Mistähän sitä nyt aloittaisi...?
Hyvä ystäväni menehtyi tapaturmaisesti n. puolitoista vuotta sitten. Hän oli vasta 17-vuotias eli hyvin nuori vielä. Itse olen 19 vuotias nuori nainen. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen surrut asiaa ja puhunut siitä ystävieni kanssa. Tiedän että asialle ei voi enää mitään ja en saa rakastani takaisin, mutta ongelmaksi on tullut sellainen asia, että olen ruvennut pelkäämään kaikkea! Pelkään elää, koska pelkään sitä että joku läheiseni esim. perheestäni kuolee. Tuntuu että koko persoonani on muuttunut.. Ennen en pelännyt mitään! Elin elämääni niinkuin muutkin nuoret eli elin "täysillä".. ehkä en tiennyt tätä tunnetta koska kukaan läheiseni tai edes tuttuni ei ollut kuollut enne tätä ystävääni. Minusta on tullut hirveän itkuinen. Pelkään todella paljon, jopa niin paljon että se hankaloittaa elämääni. En niinkään sure enää edesmennyttä ystävääni, mutta tilalle on siis tullut se hirveä pelko ja sellainen ylenpalttinen takertuminen läheisiini (eniten vanhempiini)
Hyviä esimerkkejä on esim että jos pikkusiskoni (14v) lähtee käymään kaupassa mikä on aivan kilometrin päässä niin pelkään että jos on liukasta että hän kaatuu ja lyö päänsä
pikkuveljeni (9v) jos olemme rannalla uimassa niin en voi päästää hänestä hetkeksikään irti, koska pelkään että hän vetää vettä henkeen ja kuolee. Vaikka kun järjellä ajattelee niin eihän lapset sokerista ole ja jos vähän vettä vetää henkeen niin ei siihen kuole
iso siskoni (22v) jos hän lähtee lenkille niin pelkään että hän voi saada jonkun sairaskohtauksen ja tuupertua jonnekkin metsään. Vaikka hän on ihan perusterve eikä ole ikinä tuupertunut.
En tiedä selitinkö nyt kovin selvästi, mutta... noh kommentoikaaa :)
Hyvä ystäväni menehtyi tapaturmaisesti n. puolitoista vuotta sitten. Hän oli vasta 17-vuotias eli hyvin nuori vielä. Itse olen 19 vuotias nuori nainen. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen surrut asiaa ja puhunut siitä ystävieni kanssa. Tiedän että asialle ei voi enää mitään ja en saa rakastani takaisin, mutta ongelmaksi on tullut sellainen asia, että olen ruvennut pelkäämään kaikkea! Pelkään elää, koska pelkään sitä että joku läheiseni esim. perheestäni kuolee. Tuntuu että koko persoonani on muuttunut.. Ennen en pelännyt mitään! Elin elämääni niinkuin muutkin nuoret eli elin "täysillä".. ehkä en tiennyt tätä tunnetta koska kukaan läheiseni tai edes tuttuni ei ollut kuollut enne tätä ystävääni. Minusta on tullut hirveän itkuinen. Pelkään todella paljon, jopa niin paljon että se hankaloittaa elämääni. En niinkään sure enää edesmennyttä ystävääni, mutta tilalle on siis tullut se hirveä pelko ja sellainen ylenpalttinen takertuminen läheisiini (eniten vanhempiini)
Hyviä esimerkkejä on esim että jos pikkusiskoni (14v) lähtee käymään kaupassa mikä on aivan kilometrin päässä niin pelkään että jos on liukasta että hän kaatuu ja lyö päänsä
pikkuveljeni (9v) jos olemme rannalla uimassa niin en voi päästää hänestä hetkeksikään irti, koska pelkään että hän vetää vettä henkeen ja kuolee. Vaikka kun järjellä ajattelee niin eihän lapset sokerista ole ja jos vähän vettä vetää henkeen niin ei siihen kuole
iso siskoni (22v) jos hän lähtee lenkille niin pelkään että hän voi saada jonkun sairaskohtauksen ja tuupertua jonnekkin metsään. Vaikka hän on ihan perusterve eikä ole ikinä tuupertunut.
En tiedä selitinkö nyt kovin selvästi, mutta... noh kommentoikaaa :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
emme olleet edes samassa koulussa, mutta ainut side lapsuuteeni. Hän alkoi seurustella ja olin muuttanut Etelä-S. Minulta jäi käsittelemättä suru, pelkojen vuoksi jouduin sairaalaan, mutta eihän siellä voinut käsitellä asioita, mut tupattiin lääkkeitä täyteen, vaikenin kaikesta, siksi tuntuu, etten vieläkään ole onnistunut pääsemään näiden asioiden yli, kun tyttäreni koulukaveri kuoli, itku tuli kirkossa ääneen, vaikka en tuntenut edes vainajaa. Se sairaala kokemus vain pahensi tilannetta. Käsittele rauhassa asioita, miten ne sinusta tuntuu tärkeälle ja kerro huolesi, että pelkäät heidän menettämisen puolesta ja lähde joskus heidän "matkaan" mukaan. Jos tuntuu mielekkäälle, kirjoita hänestä mitä muistat, saat jatkoaikaa ajatella häntä, eikä tunnu niin yksinäiseltä.
