Mitä tehdä kun vuosikausia vanha tuttavuus alkaa tunkea mieleen aina vain enenevässä määrin? Kyse ei ole entisestä poikaystävästä, vaan enemmänkin jutusta, joka jäi silloin katsomatta loppuun saakka. Tämä tekee tilanteesta oikeastaan vielä pahemman. Ei voi istua alas ja muistuttaa itselleen miksi homma ei toiminut... kun se olisi ehkä voinut toimia jos vain rohkeus olisi riittänyt. Kyseinen henkilö on toki käynyt mielessäni useastikin näiden vuosien (lähes kymmenen!) aikana, mutta nyt tuntuu siltä, että olen tulossa pakkomielteiseksi kun en yksinkertaisesti pääse eroon ajatuksistani.
Kertokaa kuinka saada helposti selville onko toinen tahollaan naimisissa tms? En halua soittaa ja aiheuttaa mahdollisesti ongelmia jos hänellä tosiaan sattuukin olemaan vaimo ja ehkä jopa lapsia. Yhteisiä ystäviä meillä ei ole, joten ei ole keneltä asiaa kysyä.
Kertokaa kuinka saada helposti selville onko toinen tahollaan naimisissa tms? En halua soittaa ja aiheuttaa mahdollisesti ongelmia jos hänellä tosiaan sattuukin olemaan vaimo ja ehkä jopa lapsia. Yhteisiä ystäviä meillä ei ole, joten ei ole keneltä asiaa kysyä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
monellekin (niin kuin minullekin)
Sen kanssa on vaan elettävä...ja mietittävä mitä ois ite voinut tehdä toisin...
Nimim. ei 10 vaan 30 vuotta...
Niin eihän tässä muuta voi tehdä kun elää elämäänsä eteenpäin. Mitä olisi voinut tehdä toisin... vastata yhteen kysymykseen kyllä ja ottaa riskin. Sen sijaan kerroin kuitenkin puolitotuuden ja tiedän loukanneeni toista. Sitten tilanteeni selkiydyttyä kaduin pelkuruuttani monet kerrat, mutta olin edelleen pelkuri enkä tarttunut puhelimeen.
Järjen kanssa ajatellessa tiedän kyllä, että tyhmäähän tämä on. Ei näissä ajatuksissa voi ikuisuuksia velloa. Ajatuksilleen on vaan niin pirun vaikea tehdä mitään. Voi vain pakottautua ajattelemaan jotakin muuta, mutta mitä tehdä unille? Kun tietäisi jonkin faktan, jonka perusteella sanoa itselleen anna olla.
Mulla itselläni on kokemusta siitä, että 15 vuotta olen haikaillut toisen perään. Ei seurusteltu myöskään, mutta asia on vaivanut itseäni kaikki nämä v***n pitkät vuodet ja tiedän asian vaivanneen toista osapuolta myös jonkin verran aikoinaan. Ja sekös antaa lisää pontta...
Olen lähes koko tämän ajan ollut parisuhteessa. Suhteen alkuaikoina en silloin niin paljoa toista ajatellut, mutta vuosi toisensa perään on saapunut takaisin mieleen yhä useammin ja vahvemmin. Etenkin vaikeina aikoina, mutta myös muuten.
Nyt olen siinä pisteessä, että maaliskuusta asti nähtyäni ohimennen tämän toisen, olen ajatellut tätä toista aivan joka päivä, joka helvetin hetki melkein. Aamun valjettua ensimmäinen ajatus on tämä toinen ja silmäni suljettua, ajattelen toista unen tuloon asti ja sitten taas alkaa aamulla alusta homma. Kaikki ajatukseni ovat sidottuna tähän toiseen, ja voisin myös sanoa, että suuressa määrin olen elänyt elämääni eteenpäin tyhjäkäynnillä. Olen lamaantunut...En halua perustaa perhettä, en talolainoja...En halua kuin kohdata tämän ihmisen ja olla sinä hetkenä täysin vailla em. velvollisuuksia.
