Varmasti löytyy muitakin miehiä, jotka ovat tai seurustelevat yksinhuoltaja äidin kanssa. Itselläni on tällainen tilanne. Ongelmaksi on muodostunut tämä lapsi.
Nainen on aivan käsittämättömän uskomaton. En edes kykene ymmärtämään mitä sellainen nainen minussa näkee. Lapsikin on loistava tapaus. Hän on fiksu, iloinen ja osaa jopa käyttäytyä. Kuitenkin on sellainen perustenava, hieman villi ja menoa piisaa. Lapsessa itsessään ei olekkaan mitään vikaa vaan ongelmaksi on muodostunut lähinnä se mitä lapsi symboloi.
Lapsen isä ei ole juurikaan lapsesta kiinnostunut. Alkuunsa mietein, että haetaanko minusta isää lapselle. Ja jos osoittaudun hyväksi isä hahmoksi niin sitten kelpaan äidillekin. Aika on osoittanut, että asia ei ole kuitenkaan niin. Mikä on tietenkin huojentavaa. Lapsi kuitenkin symboloi jotain sellaista mitä minä en pysty tarjoamaan; todella lujaa ja ihmeellistä menneisyyttä. En voi välttyä ajatukselta, että mitä tapahtuu jos tämä isä joskus kiinnostuu lapsestaan? Jos kuitenkin olen osaksi myös isähahmo niin saanko väistyä aidon tieltä myös äidin elämässä? Joka kerta kun katsotaan jotain valokuvia niin jotenkin aika pysähtyy isän kuvan kohdalla.
Jokaisella on menneisyytensä eikä siinä mitään. Kuitenkaan siitä toisen mies tai naismenneisyydestä kumppani ei välttämättä halua tietää. Itse en niin hirveän tarkkaan välitä tietää. Mutta jotenkin lapsessa se kaikki menneisyys konkretisoituu silmiesi edessä. Lasta ei voi vihata. Tätä lasta ei voi oikeastaan kuin rakastaa. Mutta joka kerta kun häntä katsoo niin tuo menneisyys paukahtaa mieleen.
Ehkä tämä on pikkumaista tai kyse voi olla jostain epävarmuudesta itseäni kohtaan tai toista kohtaan. Mutta ajattelinpa täältä kysäistä, että onko muilla jotain vastaavanlaatuisia kokemuksia?
Nainen on aivan käsittämättömän uskomaton. En edes kykene ymmärtämään mitä sellainen nainen minussa näkee. Lapsikin on loistava tapaus. Hän on fiksu, iloinen ja osaa jopa käyttäytyä. Kuitenkin on sellainen perustenava, hieman villi ja menoa piisaa. Lapsessa itsessään ei olekkaan mitään vikaa vaan ongelmaksi on muodostunut lähinnä se mitä lapsi symboloi.
Lapsen isä ei ole juurikaan lapsesta kiinnostunut. Alkuunsa mietein, että haetaanko minusta isää lapselle. Ja jos osoittaudun hyväksi isä hahmoksi niin sitten kelpaan äidillekin. Aika on osoittanut, että asia ei ole kuitenkaan niin. Mikä on tietenkin huojentavaa. Lapsi kuitenkin symboloi jotain sellaista mitä minä en pysty tarjoamaan; todella lujaa ja ihmeellistä menneisyyttä. En voi välttyä ajatukselta, että mitä tapahtuu jos tämä isä joskus kiinnostuu lapsestaan? Jos kuitenkin olen osaksi myös isähahmo niin saanko väistyä aidon tieltä myös äidin elämässä? Joka kerta kun katsotaan jotain valokuvia niin jotenkin aika pysähtyy isän kuvan kohdalla.
Jokaisella on menneisyytensä eikä siinä mitään. Kuitenkaan siitä toisen mies tai naismenneisyydestä kumppani ei välttämättä halua tietää. Itse en niin hirveän tarkkaan välitä tietää. Mutta jotenkin lapsessa se kaikki menneisyys konkretisoituu silmiesi edessä. Lasta ei voi vihata. Tätä lasta ei voi oikeastaan kuin rakastaa. Mutta joka kerta kun häntä katsoo niin tuo menneisyys paukahtaa mieleen.
Ehkä tämä on pikkumaista tai kyse voi olla jostain epävarmuudesta itseäni kohtaan tai toista kohtaan. Mutta ajattelinpa täältä kysäistä, että onko muilla jotain vastaavanlaatuisia kokemuksia?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Älä ota paineita exästä. Jos hän kiinnostuu lapsesta niin sehän on lapselle vaan parempi. Lapsen isä et voi olla, mutta hyvä tukija naiselle ja ystävä lapselle. Ei sinulta vaadita kuin sitä että omalla käytökselläsi lunastat paikkasi naisen ja lapsen elämässä.
Ajattelisitko samoin jos lapsen isä olisi kuollut? Jos näet lapsen isän aina lasta katsoessasi niin kyse on oman pääsi sisäisestä ongelmasta. Jokaisella on vanhemmat, mutta ketään ei pidä kohdella vanhempiensa perusteella vaan omana ainutkertaisena yksilönä.
Hieman vaikea tätä asiaa on ilmaista. Lapsen isäksi en tokikaan halua ja toivoisinkin että lapsen isällä palikat loksahtaisivat paikoilleen ja hän olisi se mitä hänen tulee olla - isä. Tietenkin lapsen parasta tulee ajatella aina. Eihän kukaan pysty olemaan täydellinen vastine biologiselle isälle.