Minultakin kuoli ystävä nuorena ja nyt tyttäreltäni kuoli ystävä (18- vuotiaana) pari viikkoa sitten.
Olen pystynyt samaistumaan tyttäreni suruun hyvin, mutta samalla se on avannut omia vanhoja haavoja.
Muistan kuinka vuosia mietin kuollutta ystävääni päivittäin. Mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, kuinka hauras on elämä.
Tyttäreni syntymä kuitenkin jollain lailla helpotti surua, koska arjen kiiressä varsinainen sureminen jäi taka-alalle.
Se ei kuitenkaan poistanut sitä ainaista pelkoa siitä, että tyttärelle tapahtuu jotain kauheaa, odottamatonta ja hän kuolee.
Aina kun hän ollut myöhässä, tai kun en ole saanut heti yhteyttä, tai jos on ollut auton kyydissä, olen hermostunut ja aivan varma siitä, että jotain on sattunut.
Siitä pelosta en koskaan pääse.
Kun nyt tämä tyttäreni ystävä, lapsuudentoveri ja koulukaveri kuoli, olen ollut niin kovin surullinen. En vainajaa kauhean hyvin enää tuntenut, mutta lapsena näin useamminkin.
Olen surrut suuresti hänen nuoren elämänsä päättymistä ja nimenomaan samaistunut hänen äitinsä suruun. Voiko mitään niin kauheaa olla, kuin lapsensa menetys ja se, että tämä äiti löysi lapsensa kuolleena?!
Olen tyttärelleni sanonut, että aika tekee surun helpommaksi käsitellä. Se muuttaa muotoaan, mutta ei koskaan häviä.
On ihan luonnollista, että nuoren, tai läheisen ihmisen, kuolema ahdistaa. Elämän katoavaisuus järkyttää.
Täytyy vain jatkaa elämää. Nauttia hetkistä, heidänkin vuokseen. Sitä he kuitenkin haluaisivat.
Meidä tilanne on aivan sama tavallansa.
Täältä tulee sinulle vertaistukea :o)
Mun mieheni kuoli vajaa 2 v sitten todella äkillisesti meidän pienemmän tytön käsiin.
Tyttö oli silloin 14v. Kuolema tuli totaalisesti
kuin salama kirkkaalta taivaalta, mitään ei ollut odotettavissa eikä tehtävissä.
Tytöt , nyt 16 ja 23 vee ovat olleet sen jälkeen
välillä aivan vauhkoina, että voiko minulle tapahtua sama ? Jos olen vessassa minuuutin kauemmin niin pienempi hakkaa ovea; äiti onko sulla joku hätä ? isompi soittaa päivällä varmistaakseen että mulla on kaikki kunnossa.
Jos en ehdi vastata niin soittaa ja soittaa siihen asti että saa kuulla ääneni tietääkseen etä kaikki on hyvin.
Se on teillä "nuorilla" (sorry tämä sanamuoto)
kauhea hätä siitä että vanhemmat/sukulaiset/ystävät ovat kaikki kunnossa
ja se tilanne saattaa puskea päälle ihan yllättäen. Ja se on ihan ymmärrettävää.
Äklillisesti läheisen menettänyt ei oikein ymmärrä miten, miksi,mitä varten ?
Ja sitten tulee se pelko että sama saattaa sattua uudestaan.
Sitä takertuu läheisiinsä ihan kuin tarralla,
haluaa pitää heidät siinä suojellakseen heitä.
Eivätkä sinun pelkosi ole aiheettomia, ymmärrän tosi hyvin miltä sinusta se asia tuntuu.
Sen neuvon olen nyt omille kakaroilleni antanut että itkekää, kun itkettää ! Olkaa surullisia kun surettaa ! Raivotkaa kun on sen aika !
Muistellaan iskää, kun on sen hetki!
Kuolema on tyly kaveri- se ei anna vaihtoehtoja,
mutta se aina laittaa miettimään juttuja.
Mutta se saattaa kääntää elämän suunnan, jopa positiivikseksi, niin surullista kun se onkin.
-mulla tässä molemmat kakrut nyt menee sairaanhoitoalalle töihin-
Tosin, kokemusta tästä hommasta on nyt karuimman
kautta kun nuoremmalta kuoli vielä vuoden sisään
3 kaveria. Hukkumalla, junan alle pilkkoutumalla
ja sydänpussin tulehdukseen.
Me ollaan siis konkareita.
Mutta se- että jos vaan ikinä joku apua tarvitsee
näissä asioissa niin sitä annetaan kyllä.
Kenenkään ei kuulu jäädä yksin ja täällähän saa
purkaa ja purppasta niin paljon kun sielu sietää.
Sinä tunnut olevan fiksu ja järkevä, kun pidät noin hyvin huolta sisaruksistasi, se on kuules hieno ja harvinainen asia tässä maailmassa.
Ja jaksat pohtia sitä miten itse jaksat ja voit.
Minä lähetän tässä muutaman sata kiloa päivänpaistetta sun päivääsi.
Voi hyvin !