Ja kyllä, minäkin tiedän sen, että oma ajatusmaailmani ja tämä koko homma on täysin vailla järkeä. Aivan idioottitouhua. Kuitenkin tiedän sen, että ainoa asia, joka mut tästä helvetistä pelastaa, on kai kuolema. Ja kyllä, itsetuhoiset ajatuksetkin ovat tuttuja, koska mä olen niin väsynyt isolla v:llä.
Olisi helppo jos vain voisi päättää mitä sitä ajattelee ja mitä sitä muistaa menneestään...
Ja jos sitä vain uskaltaisi kävellä toisen eteen, mutta muistaisiko hän edes minua...Niin...Tuskin, ja sitä riskiä en voi ottaa, että jos hän ei muistaisikaan, koska kuolisin siihen paikkaan. Olisin koko kuluneen elämäni elänyt täysin hukkaan...Mielummin kuolen toivon kipinä sisälläni ja odottaen...Aivan sama...
Tiedätkö mitä? Koskaan ei ole liian myöhäistä, nimittäin kertoa koko totuus ja pyytää anteeksi ja saada rauha sisimpään. =)
Voi olla, että koskaan ei ole liian myöhäistä. On kuitenkin tilanteita, joissa moinen tungettelu ei yksinkertaisesti käy päinsä... ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Jos ihmisellä on perhe, niin silloin pysyn kaukana. Lapsia ei mielestäni ole oikeutta sotkea aikuisten sähläyksiin. Jos hänellä on "vain" vaimo, niin silloinkin pysyn kaukana. Oikeastaan vakituinen naisystäväkin on sellainen asia, että pysyn miehestä kaukana. En halua sotkea itseäni edes kuviteltuun kolmiodraamaan, enkä antaisi itselleni ikinä anteeksi jos sotkisin toisen elämän, vain koska en osaa elää omaani. Meissä naisissa on niin paljon draamakuningataria, joille yksi puhelinsoitto, teksti- tai sähköpostiviesti on maailmanloppu ja seuraukset sen mukaiset. Vielä jos toiseen päähän sattuu kyttäävämpi tapaus ja mahdollisesti jo valmiita parisuhdeongelmia, niin sitten on piru irti. Minulla on jo yhden elämän tarpeeksi kokemuksia yltiömustasukkaisista vaimoista ja tyttöystävistä. Jokin minussa kun tuntuu aiheuttavan uskomattoman monessa naisessa järjettömän puolustautumisvietin, tavallisissa arkielämän tilanteissakin ja täysin syyttä suotta. Olen sen verran ujo ihminen, että minä en edes rupeaisi tuosta vaan flirttaamaan tuntemattomien kanssa... ujous ja välillä itseni kannalta vähän turhankin tarkka moraalinen koodisto eivät vain taida näkyä riittävän selvästi ulospäin.
Mikäli tietäisin hänet vapaaksi, niin voisin ehkä jättää pelon taka-alalle ja soittaa. Ehkä pakkomielteeni ei vielä ole vallan vakavaa sorttia kun en ole ottanut asiakseni mennä kytikselle asuntonsa eteen, tai selvittää keitä kaikkia siellä asuu. Itseasiassa en ole ottanut edes selville missä hän asuu ja asuuko osoitteessa muita. Puhelinnumeroonsa tormäsin tässä päivänä eräänä ihan työasioiden kautta (siitä kai tämä vatvominen täyteen mittaansa roihahtikin), mutta en ottanut sitäkään muistiin.
Lähdetään nyt siitä, että ihan ensiksi selvität missä elämän tilanteessa ks. mies on. En tiedä kyllä miten, mutta kai sinä jotain keksit..
Otat sitten yhteyttä häneen jos koet sopivaksi ja siltä tuntuu.
Mulla on just kans tuo sama. Toivon tosiaanki että hän olis sanonut varmasti ei, mutta jättää jotenki ikävästi koukkuja ilmaan kun ei sano juuta eikä jaata.. ei ota selvää.
