Olen 34 vuotias, enkä ole vielä ollut naimisissa. Mulle avioliitto on tabu, enkä ihan kevyin perustein naimisiin mene.
No olin vuosikausia sinkku ja etsin sitä oikeaa. Kävin läpi niin juopot, kuin väkivaltaisetkin miehet. Tais yksi narsistikin olla mukana. Olin jo luovuttamassa, kunnes tämä nykyinen tuli elämääni.
Mies on kaikkea mitä ihanne mieheltäni toivonkin. Rakastaa mua, ei pahemmin ryypiskele, kokoa ja näköäkin löytyy, rakastaa tytärtäni ja ennenkaikkea mieletön huumorintaju.
Ollaan puhuttu tulevaisuudesta, että kumpikaan ei halua ainakaan lisää lapsia (hänellä 3 ja mulla yksi) ja muissakin asioissa ollaan oltu aika samaa mieltä. Hän tietää suhtautumiseni avioliittoon ja on itse ollut jo kahdesti naimisissa. Kosinta kuitenkin tuli tossa parisen viikkoa sitten. Hän oli käynyt isältäni pyytämässä kättäni ja sen jälkeen polvistu eteeni.
No mähän itkin ja nauroin yhtäaikaa ja suostuin kosintaan. Pari päivää kuljin yläilmoissa, mut nyt on ajatukset alkaneet harhailla, että mitä jos en kuitenkaan halua naimisiin tämän miehen kanssa, vaikka hän kaikin puolin tuntuu olevan se herra oikea?? Hänen kanssaan sitten aion olla niin kauan, kunnes kuolema meidät erottaa vai? Ei ikinä enää sitä jännittävää ihastumisen tuntua, joka alkusuhteessa on. Ei ikinä enää sitä ekaa suudelmaa, jonka saa ensitreffeillä. Tässäkö tämä nyt sitten on? Panikoinko turhaan? Sillon kun olin sinkku, niin olisin voinut antaa oikean käteni siitä, että saisin kunnollisen pysyvän parisuhteen. Inhosin sinkkuaikoja, mut nyt alan taas näkemään sinkkuuden hyvät puolet. Onko muilla ollut mitään vastaavaa? Hulluksiko tässä oon tulossa?
No olin vuosikausia sinkku ja etsin sitä oikeaa. Kävin läpi niin juopot, kuin väkivaltaisetkin miehet. Tais yksi narsistikin olla mukana. Olin jo luovuttamassa, kunnes tämä nykyinen tuli elämääni.
Mies on kaikkea mitä ihanne mieheltäni toivonkin. Rakastaa mua, ei pahemmin ryypiskele, kokoa ja näköäkin löytyy, rakastaa tytärtäni ja ennenkaikkea mieletön huumorintaju.
Ollaan puhuttu tulevaisuudesta, että kumpikaan ei halua ainakaan lisää lapsia (hänellä 3 ja mulla yksi) ja muissakin asioissa ollaan oltu aika samaa mieltä. Hän tietää suhtautumiseni avioliittoon ja on itse ollut jo kahdesti naimisissa. Kosinta kuitenkin tuli tossa parisen viikkoa sitten. Hän oli käynyt isältäni pyytämässä kättäni ja sen jälkeen polvistu eteeni.
No mähän itkin ja nauroin yhtäaikaa ja suostuin kosintaan. Pari päivää kuljin yläilmoissa, mut nyt on ajatukset alkaneet harhailla, että mitä jos en kuitenkaan halua naimisiin tämän miehen kanssa, vaikka hän kaikin puolin tuntuu olevan se herra oikea?? Hänen kanssaan sitten aion olla niin kauan, kunnes kuolema meidät erottaa vai? Ei ikinä enää sitä jännittävää ihastumisen tuntua, joka alkusuhteessa on. Ei ikinä enää sitä ekaa suudelmaa, jonka saa ensitreffeillä. Tässäkö tämä nyt sitten on? Panikoinko turhaan? Sillon kun olin sinkku, niin olisin voinut antaa oikean käteni siitä, että saisin kunnollisen pysyvän parisuhteen. Inhosin sinkkuaikoja, mut nyt alan taas näkemään sinkkuuden hyvät puolet. Onko muilla ollut mitään vastaavaa? Hulluksiko tässä oon tulossa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Pitäisin sitä perin juurin hyvänä merkkinä kun isoa askelta ottaessa pohtii ja tulee ajatellen kaluttua asiaa mitä suuremmassa määrin :) Koska silloin se askel on todellakin merkittävä, toivottavasti tuleva miehesi osaa arvostaa sitä!