Kuitenkin tämä luo jonkinlaista epävarmuutta. Tietenkin aina välillä juolahtaa mieleen ajatus, että haetaanko minusta isähahmoa biologisen nahjuksen tilalle.
"Ajattelisitko samoin jos lapsen isä olisi kuollut?"
En oikein osaa ajatella tilannetta noin. Vaikka tässä nyt sorrun jossitelluun niin en kuitenkaan osaa ihan noin pitkälle hahmotella. Jossittelen enemmän olevassa olevilla tilanteilla enkä lähde aprikoimaan vaihtoehtoja joita ei ole.
En varsinaisesti näe lapsen isää lasta katsoessani. Näen ehkä lapsella ja tämän äidillä menetetyn mahdollisuuden ja ehkä koen avuttomuutta koska koen että en tätä pysty paikkaamaan. Ehkä näen itseni välillä jonkinmoisena "toiseksi parhaana" ratkaisuna.. Tiedän kyllä, että nämät tulevat omasta päästäni ja vika pitkälti on omassa päässäni. Mutta minkästeet. Jokin keino pitäisi keksiä tämän ylitsepääsemiseksi. Missään tapauksessa en halua tätä naista menettää....
Lapsen kanssa olemme ystäviä ja tulemme hyvin toimeen. Kuten aiemmin sanoin, on tuo tenava varsin loistava tapaus.
Lisäksi mielessä pyörii tuo isä siinä mielessä, että tunnen jonkinlaista kiukkua häntä kohtaan. Miten joku voi jättää oman lapsensa?? Täysin käsittämätöntä. Toisaalta yhteinen lapsi on todella voimakas side kahden aikuisen välillä. Mikäli tämä isä joskus ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää olla mies sekä isä niin onko tuo side sitten niin voimakas, että saattaa perheen onnellisesti takaisin yhteen...
Toki tässä tapauksessa voi miettiä sitä, että olisiko se niin suuri hinta siitä, että lapsella olisi oikea biologinen isä ja äiti saman katon alla?
"Jokaisella on vanhemmat, mutta ketään ei pidä kohdella vanhempiensa perusteella vaan omana ainutkertaisena yksilönä."
Tietenkin jokainen on yksilö eikä isien pahoja tekoja kosteta heidän lapsilleen. Lauseestasi jäin vain pohtimaan tuota alkua "jokaisella on vanhemmat". Onko nykypäivänä enää niin?
taitaa tulla enemmän siitä että olet uudessa tilanteessa, lapsen kanssa. Kun lapsi syntyy niin se on uusi ja epävarma tilanne oikeallekin isälle.
Ei ydin perhe ole onnen mitta, kun ero on tullut niin ei siinä exää kaipailla, saatika enää takaisin oteta. kaikilla syntyneillä on vanhemmat ja jos isä ei halua lapsensa kanssa olla, se on hänen häpeänsä. Sinä voit olla lapsen turva ja kasvun mukana. Kun olet kiikkutuolissa, arvaa kumman luona lapsi käy katsomassa, isänsä vai sinun?
niin, että väenväkisin yrität tehdä asiasta ongelmaa?
"Eihän kukaan pysty olemaan täydellinen vastine biologiselle isälle."
Tuohon sanoisin, että pystyy olemaan ja vielä parempikin! Korostat turhan paljon biologiaa kirjoituksessasi. Tosiasia on se, että äidin mies (mikäli lapsi asuu äitinsä kanssa) vaikuttaa lapseen paljon enemmän kuin muualla asuva biologinen isä. Parasta mitä lapselle voi antaa on läsnäolo. Ellei biologinen isä ole pitänyt lapseen mitään yhteyttä, hän tuskin tulee sitä tulevaisuudessakaan tekemään. Kun ei loksahda niin ei loksahda. Tuskin lapsen äitikään avosylin ottaisi miestä takaisin luokseen asumaan jos tämän mieli sattuisi muuttumaan!
Tunnen isiä, jotka eivät välitä lapsestaan tuon taivaallista. Ovat siis kadonneet lapsen elämästä täysin ennenkuin edes kuuluivat siihen. Ehkä niin on parempikin. Ellei pysty rakastamaan lasta aidosti niin miksi muiden pitäisi tuntea kiukkua isää kohtaan?
Ystävälläni on muuten huomattavasti läheisempi isäpuolisuhde kuin isäsuhde. Se jatkuu yhä, vaikka isäpuoli ei enää ole isäpuoli... Vain äidin entinen ex-mies.
meitä on joka lähtöön.. Mut omalta kohdaltani ja omasta kokemuksestani voin sanoa että:
tappelin oikeudessa siitä ettEI lapselleni olisi saatu " vahvistettua " biol. isää ( joka ei välitä, ei ole koskaan välitänyt tästä lapsesta. Hän halusi vain isyyden.
Paras asianajajakaan ei voinut auttaa.
Mutta vaikka ns. biologinen isä on olemassa / isyys vahvistettu oikeudessa,
se ei miestä velvoita mihinkään.
Ei minun tapauksessani ainakaan.
Biol. isukki halusi aborttia- tietämättä varmasti oliko lapsi hänen vai toisen -.
Ja lapsen tultua maailmaan,,,,,,ei hän saanut ns biol. isukilta mitään. Ei sen jälkeenkään.
Ja toisaalta; luojan kitos se mies on poissa kuvioista yli puolentoista vuoden oi. käyntien jälkeen. ( itse lapsen äitinä hoidin n. 50% kaikesta mitä oikeudenkäynteihin tuli, itse hoidin yhden ja ratkaisevan istunnon vailla ns. as. ajajaa. )
Mutta se mitä kirjoitan on omasta kokemuksestani - varmaan ennakkotapauksena Suomen Laissa.......( ainakin jossain vaiheessa ).