Tunteesi ovat kuin omalta näppikseltäni. Minänkin koen olevani lähes pakkomielteinen. Kesästä lähtien olen pyörittänyt päässäni samantyyppistä ongelmaa ja tilanne vain pahenee. Erosin alkukesästä pitkäaikaisesta parisuhteesta ja silloin HÄN nousi taas voimakkaasti mieleeni. Minulla on ikää kolmekymmentä, joten elämää pitäisi olla vielä vuosia jäljellä. En kai näin voi elää koko elämäänsä.
Minun ongelmani on mies, josta en ole koskaan edes kuvitellut päässeeni yli... enkä tule pääsemäänkään. Olen kuullut hänestä tasaisin väliajoin, aina parin vuoden välein, kaikki nämä kohta viisitoista vuotta. Hän on mm. soittanut vanhemmilleni ja kysellyt puhelinnumeroani, kirjoittanut useamman oikein kunnon vanhanaikaisen kirjeen ja pommittanut tekstiviesteillä tyyliin "vastaa nyt, täällä xxx", kun en ole heti vastannut.
Milloinkaan hän ei ole sanonut mitään suoraan, Hän ei ole sitä tyyppiä joka lähtisi ehdottelemaan salaisia tapaamisia tms. Tai sitten hän tietää, etten minä ole tyyppiä, joka niihin suostuisi. On vain sanonut, että hänellä pitäisi kaiken järjen mukaan olla kaikki mitä on ikinä tahtonut. Rivien välistä tietysti itse kukanenkin lukee, että ei taida olla.
Minä tiedän, että hänellä on perhe. Omaa moraaliani vastaan sotii jo pelkkä ajatus varatun miehen "viemisestä" tai edes sen yrittämisestä. Toisaalta taas minä en ole se, joka on pyrkinyt pitämään yhteyttä ja jokin syy kai hänellä on tekemisilleen. Viisitoista vuotta on pitkä aika tehdä asioita muuten vaan ja varsinkin ilman mitään palkintoa. Tai mistä minä miesten ajatuksenjuoksusta tiedän.
Minullakin on lapsi ja se tekee tilanteesta vieläkin hankalamman. Mukuloita ei vedetä mukaan siihen, että äiti haluaa vain katsoa voiko vanhasta jutusta tulla sittenkin jotakin. Vielä vähemmän lapsia vedetään mukaan kolmiodraamaan suoraan amerikkalaisesta tv-hapatuksesta. Minä vain en tiedä mitä teen kun hän seuraavan kerran ottaa yhteyttä ja minä tiedän, että hän ottaa. Tiedän myös, että hän silloin tietää elämäntilanteeni, sen että olen nyt yksin poikani kanssa. Aina hän on tiennyt missäpäin asun ja muistanut kysyä, että ei kai puhelu aiheuta kotona ongelmia. Mitäpä tuota moittimaan, kyllä minäkin tiedän missä hän, kaikkien muuttojenkin jälkeen, asuu. Minäkin tiedän hänen elämäntilanteensa, sen ketä muita talouteen kuuluu. Tiedän montako lasta hänellä on, mikä ikäisiä he ovat, ovatko tyttöjä vai poikia ja jopa sen mikä nimisiä he ovat. Kaiken tiedän vaikka asumme eri puolilla maata, meillä ei ole yhteisiä tuttavia, eikä näistä ole koskaan puhuttu halaistua sanaa. Jokin pakko on ajanut ottamaan selvää.
Taidetaan käydä läpi vähän samoja tunteita :)
Sinuna kyllä miettisin ainakin kolmeen, jos en jopa neljään, kertaan mihin pääni pistäisin. Meinaan vaan, että jos tietää toisen olevan varattu ja se sotii omia periaatteita vastaan. Miten siinä voisi rakentaa mitään kestävää. Pääsisikö ikinä irti omasta itseinhostaan, vai alkaako lopulta inhota sitä toistakin. Kun kuvassa on mukana lapsia, niin varovainen kannattaa olla. Minä en kykenisi antamaan itselleni anteeksi jos kokisin vieneeni lapsilta isän. Tietysti voi aina puolustella ja sanoa, että ketään ei viedä väkisin tai lähtee se joka tapauksessa, jos on lähteäkseen. Eihän se todellisuudessa kuitenkaan ihan niin yksinkertaisesti mene, vaan suurin osa meistä tarvitsee sen lopullisen kimmokkeen.
