mietityttää tämä meidän suhde... olemme jo kerran eronneet, mutta palasimme yhteen. nyt toinen lapsi tulossa. on jotenkin tullut tunnu, että miehessäni on enemmän miinus puolia kuin plussia. ehkä hän ei olekkaan oikea minulle. olen miettinyt olenko hänen kanssaa vain lasten takia. en oikein tiedä miten häntä rakastan, onko se rakkaus riittävää. hän on kyllä hyvä noin peruspohjaisesti (ei juo liikaa, auttaa pyydettäessä, ei petä...). mutta sitten kun mennään pidemmälle, siinä olemme erilaisia. itse kaipaisin enemmän, haluaisin olla hyväilty, tehdä joskus "tuhmuuksia"/ harrastaa villiä seksiä.
olen puhunut kaikista mieltäni painavista asioista monet kerrat hänelle, mutta ei se auta. hänen luonteensa ei ole sellainen. tuntuu jotenkin tyhmältä, kun itse alan hyväilemään miestäni ja suunnilleen kädestä pitäen täytyy ohjata hänen kätensä hyväilemään minua, kun hän vain makaa ja nauttii siitä mitä itse teen. ja muutenkin aina seksi tapahtuu minun aloitteestani.
eikä kyse ole nyt pelkästä seksistä, on muutakin ärsyttävää. esim. se että on tarpeeksi kun lapselle saa toistaa monet kerrat samaa asiaa, mutta että miehellekkin täytyy tehdä samaa, kun hän ei kuuntele. usein tuntuu, että hänelle on tietokone tärkeämpää kuin meidän suhde tai lapsi.
kun aloimme miettiä yhteen paluuta oli tarkotuksena aloittaa parisuhdeterapia, mutta kas, eipä mies enään siitä innostukkaan. no se, että itse olen oppinut puhumaan avoimesti hänelle kaikesta ja haluan selvitellä asiat on jo näyttänyt sen ettei hän pysty muuttamaan asioita. olen itse eromme aikana käynyt läpi kasvuvaihetta, otti sen verran koville. mies jonkin verran muuttui, mutta tuntuu että siihen se on sitten jäänytkin. keskustellessamme hän ottaa asiat vakasti ja sanoo aina, että yrittää sitä ja tätä, mutta niihin sanoihin ne sitten jäävätkin. ei tunnu kivalta, jos itse yritän jotain parannusta ja mies on silti samalainen. usein tuntuu kuin olisi vanha aviopari, siis todella vanha, joilla ei ole enään mitään ihmeellistä. hänellä kun ei tunnu olevan mitään ihmeellistä ikinä mielessä.
ja tuohon seksiin vielä palaten. olemme molemmat hieman ujon puoleisia sen suhteen, mutta itse olen jonkin verran saanut rohkeutta tehdä mitä haluan. mutta tuntuu silti kiusalliselta, jos jotain yrittää ja mies ei kuitenkaan mietnkään ihmeemmin lähde siihen mukaan (eli hän ei ole sellainen mitä useimmat miehet ovat. ei hän kopeloi tai suutele kaulaa ja innostu puuhista).
itse haluaisin jotain tuollaista. hän ei todellakaan tunnu tietävän/ muistavan mitä nainen voisi haluta, ei vaikka olen hänelle siitä sanonut!
tulee sellainen olo, että on täysin mahdollista joskus törmätä johonkin toiseen mieheen, joka osaa viedä jalat alta. aivan kuin tässä olisi suhteessa toista odotellessa...
en haluaisi lasten vuoksi etenkään tämän suhteen kariutuvan, mutta pahoin pelkään. tuntuu kuin tyytyisin vähempään.
kiitos teille, jotka jaksoitte tämän kaiken purkaukseni lukea! :)

Vastaukset 2
Vanhimmat
hetki sitten!
seksi,se oli kauheaa...aina sama,yheksän jälkeen peiton alla pimeessä ilman mitään uutta rohkeaa spontaania KOSKAAN...!
lopulta kävi niin että halut menivät ja en halunnut lainkaan seksiä.
lisäksi mieheni alkoi ällöttää minua niin paljon etten halunnut ees nähdä häntä!
minulla yksi lapsi ennestään ja meille tulossa vauva.
tulin pitkään mietittyäni siihen lopputulokseen että tahdon erota.
erosimme muutama kuukaus sitten ja päivääkään en ole päätöstä katunut!ihana olo!itse yritin lapsen takia ja en todellakaan enää koskaan yritä väkisin.
ei minulla koskaan tämän miehen kanssa ollut mitään salamointia eikä jalat alta mennyt,tiesin aina kuitenkin sydämmessäni että hän ei ole se oikea.
ei kannata roikkua suhteessa jossa ei ole hyvä olla eikä yrittää väkisin,sitä pärjää yksinkin loistavasti.
ja mieheni oli myös perjaatteessa hyvä mies ei juonut,ei käynyt vieraissa jne.
mutta se ei riitä,ja seksi on suhteessa tärkeää!jos se ei onnistu ei onnistu mikään muukaan!tsemppiä ja jaksamista,kyllä se vielä iloksi muuttuu :)
välillä kun on tullut jotain riitaa ja olen miettinyt, että nyt jään yksin, se on tuntunut jotenkin hyvältä. mielestäni ei ollut kamalaa asua lapsen kanssa yksin, yhtä hyvin pärjäsin. ja välillä jopa kaipaakin sitä aikaa. mutta aina kun riita on ollut ja sen on saanut juteltua selväksi olo on taas hyvä, eikä sitten haluakkaan ajatella jäävänsä yksin. mustasukkaisuus on myös yksi tekijä, joka on saanut meidät pysymään yhdessä.
tällä hetkellä en tunne, että pystyisin hänet jättämään. enkä voi sanoa, että tuntisin varmaksi etteikö meidän suhde voisi onnistua, mutta on tässä kieltämättä alkanut hieman sellainen olo tulla, että jossain vaiheessa tulee jotain tapahtumaan ja tiemme eroavat lopullisesti.
juuri se mitä tunnen ja kaipaan saa ajattelemaan, että olisiko jossain joku toinen... samalla pelkään ettei ole ns. parempaa. tosin kokeilematta ei voi sitä tietääkkään.
onnea myös sinun elämääsi!