Pystyin solmimaan avioliiton rakastamani miehen kanssa. Ja ko. lapsi sai ( oikeuden päätöksellä nykyisen mieheni toiseksi, viralliseksi huoltajakseen ).
Asioita sattuu ja tapahtuu.
Sinuna ensin miettisin, mitä kaikkea haluan elämältä; perhe-elämä, lapset, omat ( ns. biologisesti omat jälkeläiset, ) ja ehkä toisen isukin lapset.
Olen v- mainen nainen. Kova. Mutta neuvon sinua nyt; mieti mitä siis todella elämältä tahdot.
Lapset..omasi ja niin sanotusti toisen miehen kanssa tehdyt, ovat aina Lapsia.
Jos lupaudut sydämessäsi näitä kaikkia lapsia rakastamaan, olet heidän isänsä.
Minunkin lapsellani on vain yksi Isä. Hän, joka on naimisissa kanssani. Lapselle isä on se, joka on ja elää elämäänsä tämän lapsen kanssa.
Sinussa näen jotain outoa nyt, hei,, Ajattele että lapsi on sun oma lapsesi - miten leikkisit hänen kanssaan, mitä halusiit tehdä ja opettaa jne.
Luuletkoettä olisin mennyt naimisiin, ellEN olisi tiennyt millaisen isän lapseni saa?
Heti huomasi heillä ns synkkaavan. Mieheni tykkäsi lapsesta ja osasi heittäytyä leikkiin mukaan, en äiti näkee - sen, joka lasta rakastaa.
Annathan sinä ajan vielä kulua?
Lapsi on aina niinsanotusti vaativa.
Niin aikuinenkin.
Jos tätä lasta rakastat, opit hänet tuntemaan,
sinä olet hänen isänsä.
Toivon onnea ja ennenkaikkea toivon sinun käyttävän myös järkeäsi tässä asiassa. Vaa´assa on PALJON.
Ajattele viisaasti ja toimi sen mukaan.
terkut yh:lta, jonka lapsella on nykyisin 100-prossan mies : )
( elatustuki- mitätön-tulee tietty valtiolta jne )
Pieni tarkennus: Lapsellasi on vain yksi isä. Älä sekoita asioita. Nykyinen miehesi on lapsellesi ainoastaan isäpuoli, muttei koskaan isä.
Sen sijaan itsekin isättömänä (isäni kuoli kun olin vuoden vanha) löysin isänmalleja (kyllä! luit oikein, puhun monikossa) muista. Kasvaminen ilman biologista isää ei suinkaan siis tarkoita etteikö lapsesi voisi kehtittyä täysin normaaliksi ja tasapainoiseksi vastuunsa tuntevaksi aikuiseksi.
Alkuperäiselle kirjoittajalle haluan sanoa, että Yh-Nainen puhuu asiaa, mutta tunteille ei voi mitään, jos tuntuu, ettei oikein sovi uuteen perheeseen, siitä ei väkisin synny hyvää, mutta... jos todella rakastat naista, sen jälkeen hänen lastensa välittäminen ja rakastaminen on paljon helpompaa. Jos yrität väkisin "rakastaa" lapsia niin kyllä se heijastaa myös suhdettasi naiseen, väkisin ei hänenkään rakastaminen onnistu.
Huolestuttavissa määrin alkaa maailmassa olla lapsia, joiden isiä heidän elämänsä ei kiinnosta tuon taivaallista. Luulisi tuollaisen jättävän jonkinlaisen jäljen lapseen. Toki isäpuoli ja muut aikuiset miehet pystyvät korvaamaan tämän miehen mallin. Näissä tapauksissa on varmasti sangen suotavaa, että korvaavat.
Mutta sinun kirjoituksessasi tuli esiin juuri se ajatus mikä minua on itseasiassa mietityttänytkin..
"Luuletkoettä olisin mennyt naimisiin, ellEN olisi tiennyt millaisen isän lapseni saa?"
Tämänhän voi nyt ymmärtää oikeastaan miten tahtoo. Sen voi ymmärtää niin, että miehen valinnassa painaa eniten ns. isäominaisuudet ja muut ovat toissijaisia. Toinen tapa ymmärtää tuo on, että hyvän miehen ominaisuuksien lisäksi on löydyttävä myös hyvän isän ominaisuudet. Tuollaistahan ei varmasti niin paljoa jouduta miettimään tilanteessa, jossa lapsia ei kummallakaan vielä ole.
Tämä tilanne on minulle uusi, kuten nimimerkki miesmies totesikin jo aiemmin. Kaikki uusi tietenkin mietityttää. En missään nimessä halua astua saappaisiin, joita en ehkä pystyisi täyttämään. Aikuisten kanssa voidaan leikkiä ja harjoitella parisuhdetta. Lapset ovat aina eri asia. Heidän kanssaan ei sellaiseen harjoitukseen ole varaa. En tarkoita, ettäkö parisuhteen tulisi kestää ikuisesti - tapahtuuhan eroja joka päivä ja lapset niistä yleensä selviävät.
Mutta aika varmasti näyttää ja askel askeleelta edetään. Ei pidä vain kiirehtiä asioiden edelle.
Minun lapselleni isäpuoli on ISÄ. Isyys ei ole vain sitä, mitä biologia sanoo. Lapsellani on myös biologinen isä, jota hän näkee hyvin harvoin, eikä silloinkaan mielellään. Tuota ihmistä lapseni on alkanut viime vuosina kutsumaan etunimellä. Aiemmin kutsui "Kalle"-isiksi. Sittemmin isi loppupääte on tippunut pois, koska ei koe että biologinen isä olisi hänen isänsä.
