Äitini kuoli tänään puolentoista kuukauden kamppailun jälkeen. Oli tiedoton, nukkui ihan rauhallisesti pois.
Suru on suuri....
Menin katsomaan äitiä kuolleena, kuolemasta oli kulunut n 5 tuntia.
Äiti ei enää ollut äiti, ei yhtään pelottava, mutta nenä oli todella kapea, kuin linnunnokka, kasvot pienet, silmät vähän kuopassa... iho keltainen...
ei pelottava, ihan ns rauhoitti mutta oli kyllä erin näköinen....
voiko joku kertoa, mistä nämä piirteen muuttumiset johtuvat, se että kasvot ovat lintumaiset?
Mitään tuoksua, ainakaan pahaa, ei ollut.
Se miten pelkkä kuori hän oli, myös yllätti.
Suru on suuri....
Menin katsomaan äitiä kuolleena, kuolemasta oli kulunut n 5 tuntia.
Äiti ei enää ollut äiti, ei yhtään pelottava, mutta nenä oli todella kapea, kuin linnunnokka, kasvot pienet, silmät vähän kuopassa... iho keltainen...
ei pelottava, ihan ns rauhoitti mutta oli kyllä erin näköinen....
voiko joku kertoa, mistä nämä piirteen muuttumiset johtuvat, se että kasvot ovat lintumaiset?
Mitään tuoksua, ainakaan pahaa, ei ollut.
Se miten pelkkä kuori hän oli, myös yllätti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Otan osaa syvään suruusi.Kuolemassa kaikki lihakset lopulta laukeavat, ei ole jäntevyyttä.Erikseen on kuolonkankeus tietenkin.Omalla isälläni puolet kasvoista oli valunut alaspäin (ei ollut halvausta) ja toinen silmä oli eri tasolla kuin toinen, hirveän raskasta edes kirjoittaa siitä.Siskoni näki siitä hirveitä painajaisia myöhemmin.Eli kudosten hajoaminen oli jo alkanut (haudattiin kuukauden päästä kuolemasta ja silloin näimme ruumiin).Kaikki kuolleet, jotka olen nähnyt ovat olleet ihan eri näköisiä kaikki ja eri värisiä, sinisiä, valkoisia jne.Itse ihminenhän on poistunut ja lähtenyt taivaaseen, vain kuori jää ja lopulta luut.
Otan osaa suruusi! Oma äitini nukkui pois lokakuussa,joten tuoreessa muistissa on kaikki vielä.Kyyneleitä riittää vieläkin.En uskonut,että tämä ottaa näin voimille.Jaksamista sinulle,tiedän mitä käyt läpi juuri nyt!Kuuntelen joskus Eija Kantolan "Äiti" levyä ja itken ikävääni.Kaipaan meidän päivittäisiä keskusteluja.
Äitini oli myös muuttunut kasvoista kuoleman jälkeen. Näytti paljon vanhemmalta. Kasvot jotenkin turvonneet... Äitini kuoli aivoverenvuotoon. Veljeni taas näytti kuin nukkuvan. Häntä kävin katsomassa terveyskeskuksen ruumishuoneella. Hän ei ollut juuri muuttunut yhtään mitä oli eläessään. Aivan kuin olisi vain nukkunut. Veljeni onnettomuudesta oli kulunut vain vähän aikaa joten ehkä siksikin hän ei ollut muuttunut lainkaan. Tottakai sen elottomuuden vaistoaa. Samoin kalmanhaju ainakin minulla tuli nenään. Sellainen outo haju. Jaksamisia sinulle asian kanssa. Itselläni äitini kuolemasta on jo 15 vuotta ja veljeni 7 vuotta. Aina suru silti välillä tulee, varsinkin jouluna. Ei se varmaan kokonaan lähde koskaan, mutta helpottuu...
oli sellainen keltainen ja tosiaan oudon lintumaisen ja isonenäisen näköinen. Hänellä oli eläessään ihan erilaiset piirteet, pieni nenä ja pyöreät posket. Kuolleena hän oli vieras ja kammottavakin.Haluaisin tietenkin muistaa sen herttaisen elävän äidin mutta kuolemaa tulee vielä kovasti muisteltua (siitä nyt 3kk).Saattohoito oli traumaattinen kokemus.