Sinun kohdallasi on kuitenkin selvää, että kyllä siellä toisellakin puolella jotakin tunteita on. Sitä en lähde pohtimaan mitä tunteita ne ovat. Tienneekö ko. ihminen tarkasti itsekään. Kyllä tämä ihmismieli on kummallinen kun samat jutut palaavat mieleen vuosi toisensa perään ja kerran koettu ei ikinä katoa.
Hyvin puettu sanoiksi, sama homma täällä, yli 11 vuotta onnistunut ajattelemaan vain yhtä ja ainoaa lähes jatkuvasti tai sitten on aikoja kun hieman vähemmän, kun ei vaan kerkeä, mutta heti kun rauhoittuu niin mä sukellan taas siihen "haavemaailmaani" Ja vielä kaiken päälle olen naimisissa, sitä sitten yrittää sinnitellä ja ajatella järjellä, välillä onnistuen mutta taas kaikki menee taas kuperkeikkaa. Kyse ei ole mistään yhtäkkisestä ihastuksesta vaan olin vapaa ihminen kun tuohon toiseen ihastuin ja tuli vielä vastakaikuakin mutta sitten...pitkä juttu ja yhä pitenee. Tarvis olla joku pakkomielle palsta tai sit mun täytyy mennä ammattiauttajalle, kun ei enää edes naurata!
Miten olet selvinnyt nämä kaikki vuodet? Oma kohtaloni on samanlainen, vasta 3 vuotta takana ja uusi mies ja kaikki, mutta kun ei vaan voi toista unohtaa..
Lyhyeesti.
Olin rakastajatar kyseiselle miehelle ja hän rakastaja minulle. Hänellä oli lapsi minulla ei. Kesti neljä vuotta jolloin hänelle ekaksi selvisi et hän oli rakastunut minuun ja sitten kun minä tunnustin hän oli jo ottamassa etäisyyttä minusta. Fiksuna hän halusi korjata avoliittonsa poikansa takia. Minä erosin avopuolisostani.
Meni puoli vuotta ja olin tavannut uuden miehen, tunnustin kuitenkin heti etten nyt voinut aloittaa suhdetta koska surin kahta...Hän kumma ymmärsi. Tosi kultainen.
Rakastaja yllättäen soitti halusi tavata minua. Sitä ennen olin pommittanut häntä aivan sairaasti, kännykat oli juuri saapunut. Hän halusi kovasti jotain tapaamisellamme mutta ei sanonut mitään siinä, kaksi viikko myöhemmin hän soitti ja kertoo muuttaneensa pois kotona.
Jotain hän oli sanonut jo enne ettei hän voi luvata mitään....sen hän oli sanoi kun päätin lopettaa suhdetta.
Odotin koko kesän että hänestä kuuluisi jotain.Ei mitään. Päätin haudata ja jatkaa elämäni. Ennen joulu soitin sille miehelle jota olin tavannut jäädessäni yksin molemmista entisistäni.
Menin hänen kanssa naimisiin ja kaikki oli hyvin.Olen onneni kukkulalla.
Kolme vuotta sitten näin märkiä unia mun rakastajastani, seksissäkin oli tullut käsittämättömiä surun hetkiä joka loppui aivan karmeaan itkuun.
Een tajunnut mitä minua vaivasi, epäilin kyllä, mutta unesta päättelin että se liittyi ehdottomasti rakastajaani.