Sen sijaan lapsi on itse aina kokenut isäpuolen isäkseen. Niin se on, ja tulee aina olemaan.
Ymmärrän että sinulla on ollut vain isänmalleja, koska sinulla ei ole ollut yhtä pysyvää isää arjessasi vuodesta toiseen. Yhtä isää, joka on pienenä vaihtanut vaipat, tarhaikäisenä kuskannut tarhaan ja opettanut ajamaan pyörällä, kouluikäisenä auttanut läksyissä ja kuskannut harrastuksiin jne...
Minun lapselleni isäpuoli on isä.
ps. Parhaalle ystävälleni adobtioisä on isä. Ja erään toisen kaverini perheessä sijaislapsen isä on sijaisisä. Ei isyys todellakaan ole biologiasta aina kiinni.
niin olen kyllä samaa mieltä kun täällä on jo kirjoitettu, että sun kannatta tutkiskella omia tuntojasi rauhassa.
Isyyteen ei kyllä muutama tippa spermaa riitä. siihen tarvitaan käyäntöä ja rakkautta.
Tieteellisesti on todistettu lasten kiintyvän niihin ihmisiin joihin heillä on tiivis vuorovaikutussuhde. Tämä vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kehitykseen. Lapsi voi olla onnellinen ilman biologista isää, mutta ei ilman rakkutta, joten älä suorita:
Ota vastaan se hyvä, mitä lapsi antaa sinulle, se on aitoa eikä teesekentelyä. Jos kiinnyt häneen hyvä niin, mutta sitä ei tarvitse väkisin yrittää puristaa itsestään.
jos välität äidistä - välität samalla lapsesta. Näin sanotaan!!!
Katos vaan, täällä oltiinkin jo ehditty vastaamaan miten itsekin ajattelin (vrt. Yh-Naiselle antamani vastine). Siis samaa mieltä olen minäkin.
Tottakai tutkiskelen tuntojani rauhassa. Ajattelin vain tänne kirjoittaa ja udella mitä mieltä ihmiset ovat tästä tilanteesta ja tällaisista uusiotilanteista yleensä. Eiväthän nämä nykypäivänä mitenkään omituisia ole. Varmasti onnellisia tarinoita on maailma pullollaan. Mutta kun on niitä vähemmän onnellisia tarinoitakin.
Itselläni ei lapsista ole oikein muuta kokemusta kuin raskaampi keskenmeno kokemus edellisessä suhteessa. Miellän isän roolin - oli se sitten biologisen tai isäpuolen - vaativaksi mutta kuitenkin antoisaksi. Tällaisessa tilanteessa, jossa lapsi "saadaan" ei perinteisin keinoin ja lisäksi vielä yllättäen, kun ei ole sitä raskaus aikaa aprikoida tilannetta.
Teeskentely ei voikkaan toimia. Lapset havaitsevat tällaiset varsin nopeasti. Välitän äidistä suuresti. Välitän myös lapsesta. Itseasiassa tästä kyseisestä mukulasta ei kukaan varmasti voi olla välittämättä, sen verran mainio vekara on kyseessä.
Ehkä stressaan liikaa ja turhasta. Eikä minusta olla leipomassa isää yhdessä yössä. Selvää kuitenkin on, että isän rooli on jossain määrin edessä koska biologinen isä ei ole kiinnostunut lapsestaan (jota en vieläkään käsitä).
Itse alkuperäiseen kirjoitukseen toivoinkin vastauksia juuri yksinhuoltajaäideiltä sekä miehiltä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa olleet tai ovat.
Jostain syystä juuri sinun kirjoituksesi oli helpoittava ja auttava. Eiköhän tämä tästä käänny parhain päin kaikkien osalta...
Kaikkea hyvää sinulle!
Eiköhän jokaiselle"myös naisille" alitajunnassaan tee tiukkaa huolehtia/hyväksyä muiden lapsia.Se on vaan itse tehtävä päätökset,onko yksinhuoltaja oikea tapaus itselle,vai odottako seuraavaa.
Nimenomaan naiselle tekee tiukkaa, useimmille tilanne on sietämätön ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. Isäpuolille ei niinkään.
1) Yh joutuu miettimään omaa markkina arvoaan - onko lapsi ja siihen kohdistuva rakkaus ylivoimainen este hyvään parisuhteeseen. Joutuuko jossakin vaiheessa tekemään sen valinnan uusi suhde vai suhde lapseen ?
2) Yh-äiti haluaa itsensä vuoksi miehen vierelleen, ei sen lapsen vuoksi tai isä hahmoksi.
3) Ex on pysyvästi menneisyydessä, mikään ei saa rikkinäistä astiaa ehjäksi. Kun edellinen suhde on ohi on se todellakin sitä. Pitääkö se todistaa toiselle ? Eikö ero ole siitä riittävä todiste ? Edes rakkaus lapsee ei saa minua ainakaan ottamaan ex takaisin. Tunne lapseen on irrallinen siihen mitä tunnen ex kohtaan.
4) Epävarmuus siitä onko naisena minussa riittävästi mielenkiintoa että mies jaksaa sen arjen. Lapsen isäkään ei edes lapsen vuoksi sitä arkea jaksanut yhdessä kohdata.
5) Ymmärtääkö ja hyväksyykö mies ne rajoitteet mitkä seuraavat lapsesta ? Onko miehellä epärealistiset odotukset ?
