Voi apua... Nyt on pakko kertakaikkiaan avautua jollekulle! En voi kellekään mitään kertoa tästä, mutta pää halkeaa! Olen onnistunut sotkemaan pääni ihan täysin. Vaivihkaa, salaa takavasemmalta hiipi ihastus, joka sitten lähti kasvamaan lumipallon tavoin. Ihastus esimieheeni. Järkyttävää tunnustaa tämä. Olen ihastunut pomooni. En ole mikään nuori tytön tyllerö, mutta silti mies on mua 13 vuotta vanhempi. Ja tietyti varattu perheellinen mies. Siksi en mitään aio tehdä asian eteen ja siksi juuri tämä onkin niin turhauttavaa. Vaikea keskittyä töihin. Teemme käytännön tasolla paljon töitä yhdessä, mikä on tosi mukavaa myös työn teon kannalta; yhteistyö on toimivaa ja hedelmällistä. Silloin kun mä ylipäänsä pystyn ajattelemaan mitään muuta ku miehen läheisyyttä. Tiedän että ihastuksen takana on paljolti taustalla sitä, että ihailen häntä ammatillisesti niin paljon, että on kuin rokkitähteä idolisoisi. Ja toisaalta se, että tämä on kiellettyä... Kun kiellän kaiken itseltäni, siitä tulee pakkomielle. Pitäisi päästä pitkälle lomalle, tavata joku uusi ihana mies tai jotain, että saisin tuuletettua pääni ja poistettua nämä kasvavat ja kalvavat tunteet.... ÄÄÄH!
Tiukkaa tekee
Alainen
10976
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
minulla on samantyylinen tilanne. olen ihastunut "väärään" mieheen ja olen melko varma etten saa häneltä vastakaikua tunteisiini koska hän on varattu. tosin, olen itsekin.
hän saattaa myös pitää minua liian nuorena hänelle.
toivottavasti löydät ratkaisun tilanteeseesi.
ihastukselle vaan ei voi mitään, kun se kolahtaa. ja siitä tunteesta on niin vaikeaa luopua kun tuntuu, että leijuisi ilmassa.
Samanlainen tilanne täällä. Sähköä on niin pirusti, ettei ole tosikaan. Tunteet molemminpuoliset, minä vapaa, hän varattu.
Kaikki on niin väärin, mutta silti niin ihanaa. En olisi uskonut voivani tuntea tällaista enää... Yritän pysyä lujana, olla menemättä väliin, koska en halua rikkoa hänen suhdettaan. Silti vaikeata torjua toinen koko ajan kun sydän huutaa, että "ota syliin!"...
Eläpä tässä nyt sitten. Tai vielä parempaa, yritä tehdä töitä!
Mä en tiedä toisen osapuolen tunteista enkä oikeastaan haluakaan tietää. Koska tiedän kokemuksesta että sitten olisi vielä vaikeampi olla tekemättä mitään... Mutta hän kyllä katsoo mua ällistyttävän pitkään silmiin ja suoraan sieluun... Huh. Ja tuntuu että haketuu mun lähelle vähintään yhtä paljon ku mä hänen.
Mutta... Yritän ajatella positiivisesti. Että tällaisena raastavana tunnemylläkkänäkin tämä on elämää rikastuttava ihmissuhde, ja nautin miehen seurasta tällaisenaan. Koitetaan kestää. :)
...jos suhde lähtee alkuun ja tunteet voimistuvat vastakaiusta ja sitten yhtäkkiä matto vedetään alta eikä tiedä oikein mitä tapahtui. Elä siinä sitten työyhteisössä... Ja kun jossain vaiheessa yrittää asiaa selvitellä niin toinen on muuttunut täysin, ei vastaa kysymyksiin, sivuuttaa asian täysin... ja kaikkein pahinta antaa ymmärtää että tein jotain väärin.
Miten siitä jatketaan?
Ompa virkistävää kuulla muiden vastaavista ajatuksista ja kokemuksista. Niin, se olis ihan kauheaa, jos menettäisi nämä hyvät välit. Itseasiassa musta olis kurjaa, jos meidän välit muuttuis yhtään mihinkään nykyisistä. Siis olis kauheaa, jos tulis molemminpuolisia tunnustuksia, haparoivia askelia suhteen suuntaan... Ja sitten syyllisyyttä, vaivautuneisuutta, epäilyksiä, katkeruutta ja yksinäisyyttä. Pelkään että mies huomaa mun tunteet, vaikka sitten taas toisaalta primitiivisellä tavalla haluan että hän huomaa. Realistina tiedän, että tämä on loose-loose -tilanne, jos mun tunteet tästä vielä voimistuu. Tunteiden kehitys pitää saasa poikki, koska pian mun tunteet ja ajatukset paistaa musta kilometrien päähän. En ole kovin hyvä pitämään ilmeitäni ja eleitäni kurissa kun olen sellaisen ihmisen seurassa, joka saa mut pähkinöiks. Puhuminen ei auta, vaikka tämä esimies onkin mulle sanonut, että hänen kanssaa voi puhua mistä vaan... Huokaus. Vaan ei tästä. No... ehkä tämä tästä. On kaikista aiemmistakin ihastuksista ja suhteista toivuttu.
ja on kaamean ihanaa ja ryydyttävää kaikkea siltä väliltä. Anna pomosi huomata ihastuksesi, tiedät kyllä onko se mahdollista, vaikka ei näennäisesti olisikaan mahdollista. You know what to do, even your boss do not...