Minä soitin hänelle pyysin anteeksi jos häiritsin, tavattiin puhuttiin naurettiin... Ja kamala, samat tunteet nousi molempien silmissä kun katsoimme toisiaan silmiin. Tiedän että hän kuten minä tuntee toisiamme kohtaan jotain sellaista jota en ollut aikaisemmin tuntenut ja minun itkuni aviovuoteessa tuli aiitä että vasta 12v sen jälkeen uskalla päästä samat tunteet valloille kun silloin rakastajani kanssa koin. Hänkin tajuaa keskenäsitä tunteemme ja me kohdamme vielä yhden kerran, se ei ole sitä kaunista et vielä kerran vaan, suojelen tällä kertaa itseni häneltä koska hän ei kuuluu enää elämääni ja tunne jota tunnen minun tulee jakaa aviomieheni kanssa jos vaan pystyn. Juttelemme suurin osa ajasta..Päätän antaa itselleni anteeksi etten aikanaan sanonut rakastajalleni et rakastan hänet aivan mielettömästi ja etten kysynnyt silloin et tarkoittiko hän että meillä olisi silloin ollut vielä mahdollisuus olla yhdessä kun hän ilmoitti muuttaneensa kotoa.
Nyt hän halusi tietää milloin olin mennyt naimisiin, vuosi myöhemmin kun hän, milloin meillä vanhin oli syntynyt, vuosi ennen meidän. Sitten hän oli hiljaa.
Vapauduin kyllä jossakin määrin välittömästi menneestä lähtiessäni hänen luotaan sinä yönä. Tunsin helpotusta ja varmuus että löydän takaisin itseni luo ja voin tuntea taas kaikki tunteet.
Hän soittaa minulle viel yöllä, kysy meneekö hyvin.. ja lopettaa puhelun.. tulee pian takaisin.. ja olen taas ..koukussa. Soitan tekstailen hänelle ensin koko aika sitten harvemmin.. puhun ja pyydän että hän sanoisi minulle että lopetan tuo soittaminen/tekstaileminen. Hän sanoo vaan että ei hän sitä voi.
En tiedä mitä sarjoissa tapahtuu, minulle elämässäni riittää vaan se mitä itse olen kohdannut ja mitä rakkaat ihmiset ympärilläni tapahtuu.
Tiedän että äitini nyt 75, on kanssa uudelleen juttelussa ensimmäsen rakkaansa kanssa. Kaksi vuotta sitten kun äiti ei enää asiasta kyselee koska nyt sillä ei ole enää väliä niin isäni kertoi että juu kyllä hänellä on tuo Ritva pitänyt rakastajana 40v.
On kaikista tärkein olla itselleen rehellinen.
Epärehellisyys itselleen johtaa se että sitä on myös muille ja yhdistettynä valehteluun tekee kaiksta pahin jälkeä muissa. Minusta ainakin on tuntunut.Eikä tietenkään kukaan haluaa aiheuttaa suruja muille, joskus se kuitenkin vaan tapahtuu koska olemme erehtyväisiä. Minusta se auttoi että sain vastausta vaikka tulikin uusia kysymyksiä. Minua nyt auttaa se että tiedän että ex rakastajani jostakin kummasta syystä sattui olemaan minulle eka mies jota rakastan enemmän kun itseäni, avimieheni on minulle se toinen ja rakastan häntäkin enemmän kun itseäni, kolmaskin on mutta hän on kaukana. Häneen tutustuin kriisin aikana. James ja rakastan häntäkin enemmän kun itseäni. Rakkautta on kyllä ei se on huono että rakastaa, pitää iloita että on ylipäätään löytynyt sellaisia miehiä jota kohtaan minä tunnen sellaista tunnetta varsinkin kun mihiä on ollut paljon. Minä neuvoisin teitä tekemään sillä tavalla että itsellenne tulee rauhaa, liikaa miettinen ettei saa loukata muita on tyypillistä meille naisille. Ei teidän tunteita mihinkään pahaan vie voi olla että niitä miehiäkin vaivaa asiaa eikä he saavat elämänsä eteneemään millään. Päässette kenties jatkamaan elämänne ja se onkin tärkeä koska voitte tavata vaan silloin uuden rakkauden ja edelliset tapahtumat jää teille rikkaaksi kokemukseski josta on hyvä ammentaa ajatuksia seuraavassa suhteessa.
