa, koska pelkään äänekkäitä tai uhkaavia ihmisiä.
Ei mikään ihme, että olit iloinen, kun isäsi kuoli. Mitä hän muka antoi sinulle isänä? Oliko hän mikään oikea isä? Kyllä minunkin isä toi minulle karkkia lapsena ja osti hienon polkupyörän, mutta hän ei koskaan jutellut kanssani, ei tiennyt mitä minulle kuuluu. Hän ei välittänyt, että minä pelkäsin koko ajan. Hän vain osti rahalla itselleen paremman omantunnon!
Ne lapsuuden muistot on niin vahvoja, että ne tuskin koskaan unohtuu. Ne voi laittaa syrjään, mutta välillä ne alkaa kummitella mielessä ja sitten on pakko itkeä valtoimenaan.
En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä, ei kai auta kuin keskittyä tähän parempaan elämään, joka meillä nyt on. Keskitytään parempiin ihmisiin ja arvostetaan itseämme sen takia, että selviydyttiin!
Suosittelen terapiaa. Itsekin olen sellaista tarvinnut, vaikka koin vain henkistä väkivaltaa ja lievää sun juttuihisi verrattuna. Itse elin 'normaalina' aina nelikymppiseksi asti. Sitten masennuin ja jouduin alkaa pohtia lapsuutta. Nyt äiti on kuollut ja isä niin pihalla ja alkoholisoitunut, etten hänen kanssaan voi asioita selvittää.
Sinun tarinasi on enemmän yleinen kun ihmiset tietävätkään. Tiedän poliisin, papin, opettajan jotka pahoinpitelevät vaimojaan ja terrorisoivat lapsiaan ja heitä kunnioitetaan kodin ulkopuolella todella paljon, he ovat hyväntekijöitä muille ja aina auttamassa muita mutta toinen juttu kotona. Perhe ei saa puhua mitä tapahtuu kotona tietenkään. Hirveetä ajatella että juuri semmoinen henkilö johon pitäisi pistää luottamuksensa käyttäytyy noin ja pahinta on kun se on oma isä tai äiti.
Haluan sinun tajuavan sen että se vika ei ollut sinussa vaan hänessä, hänellä oli päässä vikaa. Me emme voi valitettavasti valita perhettämme. Tottakai ajattelet isästäsi noin että hyvä kun kuoli, mitäs muuta voisitkaan ajatella, eihän hän ollut sinulle rakastava isä niinkuin olisi pitänyt olla.
Minun isäni teki minulle myös väärin ja voin sanoa että on parasta jos voit että menet hyvälle terapeutille puhumaan näistä asioista koska minä olen melkein 40v ja vieläkin asiat on päässäni enkä pääse niistä yli ja se on ehkä pahempi kun vanhemmaks tulee jos et niitä selvitä. Kun on nuori niin sitä jotenkin kestää enemmän kun on vahva ja elämä edessä mutta kokemukset lapsuudesta tekee susta aikuisen ja varsinkin suhteiden kannalta olis hyvä saada puhuttua nää traumat pienemmiksi.Varsinkin jos sinulla on tunne aina että et ole hyväksi mihinkään koska isäsi noin sinulle kertoi, voit valita vääränlaisen miehen itsellesi ja historia voi uusiutua. Meitä on monta et ole yksin tässä ja ei ole paha juttu että puhut näistä asioista vaan hyvä, hyvä ittelles ja muille. Enimmäkseen ihmiset haluu auttaa usko vaan, ei sääliä sinua. Toivon sinulle kaikkee hyvää ja parempaa tulevaisuudelle!!
Itse kasvoin perheessä, jossa molemmat vanhemmat ryyppäsivät ja isäni oli väkivaltainen. Kuuluimme ns "parempiin perheisiin", oltiin hyvää sukua, vanhemmilla hyvät ammatit kunnan hallinnossa ja kävivät säännöllisesti pormestarin kutsuilla, matkusteltiin ulkomailla silloin kun se ei vielä ollut niin tavallista jne. Kukaan ulkopuolinen ei tietenkään saanut kuulla mitään "meidän perheen asioista".
Äitini joi itsensä hautaan muutama vuosi sitten, ja vaikka surenkin sitä, ettei hän saanut elämäänsä järjestykseen, niin, että olisi voinut olla onnellinen ja jatkaa elämää, olen kuitenkin hyvin helpottunut siitä, ettei hänen enää tarvitse ryypätä. Isäni elää edelleen, mutta hänen kanssaan ei edelleenkään voi puhua.
Kasvoin todella vahvaksi, koska muuten en olisi selviytynyt lapsuudestani. Mutta kun olin muuttanut pois kotoa opiskelemaan, eikä väkivallan uhka ollutkaan enää akuutti, masennuin. Pääsin terapiaan, ja ajan mittaan se puhuminen ihan oikeasti auttoi, vaikka asioita puidessa menikin monta vuotta.
Suosittelen lämpimästi sitä, että lähdet hakemaan itsellesi apua. Sanoi isäsi mitä hyvänsä, sinä olet oikeasti sen arvoinen, että pidät itsestäsi hyvää huolta, ja annat myös muiden auttaa itseäsi. Kaikille ei tarvitse, eikä myöskään kannata omista traumoistaan puhua, jotkut ihmiset ihan oikeasti eivät kykene kuuntelemaan, eivätkä vastaamaan rakentavasti, mutta ammatti-ihmiseltä voit saada todella paljon apua kokemustesi käsittelyssä ja omanarvon tunteen rakentamisessa.
Ja se, että olet jollakin tasolla iloinen isäsi kuolemasta on täysin ymmärrettävää ja täysin inhimillistä. Siinä ei ole mitään omituista eikä mitään hävettävää. Tietenkin olisit onnellisempi vielä jos isäsi olisi jonkin ihmeen kautta muuttunut sellaiseksi isäksi, jollaista jokainen toivoisi itselleen ja jatkanut elämää rakastavana isänäsi, mutta koska tuollaista ei tapahtunut, niin kyllä se isän kuolema oli pienempi paha kuin se, että hän olisi elänyt ja jatkanut sinun uhkaamistasi. On erittäin tavallista, että väkivaltaisen isän lapsi kokee helpotusta isänsä kuollessa.