"Ei ikinä enää sitä jännittävää ihastumisen tuntua, joka alkusuhteessa on."
-> Jos haluaa suhata vain suhteesta toiseen niin silloinhan kenties rakastaa vain tunnetta eikä oikeasti ihmistä? Tätä se nyt vaan yksinkertaisesti on, parisuhdemössöä parhaimmillaan ja pahimmillaan x) Toisekseen saa siihen parisuhteeseenkin ruutia ynnä jännitystä kyllä jos oikein tahtoo päätänsä käyttää ;)) Eri asia sitten taas mikä on kenellekin mitäkin, voihan se olla, jottei siippa ole lainkaan yhtä innostunut samoista jutuista kuin mitä itse vaikka nyt esimerkiksi seksin merkeissä..?
Jeh. Eli ei auta kuin olla hullu, joka ajoittain pelästyy todetessaan olleensa hetken haahuilemassa tervejärkisenä :D
Ja matka jatkuu.. 8)
Voivoi. Olet eläytynyt liikaa Carrie Bradshaw'n maailmaan.
Jos niihin ensisuudelmiin olet niin koukussa, että elämä yhden miehen kanssa tuntuu jotenkin rajoittavalta, tai avioliitto hautajaisilta, vaikka mies olisi kuinka ihana, niin sitten tosiaan kannattaa antaa rukkaset kuten Carrie Aidanille ja antaa miehelle mahdollisuus löytää toinen joka arvostaa hänen rakkauttaan.
Mieti nyt kuitenkin tarkkaan miten haluat elää. Mutta älä liian pitkäksi aikaa jää jahkaamaan.
Ja jätä vakiintumista haluavat miehet rauhaan. Opettele myös käyttämään ehkäisyä,- Suomessa pitäis olla pakkosterilisaatio ämmille jotka lisääntyy kuin kanit, ja lapsen parhaasta välittämättä.
Nyt saisit itellesi ja lapsellesi vakautta elämään mutta eipä näy kelpaavan.
Noin tasapainottomalta pitäis ottaa muutenki lapset huostaan. Jos tuntees ailahtelee laidasta toiseen niin epävakaasta persoonallisuudesta se kertoo, etenki ku oot jo vanha nainen, jonka parhaat vuodet on jo takanapäin.
Jos luulet että kiinnostat miehiä vielä 4-kymppisenä kurttuna jolla pyörii liuta lapsia joista jokaisella on eri isä, niin et varmasti ole parimarkkinoiden hottis. Mutta etpä sä sitä ansaitsekaan.
Toivottavasti kuolet yksin vanhuuteen.
Eipä ihme et sun puolisos petti ja jätti sut. Mä olisin varmasti vielä kussu sun päälles.
Olipas katkeraa tekstiä.
Niin joo ja ne naisethan lisääntyy ihan itsestään. Niinkuin uskonnon kirjoista muistamme:)
Tarkotatko niinku lestadiolaisia?
"Ei ikinä enää sitä jännittävää ihastumisen tuntua, joka alkusuhteessa on. Ei ikinä enää sitä ekaa suudelmaa, jonka saa ensitreffeillä. Tässäkö tämä nyt sitten on?"
Jep, ei kannata mennä naimisiin, jos on rakastunut ihmisen sijaan rakastumisen tunteeseen, sillä sitähän et sitten enää voi kokea yhä uudelleen...
Kaikista ei vaan ole avioliittoon.
Tuoreessa suhteensa on omat hyvät puolensa, juuri se jännitys ja ekat suudelmat, huomoita jne. Pitkä suhde tuo taas omat hyvät puolensa. Kannattaa miettiä niitä tässä sun tilanteessa. Onhan se sen arvoista ainakin mun mielestä, että on vierellä ihminen joka rakastaa ja hyväksyy vioista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia. Siihen toiseen voi luottaa.