6) Missä vaiheessa uusi mies miettii olisiko helpompi tapailla naista jolla lapsia ei ole ? Ja mikä on se syy että mies haluaa olla vierellä ? Pitääkö elämän olla ruusuilla tanssimista ? Mitä tapahtuu kun tulee lapsen murrosikä, lapsi on sairas ( kärtynen) tai muuten tulee niitä normaaleita hankaluuksia ? Käveleekö mies silloin ulos elämästä ? Kelpaammeko vain niinä hyvinä hetkinä ?
7) Pitääkö mies minua viallisena tai minun vikana ettei ex halunut sitä pakettia ( minä lapsi )? Kun en kerran kelvanut ex:lle niin miksi kelpaisin hänelle ?
8) Olenko itsekäs kun haluan miehen itselle vaikka minulla on jo lapsi ? Pitäisikö tyytyä yksinäisyyteen niin kauan kun on lapsi huollettavana tai tyytyä niihin tapaamisiin mitkä voidaan järjestää niin ettei uusi mies tarvitse kohdata lasta ? Onko äidillä lupa olla nainen ? Kumpana mies näkee minut naisena vai yh-äitinä ?
9) Parisuhteessa toivon miehen kohtelevan minua naisena, mutta hyväkäsyvän sen että arki ja lapsi vie aikaa.
tämän minäkin allekirjoitan,olet todella hyvin laittanut asiat esille.Näinhän se todellakin on.
Ei ihan sen tapaista mitä olisin toivonut. Mutta itseasiassa paljon parempaa. Jotenkin itsekeskeisesti olinkin tätä asiaa pohtinut. Varmasti yksinhuoltajalla on vielä enemmän pohdittavaa ja epäiltävää kuin mahdollisella uudella mies- tai naisystävällä.
Noista sinun kohdistasi jotain...
1) Olen käsittänyt että joskus näin saattaa olla. Nykyinen naiseni on kertonut muutamien miesten olleen mustasukkainen lapsesta. Jotenkin älytöntä, mutta meitä taitaa olla moneen junaan. Tietenkin on selvää, että lapsi menee aina edelle. Eihän siinä pitäisi olla mitään epäselvää. Minulle ei ainakaan ole. Jos menisin lapsen edelle äidin mielestä niin tässä äidissä olisi jotain omituista. Tässä ei ole onneksi minulla ja hänellä mitään epäselvää...
2) Näin haluan ajatella. Pitkältikkin uskonkin asian olevan näin. Mutta kuitenkin se epäilyksen paholainen aina joskus vierailee mielessä. Mutta ei tässä taida olla kyse muusta kuin luottamuksesta ja uskomisesta itseensä ja toiseen.
3) Ei sitä tarvitse todistaa. Omalla kohdallani se on sitten oma tappioni ja menetykseni jos en siihen usko. Ja uskonkin asian olevan menneisyyttä.
4)Tämän kohdan haluan ja tulen todistamaan hänelle. Jos kerran lupaan niin silloin se pitää. Omassa tapauksessani lapsen isä onkin suuremman luokan pelkuri. Naisystäväni taasen on niin loistava, että haluan todistaa olevani hänen arvoinen.
5) Tähän kohtaan olisi liian helppo sanoa, että ymmärrän. Valitettavasti en voi vielä ymmärtää. En tiedä mitä kaikkea arki voi "pahimmillaan" olla. Uskoisin kuitenkin olevani valmis ne kohtaamaan.
6) Rehellisyyden nimissä niin on tullut mietittyä joitakin kertoja. Ei ehkä niiden arjen vaikeuksien tai muuten elämän vaikeuksien vuoksi vaan muista syistä. Nuo epäilysi ovat sangen oikeutettuja. Mutta jos minä kerran haluan hänen kanssaan olla niin haluan hänen kanssaan myös sen arjen elää. Enhän aloittaisi jos en haluaisi.
7) Kaikki erot ovat erilaisia. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Omalla kohdallani en voisi moista ajatella tästä naisesta.
8) En ole näin ajatellut. Mielestäni tähän ei liity mitään itsekästä. Tietenkin jokainen haluaa vierelleen jonkun jota rakastaa (siis lapsen /lapsien lisäksi). Sehän on luonnollista. Hän ainakin on Nainen isolla N:llä. Hän on nainen ja äiti, joka valitettavien olosuhteiden vuoksi on yksinhuoltaja. Ennenkaikkea hän on kuitenkin äiti ja nainen.
9)Eikö kaikki toivo tulevan kohdeltavaksi naisena tai miehenä. Eikö jokaisella ole arki joka vie aikaa. Eikö lähes kaikilla ole joskus lapsia, jotka vievät aikaa. Eivätkö lähes kaikki halua lapsia.
Kiitos kirjoituksestasi. Tämä avasi ja opetti paljon. Olen syyllistynyt perisyntiin, itsekkyyteen, ja miettinyt asiaa turhan ja liian yksipuolisesti.
Parisuhde on parhaimmillaan kun arjen vaikeudet voitetaan yhdessä ja ne halutaan kokea sekä voittaa yhdessä.
Toivon sinulle ja lapsellesi / lapsillesi kaikkea hyvää.
Kiitos sanoista rehellisistä ja kannustuksesta hienosta.
