Miksi tämän on oltava niin vaikeaa!?
Oltiin yhdessä yli viisi vuotta, mutta silti kaikki tuntui polkevan alusta asti paikoillaan, ei yhteen muuttoa, ei kihloja saati lapsia. Kummallekkin etenemisvauhti oli OK. Myönnän että tein sen virheen että pidin häntä itsestään selvyytenä ja jopa osaltani laiminlöin häntä. Ikinä en kuitenkaan pettämään olisi pystynyt, enkä myöskään petetyksi tullut. Siitä että laiminlöin ja pidin häntä itsestään selvyytenä syytän vain itseäni, kai myös rangaistuksena olen tämän pahan olon jopa ansinnut. Opin ainakin sen, etten tee sitä uudestaan jos vielä sen saman onnen tunteen joskus saan.
Erottiin alkuvuodesta sovussa ja yhteiymmärryksessä, kun mikään ei enää tuntunut oikein miltään. Kevällä minä koin valaistumisen ja ymmärsin mitä olin menettänyt ja että haluan ihan tosissani vielä yrittää ja sama tunne on kestänyt tänne asti, ymmärsin oikeasti rakastavani häntä... Olen siitä asti tehnyt kaikkeni tämän asian eteen enkä oikein voi edes kuvitella, että alkaisin tapailla ketään muuta. Vaikka ehkä pitäisi, että saisin silmiäni auki. Olen kertonut hänelle tunteistani avoimesti ja näyttänyt senkin herkimmän puoleni mitä en edes tiennyt olevankaan. Hän sanoo kyllä, että kaikki on vielä mahdollista, mutta haluaa tässä elämänvaiheessa tavata muitakin miehiä. Tämä jos jokin tuntuu pahalta, olo on kuin sydäntä kaivettaisiin rinnasta, kun ajattelenkaan tyttöäni jonkin toisen miehen kanssa saati sitten se pelon tunne, että hän rakastuisi toiseen ja pelini olisi lopullisesti pelattu!
Voi olla etten ehkä tässä asiassa oikein näe "metsää puilta", mutta haluisin kuulla mielipiteitä ja jopa kokemuksia jos joku on saman kokenut. Pelkään sitäkin, että vaikka hänet takaisin saisinkin, niin pian oltaisiin taas samassa tilanteessa, mutta paljon olen sen eteen valmis tekemään, että näin ei pääsisi käymään. Vai onko tässä kyse osaltani vain riippuvaisuudesta? Olisikio ehkä kuitenkin jo aika päästää irti ja niellä yksin itkuni? Vai olisiko tässä suhteessa vielä jotain pelastamisen arvoista? Voi kun tietäisi...
Oltiin yhdessä yli viisi vuotta, mutta silti kaikki tuntui polkevan alusta asti paikoillaan, ei yhteen muuttoa, ei kihloja saati lapsia. Kummallekkin etenemisvauhti oli OK. Myönnän että tein sen virheen että pidin häntä itsestään selvyytenä ja jopa osaltani laiminlöin häntä. Ikinä en kuitenkaan pettämään olisi pystynyt, enkä myöskään petetyksi tullut. Siitä että laiminlöin ja pidin häntä itsestään selvyytenä syytän vain itseäni, kai myös rangaistuksena olen tämän pahan olon jopa ansinnut. Opin ainakin sen, etten tee sitä uudestaan jos vielä sen saman onnen tunteen joskus saan.
Erottiin alkuvuodesta sovussa ja yhteiymmärryksessä, kun mikään ei enää tuntunut oikein miltään. Kevällä minä koin valaistumisen ja ymmärsin mitä olin menettänyt ja että haluan ihan tosissani vielä yrittää ja sama tunne on kestänyt tänne asti, ymmärsin oikeasti rakastavani häntä... Olen siitä asti tehnyt kaikkeni tämän asian eteen enkä oikein voi edes kuvitella, että alkaisin tapailla ketään muuta. Vaikka ehkä pitäisi, että saisin silmiäni auki. Olen kertonut hänelle tunteistani avoimesti ja näyttänyt senkin herkimmän puoleni mitä en edes tiennyt olevankaan. Hän sanoo kyllä, että kaikki on vielä mahdollista, mutta haluaa tässä elämänvaiheessa tavata muitakin miehiä. Tämä jos jokin tuntuu pahalta, olo on kuin sydäntä kaivettaisiin rinnasta, kun ajattelenkaan tyttöäni jonkin toisen miehen kanssa saati sitten se pelon tunne, että hän rakastuisi toiseen ja pelini olisi lopullisesti pelattu!
Voi olla etten ehkä tässä asiassa oikein näe "metsää puilta", mutta haluisin kuulla mielipiteitä ja jopa kokemuksia jos joku on saman kokenut. Pelkään sitäkin, että vaikka hänet takaisin saisinkin, niin pian oltaisiin taas samassa tilanteessa, mutta paljon olen sen eteen valmis tekemään, että näin ei pääsisi käymään. Vai onko tässä kyse osaltani vain riippuvaisuudesta? Olisikio ehkä kuitenkin jo aika päästää irti ja niellä yksin itkuni? Vai olisiko tässä suhteessa vielä jotain pelastamisen arvoista? Voi kun tietäisi...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voisi olla ihan hyvä, jos löydät sellaisen naisen kenen kanssa nait aivot pihalle muutaman kerran tai vaikka pari kertaa viikkoon. Helpottaa edes vähän.