Ihan alkoi mua naurattamaan tässä yksi ilta meidän "keskustelu" mieheni kanssa. Se meni näin: mies murahti jollekin tv-mainokselle tyylillä kiinnostava mainos. Minä murahdin takas, että aikas huvittava joo. Mies jatkoi önähtämällä jep niin oli=)) Musta on niin huvittavaa, miten hyvin sitä tuntee toisen jo tässä vaiheessa. Toisen seurassa voi olla luontevasti ja sitten kyllä ihan niitä oikeitakin keskusteluja syntyy. Musta on niin ihana katsoa vanhoja pareja, jotka tulevat tosi hyvin juttuun. Toivon vain, että pystyisin itse samaan jonain päivänä.
Mulla pisti silmään että nyt jännität / jänistät avioliiton tuomaa lopullisuutta ja vastuuta, mutta lapsi sinulla kumminkin jo on – joka siis on avioliiton ulkopuolella syntynyt. Eikö lapsesta (yksinhuoltajana?) otettava vastuu ja koko loppuelämän kestävä vanhemmuus sitten pelottanut sinua?
naimisissa,mitähän vikaa siin on?
Ei siinä miehessä mitään vikaa ole, vaikka kahdesti ollutkin jo naimisissa. Eka avioliitto kesti 6kk, joka solmittiin 19 vuotiaana ja toinen avioliitto kesti 13v. Kyllä mä sen äijän kanssa vihille menen ja onnellisena vielä kaiken lisäksi. Mikä lie pieni paniikkikohtaus tais tulla, mutta en tätä miestä kyllä päästä livistämään. Tämä asia taitaa olla loppuun käsitelty ja kiitos vastauksista, vaikka kaikki ei niin rakentavia ollutkaan.
voiko aikuinen nainen olla noin lapsellinen, että haikailee ohimenevien ihastumisten perään. Ehän se alkuhuuma ole vielä rakkautta, vaan suurin onni ja rakkaus syntyy vasta sitten kun on syvemmin tutustuttu ja kiinnytty ja koetaan arkielämää yhdessä. Jännitystä takuulla riittää kun suhdetta hoidetaan ja vahvistetaan kestämään läpi elämän. Jos haluat jatkuvasti ensisuudelmia ja uuteen ihastumista, sinun ei todellakaan pidä mennä naimisiin, se olisi väärin miestä kohtaan. Ennustan, että petät häntä heti tilaisuuden tullen ja tulet hyppäämään suhteesta toiseen niin kauan kunnes sinua ei enää kukaan huolikaan, ja huomaat että kukaan ei ole kumppaninasi vanhenemassa ja muistelemassa ihania yhteisiä vuosia.
No ehkä olenkin sun mielestä lapsellinen tai mitä vaan. Enpähän ainakaan ole noin tyhmä kuin sinä!! En tietenkään halua jatkuvasti ensisuudelmia tai treffejä, mutta kieltämättä haikeudella jään niitä muistelemaan koska en sitä enää ikinä tule kokemaan, vaikka ikinä onkin pitkä aika. Osaan myös nauttia hyvästä ja pitkästä parisuhteesta ja tylystä kommentistasi päätellen, et tainnut lukea koko viestiketjua.
tunteesi vain menee laidasta laitaan, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa. Jos itsellenikin sattuu jotain hyvää, niin olen tietysti iloinen, mutta saatan salaa toivoa, ettei tätä hyvää olisi koskaan tapahtunut.
näistä kaikista mielenkiintoisista neuvoista. Itselläni oli sama tilanne ja totesin, että turhaan sitä kävelemään onnensa ohi. Miehiä on tullut ja mennyt ja kun hyvän on löytänyt, niin siitä kannatta pitää kiinni. Olen iloinen, että olet päättänyt mennä naimisiin miehesi kanssa. Paljon hyvää teille molemmille ja lapsillenne:)
Moni menee nykyään naimisiiin vain turvallisuudentunteen takia ei rakkaudesta. Jos mies on olllut naimisissa jo kahdesti miettisin kyllä tarkkaan menisinkö hänen kanssaan naimisiin. Kaiken ratkaisee se kuinka kauan olette tunteneet ja kuinka kauan olette asuneet saman katon alla. Sujuuko arki ja ennen kaikkea onko teillä rakkautta? Hyvä huumorintaju ei vie pitkälle.