Itsellä takana pitkä liitto ja siitä lapsia. Vaikka tunteita ( ei edes vihaa ) ex-puolisoon ei löydy, on uusi suhde ollut vieras ajatus. Yksinäisyys on ollut jotain mitä tarvitsin. Nyt olen tavanut miehen hienon ja ihastuminen on kohdalle käynnyt. Miehellä ei ole omia lapsia ja tiedän hänen ajattelevan kuten itsekin kuvasit. Se luo epävarmuutta luottaa niihin omiin tunteisiin, pelkoa ja kauhua, huomaan kaipaavani jotain jota en uskonut koskaan kaipaavani. Läheisyyttä ja miestä vierelleni. Tiedän vaatimukseni olevan kovia ja tarjottavana minulla ei ole muuta kuin itseni, vikoineni ja puuteineni.
Varsinkin kun tämä uusi ihastus ei omien sanojen mukaan ymmärrä miten ex saattoi kääntää selkänsä meille. Satuttaa, tunnen syyllisyyttä, oliko vika sittenkin minussa. Enkö vain tiedosta sitä? Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Annoiko sittenkään ex-suhteessa sitä mitä sen onnistumisen kanalta siihen olisi pitänyt antaa. Joka kerran kun asia tulee esille, kuulen pienen epäilyksen toisen äänestä. Valehtelenko, kerronko satuja, normaali mies ei toimi noin...
Kumpa voisin kertoa että välit ex:n on hyvät (ainakin lapsilla ) ja voin sitoutua suhteeseen 100 % vaikka tiedän ettei toinen osaa kertoa mitä hän tuntee ja ajattelee meidän suhteesta. Mutta kun tilanne on toinen, ex pitää lapsia elämänsä suurimpana virheenä ja riippana elämässään. Vaikka teen töitä ( lasten vuoksi ) että heillä olisi edes jonkin moiset välit isäänsä, taitoni ja voimani eivät riitä sitä muuksi muuttamaan. Sydäntä särkee katsoa miten oma pienokainen kadehtii kavereita joiden isä välittää. Se on jotain jota koskaan en voi lapsilleni tarjota, sillä se ei ole minun vallassani.
Meillä suhde on tuore ja muutenkin uuden suhteen tuoma epävarmuus näkyy puolin jos toisin. Vastuu lapsista ja naarmut omassa sisimmässä vain vaikeuttavat tilannetta. Omia tuntoja kun on vielä niin vaikea toiselle sanoiksi pukea. Pelkään että niiden esiin tuominen kääntyy minua itseäni vastaan. Miten kertoa toiselle että kokemus tuo tietyn epäluulon miesten kykyyn selviytyä arjesta. Pelkoa luottaa tunteeseen ja omaan arviointi kykyyn. Olenko haaveilija joka ei osaa katsoa todellisuutta silmiin. Olenko riittävän voimakas kestämään mahdollisen uuden pettymyksen. Ristiriita sisällä... jos ei odota mitään ei pety ( varman päälle pelaaminen ) vai nauttiminen hetkestä ( ilman pohdintaa ja pelkoa ) Tuntee menee laidasta laitaan. Jokainen miehen sana ja ele... mitä niillä hän tarkoittaa.. Yksinäisyyden tuntu ja ikävä toisen luo ( jota aikaisemmin ei ollut ) Osaanko tehdä asia oikein ja niitä oikeista asioista olla kiinostunut. Riitääkö miehelle se mitä on minulle tarjottavana. Paremmankin naisen hänen laisensa mies vierelleen kyllä löytäisi. Naisen jolla elämän tilanne olisi toinen. Luovutaako suosiolla ja jättää yrittämättä. Tavallaan järki viestii varautumaan siihen hetkeen jolloin toinen vain haluaa lähteä pois.
Pakko on myöntää, että ennen nykyisen naisen tapaamista oli ajatus toisen miehen lapsesta kovin vieras. Ei sitä oikein osannut ajatellakkaan kunnolla. Mutta nyt kun tämä on ajankohtaista niin ajatusmaailma on muuttunut. Lisäksi se, että tenava on varsin loistava tapaus on omiaan muuttamaan käsityksiäni. Miehesi epäröinti ja mahdollinen pelkääminenkin on mielestäni kuitenkin varsin normaalia mutta ohi menevää. Uskon omalle kohdalle ja sinunkin miehellesi tilanteen tulevan arkipäiväksi ja normaaliksi. Se ei enää olekkaan mitenkään kummallinen tai omituinen. Se on elämää..
Kuten sinun ihastuksesi niin en minäkään pysty käsittämään miksi tuo mies jätti tämän naisen ja lapsen. Luulen, että miehesi ihmettely johtuu samasta syystä kuin minunkin. Nainen on vain niin käsittämättömän ihana ja mahtava, että ei voi ymmärtää miksi joku voi luopuo sellaisesta. Eli siihen ei liity syyllistämistä tai epäilyjä siitä, ettäkö sinussa olisi jotain vikaa.
Parisuhteen päättymiseen tarvitaan yleensä kaksi. Itselläni oli pitkä suhde joka päättyi niin, että minut jätettiin. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tiedän missä teinä väärin. Olin liian varma ja pidin asioita itsestään selvyytenä. Tähän en enää tule sortumaan. Tulen osoittamaan hänelle joka päivä mitä hän minulle merkitsee. En laiminlyö häntä millään tavalla.
Mikäli lapsi tarvitsee (ja tarvitseekin) jonkinlaista miehen ja isänmallia niin uskoisin tuohon pystyväni. Oma ihastuksesikin siihen varmasti kykenee. Eivät miehet kaikki ole sellaisia nahjuksia mitä voisi kuvitella muutamien tapausten perusteella. Kyllä meihin pääsääntöisesti voi luottaa. Vaikka ei ehkä pysty olemaan lapselle sama asia kuin biologinen isä niin varmaankin aika lähelle kuitenkin...