Vieläkään ei voi uskoa että äiti, paras ystävä ja hyväksyvä tuki, on nyt ikuisesti poissa. Uskomattoman vaikea sitä on hyväksyä ja ikävä viiltelee päivittäin.Ihan pahin ahdistus joka tuntui ihan fyysisenä on vähän jo helpottanut ja pystyn hoitelemaan työni ja arjen. Silti tuntuu että elämä on ihan sirpaleina. Niitä tässä sitten yritetään kerätä kasaan...
VOIMIA kaikille sureville kohtalotovereille!
Äitini kuoli heinäkuussa syöpään. Hän ehti olla saattohoitokodin hyvässä ja lämpimässä huomassa vain 2 viikkoa. Kuoleman hetkellä en ollut hänen luonaan, mutta jo noin tunnin kuluttua siitä saavuin äitiä katsomaan. Sairaus oli kuihduttanut jo muutenkin hoikan äitini hyvin pieneksi, eikä hän kuolleena näyttänyt kovinkaan erilaiselta kuin vielä muutama tunti aiemmin elävänä, ainoastaan jäykältä.
Koska äiti oli laiha, niin kasvotkin säilyivät saman näköisinä. Mitään valahtamista tai muuta muutosta ei tullut. Äidin kaunis hammasrivi näkyi hieman avointen huulten välistä ja hän näytti melkein kuin hymyilevän. Mielestäni hän näytti lähes onnelliselta. Näin hänet vielä 3 päivää myöhemmin arkussa, eikä hän ollut muuttunut.
Suru on edelleen hyvin suuri. Kaipaan ja itken äitiä päivittäin. Hän oli elämäni tärkein ihminen.
Minä menetin äitini äkillisesti maanantaina 24.11 ja tuntuu, kuin suru nielisi minut kokonaan. Äiti kuoli nopeasti, en kerinnyt äitiä hyvästelemään, äidin sydän vain pysähtyi. Lohtua antaa hiukan se, että veljeni oli äidin luona kuolinhetkellä ettei hän ollut yksin. Itseni pidän järjissäni, kun hoidan äidin asioita kuntoon. Eilisestä alkaen olen keskustellut äidin kanssa vaikken vastausta saakaan. Äidin eläessä olimme yhteydessä lähes päivittäin, vaikka riitelimmekin paljon, äidin lisäksi menetin parhaan ystäväni joka hyväksyi minut kaikilta osin sellaisena kun olen, lasteni mummon, luotettavimman koirieni hoitajan ja luoja tietää mitä muuta. Oma perheeni, aviomieheni ja lapseni sekä koirani pitävät minut itse arjessa kiinni. En halua äitiä koskaan unohtaa, mutta haluan, että tämä tuska helpottaisi. Olen käynyt lääkärissä ja olen saanut nukkumiseen sekä ahdistukseen lääkettä, mutta en haluaisi olla koko ajan pää pöhnässä, kumpa tämä surun tunne sydämesstä hiukan helpottaisi. Itse en halunnut äitiä kuolleena nähdä, vaan haluan painaa sydämeen äidin kuvan elävänä.
Ei ole väärin, jos ei halua tai kykene katsomaan kuollutta omaistaan. Isäni kuoli, kun oli 30v. ja mummuni kun olin 40v. Kumpaakaan en halunnut nähdä kuolleena, eikä se ole minua jälkikäteen vaivannut. Nyt olen 50v. ja halusin nähdä äitini myös kuoleman jälkeen. Se tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Ehkä olin vasta tässä iässä valmis siihen. Jokaisen pitää tehdä niin kuin oikeaksi tuntee.
Tiedän, että surutyö kestää ja tunteet vaihtelevat. Nyt 4 kk äidin kuolemasta suren häntä yhä enemmän. Ehkä se on lähestyvä joulu, joka saa tunteet pintaan. Ensimmäinen joulu ilman pullantuoksuista ja iloista äitiäni. Mikään ei koskaan palaa ennalleen...
Elkää surko liikaa vaan antakaa päästä sielun irti jatkamaan vaellustaan koska ei sureminen auta vaikka vaikeaa se on ilman muuta.
Katsoin vierestä kun äiti kuoli ja hän kuoli läheiset vierellään rauahallisesti niin upeasti kuin joku voi.
kauhean ikävästi näin kuinka hänen kielensä roikkui kuten eläimellä joka kuolee. Ikävä kyllä kirjoittaa näin.
Äiti ! En ikänä enää tule sinua näkemään mutta muisto on aina ja kuvasi tukenain.