Tänään mies on sonnustautunut pukuun. On niin siisti ja hyväntuoksuinen. Voi apua, kun sydän läpättää niin, ettei meinaa henkeä saada. Huhhuh. Kohta se tulee tähän selvittämään mun kanssa yhtä probleemaa ja mun kämmenet jo hikoaa. OIKEESTI! En ole ainakaan viiteentoista vuoteen reagoinut tällä tavoin ihastuksen kohteisiin. Onko tämä tunteiden tuhatkertaisuus vain seurausta siitä, että koitan tukahduttaa niitä? Onpa hankala kaksiteräinen miekka.
Tuossa se istui, rennosti mun pöydän kulmalla. Nauraessa ihana vino hymy ja naururypyt... Hyvä tuoksu kietoi kouransa mun ympärille. Minä istuin tuolillani vieressä, lähellä. Katsottiin pöydällä olevaa paperia. Minun oikea sääri oli painautuneena hänen vasenta säärtä vasten. Pitkään. Kumpikaan ei siirtänyt jalkaa pois. Pikemminkin painauduttiin lujemmin kiinni. Kun hän ojentautui näyttämään lukuja mun tietokoneelta, hänen käsivartensa hipaisi mun olkapäätä. Voihan se olla, että kaikki tosiaan on tahatonta, mutta sitten ainakin hänen henkilökohtainen reviirinsä on pienempi (olematon) kuin normaalisuomalaisen. En kosketa ketään muuta ihmistä vahingossa niin monta kertaa päivässä kuin häntä, eikä aloite tosiaankaan ole aina mun suunnasta. Pikemminkin tuntuu kuin joku ihan ulkopuolinen ohjais meidät lähelle toisiamme kuin oltaisiin marionettinukkeja, kaikki tapahtuu jotenkin niin itsestään. Tuntuu, että olen vaarallisen liukkaalla pohjalla tässä, luisumassa. Mutta vaikka pää pulisee vastaan (esimieskaksilastavaimo), kroppa ja sydän haluaa antaa mennä. Niin pitkälle kuin liukua jatkuu. Vaikka siellä odottaakin kova tömähdys kylmälle ja märälle pohjalle.
...että hänkin tuntisi jotain sinua kohtaan. Esimiehellä kuitenkin yleensä on "tiukempi reviiri"...en tiedä, aika vaikea on tilanteesi, kirjoituksistasi kuitenkin paistaa jo todella selvästi, ettei kyseessä ole sinulle ihan mikä tahansa pikku ihastus.
on vaikeaa tapella tunteitaan vastaan, tiedän. Kun järki sanoo toista mutta sydän taas jotain ihan muuta. pitäisi vain pystyä päättämään, meneekö sydämen vai järjen mukana. vaikeaa on itse kullakin...huokaus...
Niin. Pikkujouluissa suudeltiin. Tilanne oli sinänsä hassu, että siinä oli useampia ihmisiä ja pussailtiin ristiin ihan vitsinä. Kolme- nelikymppisiä lapsetti. Tai no, ainakin aluksi se oli ihan vaan leikkiä. Kun minä ja ihastukseni kohde suudeltiin, siinä oli mun osalta hirmu lataus tunnetta, jota en pystynyt pidättelemään. Suudelma oli pitkä ja nautiskeleva. Ja otettiin se vielä uudestaankin, jolloin muut porukassa jo kommentoi että menee liian kiihkeäksi. Oli ihan mielettömän hauskaa, mutta silti vähän mietityttä. Tänään on ollu ihan normaalit välit, luojan kiitos. Mutta mietin miten pusuttelu meinasi riistäytyä käsistä ja miten upeaa se oli. Ja tajusiko esimiehenikin miten erityinen juttu se oli mulle. Ja oliko hänelle? Viikonlopun aikana ehdin jo nähdä kauhukuvia mielessäni, miten kaikki lähtee tästä eteenpäin liukumaan romanssin suuntaan, jolloin lopputuloksena ei ole mitään hyvää. Haluan että kaikki säilyy näin. Pientä flirttailua ja ehkä jonkun pienen lähestymisen mahdollisuus ilmassa, vaikkei sitä koskaan toteuttaisikaan. Mutta voi sentään, kyllä maistui mies ihanalta ja huulet oli jotenkin niin synkassa ja kropat samalla aaltopituudella. Huoh.