Kuten minäkin niin uskon ihastuksesi ymmärtävän sen, että lapsi on kuitenkin ensisijainen asia elämässäsi. Tietenkin nykyinen naiseni asettaa lapsen minun edelle. Sehän on luonnollista. Jos asia ei niin olisi niin se olisi huolestuttavaa. Lapsi vaatii aikaa ja huomiota.
Uusi suhde tuo aina epävarmuuden tunnetta. Epäilen välillä vieläkin itseäni, että miten on mahdollista, että olen noin loistavan naisen löytänyt ja vielä saanut. Kaikesta ei meinaa uskaltaa kertoa mutta avoimuus ja rehellisyys ovat avain onneen. Itsekin sinun tapaasi helposti tartun eleisiin ja sanoihin. Tarkastelen rivien välejä ja mietin mahtoiko sieltä esiin tuleva sanoma olla tarkoituksen mukainen. Mietin, että tulkitsenko eleitä oikein vai väärin. Mutta en usko, että hän minua huolisi jos ei minusta pitäisi. Se, että ihastuksesi ei ole häipynyt kertoo jo jotain, eikö? Ehkä kannattaa ottaa härkää sarvista ja puhua asioista. Jos hän tämän jälkeen ottaa ja häipyy niin kyllä hän olisi jossain vaiheessa häipynyt kuitenkin. Mutta mikäli hän puhuu asioista ja pysyy rinnallasi niin silloin on kohdannut suunnaton onni..:)
Se mitä haluan sinulle sanoa siis, on se, että usko häneen ja usko itseesi...:)
Kyllä asiat lutviutuvat, se on varma. Usko minua..:))
mitä hän minulle merkitsee, sillä ilman luottamusta ja välittämistä en koskaan olisi häntä kotia vienyt tai lapsille esitellyt. Toivoa paremmasta huomisesta on kun salaa puikahtanut kammiooni. Täytyyhän hänen tajuta miten suuri luottamuslause ja ihastumisen merkki oli se että hän kohtasi lapseni. Suurin mitä nainen voi miehelle tarjota.
Tiedän pelon ( molempien ) olevan luonnollista, mutta ei ylitsepääsemätöntä. Hänetkin on jätetty vastentahtoisesti, se pääseekö hän koskaan entisen kaipauksesta eroon, sitä en tiedä. Kakkoseksi en suostu alkamaan, vaadin siis koko sydämen ( en siis sitä toisen naisen kanssa kykene jakamaan ) . Ennemmin poistun hänen elämästä. Tiedän hänen surevan menetettyä suhdetta. Ja tarvittaessa autan ( jos vain tiedän miten ) hänet saamaan sen takaisin ( jos se on se mikä tekee hänet onnelliseksi ) Lähtökohdat ovat meillä siis erilaiset, hän haluaisi ( luulen niin ) ex:n takaisin ( Mitä tapahtuu jos ja kun hän haluaakin palata ) ja minä tunsi rajatonta vapautta kun pääsin eroon ex:tä ja takaisin en menisi vaikka muita ei olisi tarjolla. Olenko minä vain korvike ja lohduke, pieni pilleri murheeseen ( ja riippuvuus on aina pahasta ) Ehkä juuri siksi että tiedän tilanteen auttaa minua pitämään jalat maassa ( etten rakastu suin päin ) ja pitämään tiettyä etäisyyttä, peittämään osan tunteistani ja varautumaan siihen ettei meistä koskaan tule mitään pysyvää. Sillä voi olla että tulee aika jolloin minun on osattava jättää tämä hieno mies taakseni katsomatta ja mitään katumatta.
Miehen malli ja lapsen tarve, realistista. Mutta vastuu on aina viimekädessä äidillä. Välittämistä ja huolen pitoa toivon myös lasteni osalle. Rahat hankin nyt ja vastaisuudessa itse ja yksin, ettei uuden tarvitse rahoittaa elämistämme. Rehellisiä olemme toisiamme kohtaan, joitakin asioita jätän vain ääneen lausumatta. Haluan antaa hänelle aikaa ja tilaa katsoa omia tunteitaan ja tehdä ne päätökset itsenäisesti, ilman minun vaikutusta siihen prosessiin. Vaadin siis häntä miettimään mitä hän haluaa ja kertomaan niistä minulle. Omista haaveista ( niistä leijuvista ) en suostu aikaisemmin kertomaan. Tarvittaessa revin oman sydämen ja poistun hiljaa hänen elämästä, silloin kun koen ettei minulle ole sitä tilaa hänen elämässä tai etten koskaan voisi olla kun se toisiksi paras vaihtoehto.
Pidän häntä loistavana ja ainutlaatuisena miehenä. Vastuuntuntoisena ja rehellisenä. Ilman tätä tunnetta emme vain tapaisi. Tiettyä luottamusta on sisälläni oltava että kykenin hänen ihastumaan.
Tilaisuuden olen valmis siis suhteelle antamaan ja rauhassa suhdetta tarkastelemaan, kaiken vapauden toiselle sallimaan. Myös sen ettei hän vierelläni jaksa sitä elämää jakaa, sillä jo nyt tiedän arvostavani häntä niin paljon että toivon hänen olevan onnellinen, vaikka sitten toisen kanssa.
Tuo sun kommentti "Nainen on aivan käsittämättömän uskomaton. En edes kykene ymmärtämään mitä sellainen nainen minussa näkee" herätti ainakin minun hälytyskelloni eli jos todella olet sitä mieltä niin sinuna miettisin kahdesti miksi kyseinen nainen sinun kanssasi todella on. Ja tämä ei ole mikään tuulesta temmattu yleistys vaan olen nähnyt elävässä elämässä kuinka miehiä jotka kohtelevat toisen lapsia kuin omiaan, tekevät pitkää päivää duunissa talouden turvaamiseksi jne. ja palkkiona on ollut armoton kusetus, pettäminen ja muu paska naisen puolelta.