Tilanteesi on tuttu minullekin, olen elänyt jo jonkin aikaa vastaavassa elämäntilanteessa. Nainen lopetti suhteen oikeastaan kertomatta mitään syytä tai edes sitä, että onko kaikki lopullisesti ohi. Hän vaan kertoi että kenties joskus...
Tässä olen nyt roikkunut muutaman vuoden jo löyhässä hirressä.
Raakastumista nimitetään usein mini-psykoosiksi, ja sitähän se juuri on.
Kun toinen ihminen on jatkuvasti mielessä, ja kun samat asiat, tilanteet, kysymykset ja tapahtumat pyörivät uudestaan ja uudestaan päässä, on kyseessä psykoosi. Se on noidankehä, josta ei ulospääsyä ole.
Tapahtunut asia, eli koko suhde pitäisi ehdottomasti päästä käsittelemään jollain tapaa. Siitä pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa, jotta tapahtuneen eron voisi hyväksyä tapahtuneeksi, ja siten sen tosiasian kanssa oppisi elämään.
Muuten asia pyörittää ihmistä varmaan hautaan saakka?
Minä yritin vuosi sitten aloittaa uuden suhteen.
Minulla oli kuitenkin exääni kohtaan vielä niin paljon tunteita, että tämä uusi suhde sai osakseen niin valtavasti ansaitsematonta hellyyttä ja rakkautta, että nainen oli välittömästi sekaisin. Hän rakastui, mutta minä rakastin vielä exääni.
Silloin tajusin, että uuteen suhteeseen on turhaa mennä, ennenkuin on voinut käsitellä entisen ja päästä siitä erilleen.
Muuten siirrät vain exään kohdistamiasi tunteita toiseen ihmiseen, ja se on väärin tätä kohtaan.
Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta muuta en voi kuin vain odottaa. Aika parantaa haavat.
Kiitos asiallisesta vastauksesta.
On niin loputtoman tuntoista ajatella aikaa niin paljoa eteenpäin, että tästä yli pääsisi, vaikka tiedän sen ettei maailma tähän kaadu.
Olisikin niin helppoa kun olisi edes joku jolle voisi purkaa tätä pahaa oloa, mutta kun juuri tämä ex oli tyttöystävän lisäksi se paras kaverikin jolle pystyi kaiken kertomaan, mutta ymmärrettävästi hänkään ei jaksa loputtomiin tilitystäni kuunnella.
Lähitulevaisuudessa hänellä on taas treffit tiedossa jonkin uuden nettituttavuuden kanssa ja sen ajattelu raastaa minua pahasti. Niin toivoisin, että kaikki menisi siellä päin persettä, mutta pelkään että toisin käy. Keväällä oli jo vastaava tilanne, mutta se kuitenkin meni sitten aikaa myöten puihin, mutta nyt jo on uusi ehdokki tullut tilalle... Ollaan viime aikoina vietetty aika paljonkin aikaa yhdessä ja se onkin minulle antanut toivoa hänen suhteen, mutta tässä sitä taas ollaan, vaikka vasta vielä oli niin hauskaa yhdessä. Tuntuu niin pahalle, kun annetaan toivoa ja heti perään vedetään matto jalkojen alta... Annettaisiin edes rauhassa vajota pohjalle ilman turhia toiveita.
Ilmeisesti tunteet toiselta puolelta ovat jo aikalailla sammuneet, kun uusien tapailu on niin helppoa, Väittää kyllä, että tunteita vielä on. Ota siitä sitten selkoa. itse en todellakaan vielä tapailemaan pystyisi, vaikka saalaa toivonkin että tulisi joku johon ihastuisin kunnolla ja saisin tämän kaiken pois mielestä.
Sain myötätunnosta melkein kyyneleet silmiini.. :( Yksipuolinen rakkaus on niiiin prseestä.. :(
Pakko kuitenkin sanoa, ettei tuo jatkon kannalta hyvältä vaikuta, että nainen haluaa humputella edelleen muiden kanssa.
Siinä ajassa, kun hän saa ehdokkaat tsekattua, sinulla voi olla jo uusi suhde ja nainen, jonka ei tarvitse enää kokeilla muita. Tsemppiä!
on niin monimutkainen, mutta lyhyesti voisi sanoa että "oireesi" viittaa siihen. Älä syytä itseäsi, annat itsellesi mahdollisuuden päästä eteenpäin ja anna anteeksi itsellesi ja muille.
Voit vain ajatella että on parempi ilman häntä, olet onnellisempi ilman. On todennäköistä että suhteet ennen ja jälkeen ovat hänellä samanlaisia
oon tällä hetkellä ihan samassa tilanteessa. tyttöystävä jätti ja se kaivertaa syvältä, millään ei pysty häntä unohtaan. ei tiedä mitä tekisi eikä mikään suju. niin kovasti haluaisi jatkaa mutta toinen osapuoli sanoo että ei. ja se kolahtaa pahasti. mäkin toivoisin jotain neuvoo mikä helpottais. mut toi vastauskin oli kyllä melko liikuttava ja hyvä.