Syy miksi nainen on yksin/yhteishuoltaja ei aina ole ollut miehessä....
mutta ei nyt. Kyseessä on kuitenkin varsin itsenäinen nainen, joka on ylpeä siitä että on lastaan kasvattanut itse ja omin jaloin seisten.
Tuo sinun kirjoituksesi on yleistys, joka on tullut muutamista tapetille nostetuista tapauksista. Kyse ei varmaankaan ole mistään säänöstä, että yksinhuoltaja on syyllinen kunnes toisin todistetaan. Jokaisella pitää olla mahdollisuus ennen tuomiota.
Mutta vilpittömästi voin sanoa, että tässä tapauksessa tuo sinun kirjoituksesi ei päde, ei alkuunkaan.
Voi olla, että tuollasta siivellä elämistäkin esiintyy mutta nyt ei ole sellainen kyseessä. Tämä nainen on hyvinkin itsenäinen ja ylpeä siitä, että on kasvattanut lasta yksin ja omilla jaloilla seisten. Ja miksi ei olisi? Ei se varmasti ole helppoa ollut...
Ja mikäli me pari olemme ja yhdessä asumme niin tottakai minä osallistun elättämiseen, niin hänen kuin lapsenkin. Ei siinä mitään kummallista ole. Ja mikäli joskus eroamme niin eroamme. Ei se kuitenkaan oikeuttaisi minua haukkumaan häntä siivellä eläjäksi ja elättäjän etsijäksi. Sellaista hän ei kuitenkaan ole.
Luulen, että monet kuvaamistasi tilanteista ovat vain katkeruuden tuottamia valheita. Varmasti tuollaista myös tapahtuu, mutta se on kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö. Joten turha loan heittäminen on täysin asiatonta.
Kyllä monet yhksinhuoltajat ovat saaneet varmasti osansa kusetuksesta, pettämisestä ja muusta paskasta, kuten sinä asian ilmaiset.
"Syy miksi nainen on yksin/yhteishuoltaja ei aina ole ollut miehessä...."
Syy parisuhteissa mihinkään on harvoin vain toisessa... Kyllä niihin ongelmiin yleensä kaksi tarvitaan.
Synnitön heittäköön sen ensimmäisen kiven.
No omapahan on asiasi mutta minulla ei ainakaan antasisi luonto periksi päästää naista kusettamaan mua enään toista kertaa taloudellisesti. Mä maksoin periaatteessa 4 vuotta tyttöystävän opiskeluista yliopistossa ja kiitokseksi sain fudut ja vielä armottomat vittuilut kaupan päälle. Jo naisystäväsi on työelämässä niin ehkä talodesta ei siinä tilanteessa tule ongelmaa mutta jos hän on työtön,opiskelija,kotihoidon tuella jne.. niin pitemmän päälle asiasta tulee ongelma jokatapauksessa. Sun tulot vähentävät tietyissä tapauksissa hänen tulojaan ja vaikka sulle ei olis mikään ongelma antaa rahaa, niin sen pyytäminen voi olla kova paikka naiselle ja se heijastuu muuhun suhteeseen.
Eli koska olet asunut neljä vuotta ihmisen kanssa, jolla on opintojen takia ollut pienet tulot, niin nainen on huijari, koska halusikin erota sinusta????? Täh...
Mitä jos nainen vaan tuumasikin, että sinä olet epäsopiva kumppani? Onko käynyt mielessä? Jos hän on haukutkin vielä sinun päällesi antanut, niin vaikuttaa siltä, että nainen on ollut pettynyt sinuun. Kyseessä ei siis ollut mikään "huijaus".
Kukaan yh ei hae isää tai elättäjää,mutta opettele kohtelemaan hyvin toisen lasta / lapsia. He ovat syyttömiä.
Ottaisin keskusteluun mukaan myös miehen entisyyden eli onko hänellä lapsia, miten tämän yh äidin pitäisi suhtautua asiaan siltä osin. Hänhän voisi ajatella, että haetaanko hänestä näille miehen lapsille sille ajalle äitiä, kun ovat vierailulla isän luona.
Minulla on vähän tähän näkökantaa olemassa, että ainakin tässä mies todella haki lasten hoitajaa tälle ajalle, jotta voi mennä omissa riennoissaan välittämättä lapsistaan ja myöskään ei lapsille huolehtinut ruokaa vaan tämä uusi kumppani joutui omista vähistä varoistaan rahoittamaan lasten kulut. Lisäksi lasten äiti lähetti lappusia tälle, jota lapsille pitää taata omat huoneet, heitä kuitenkin oli aikamoinen määrä ja lapsetkin haukkui vaikka miten rumasti.
Eli asioilla on montakin puolta ja siksi ei kannata edes ajatella uutta yhteistä kotia uuden kumppanin kanssa. Ensin on saatava selville paljon muuta.
Se rakastamisen kanssa on vähän niin ja näin, seksiä useimmiten siitä uudesta haetaan ja nämä tärkeämmät asiat jäävät hoitamatta.
Kovin hyvää jatko tuolle uusperheelle ei voi povata millään.
Kaikki yh:t eivät ole naisia, on myös yh isiä.
Eiköhän ap:n tilanne ole 15 vuodessa jotenkin selvinnyt. Kyseessä oleva lapsikin saattaa olla jo täysikäinen tai ainakin lähellä sitä.