Niin minä ajattelen niin olen tehnyt, mutta juuri tänään yritin taas parin kuukauden jälkeen soittaa... ex rakastajalleni.. ei hän vastaa. Tiedän kuitenkin että hän tietää.
Pakkomieli on et juttelen edelleen mielessäni hänen kanssaan kuin hän olisi edelleen elämässäni.
paras on että niin juttelen aviopuolisollenikin. He ovat kaikki hyvin erilaisiaa ja tavallaan myös silmissäni samanlaisia ihmisinä. Rakastan heitä kaikki ja se ehkä kaikin eniten helpotti että sanoin sen myös niille kahdelle jotka eivät kuuluu enää elämääni. Rakastan teitä kaikki kolme jostakin syystä jota en tiedä itse.
Joten avatkaa silmiänne vielä kerran ja katsokaa ympärille. Oikein mukava elämä teille täyttäkää se suurilla tunteilla olkaa onnellisia Rakkautta riittää monelle
Kuin omaa tekstiä olisi lukenut. Tajusin vastikään että oma vanha juttuni on oikeasti ollut ainut elämäni rakkaus, ehkä juuri siksi että hän oli ensimmäinen.. Uskon vakaasti että sopisimme vieläkin hyvin yhteen, sen verran paljon oli kipinää vaikka silloin aikanaan ei meistä mitään tullutkaan. Otin härkää sarvista ja soitin jotain 8 vuoden jälkeen, hän seurustelee mutta ei sanonut varmaa eitä. Ikävästi asiat jäi vieläkin kellumaan, kun varmaa vastausta siihen ei tullut..
No...niin tein minäkin. Tänään. 12 vuoden jälkeen. Ja nyt velloo ja ihan sitten laidalta toiselle. Syy, että soitin oli kyllä aika suuri, mutta soitin ja... I don`t what to do or say or feel...Molemmilla oma elämä tahoillaan.
Toinen hämmentävä juttu oli se kuinka erilaiselta tuntemani henkilö kuulosti.. ja osan asioista hän muisti eri tavalla kuin minä. Toisaalta ajattelin, että syy siihen miksi hän ei voi taikka halua alkaa muisteleen meidän yhteistä aikaa on se että hän on nykyään parisuhteessa.. kuitenkin rivien välistä ja tärkeimpien kysymysten kohdalla kuulin taas hänen äänestään niin paljon tuttua tunnetta että oikeen pahaa tekee vieläki..
Jep, en olisi tunnistanut äänestä häntä. Ei voi kyllä ihmismielellä kaikkia asioita ymmärtää, se on vissi. En halua tässä spesifioida juttuja, mutta ikävääni ruokki yhteydenotto; en ehkä ota yhteyttä hetkeen! Henk. koht. mulla on jotenkin sellai "pistemuisti" ; Jotain tulee ja menee. 12 vuoden jutut kahteen tuntiin puhelimessa?
Sama homma täällä. Opiskelukaveri ja nykyään samassa firmassa työskentelevä tyttö pyörii mielessä edelleen. Opiskeluaikana vuosia ihastuin häneen ja alussa olikin pientä vispilänkauppaa. En kuitenkaan vienyt asiaa pidemmälle ja vuosia on nähty silloin tällöin töissä ja firman juhlissa ilman että asioita olisi puhuttu halki. Vast'ikään pikkujouluissa tuli puhuttua menneistä hänen kanssaan ja kuulin että hän oli umpi-ihastunut meikäläiseen silloin, mutta että hän oli jarruttanut koska minä olin varattu. Hänen käytöksestään taas huomasin, että tunne taitaa yhä olla ainakin vähän molemminpuoleinen ja sekös nyt harmittaa, ettei tullut katsottua kortteja loppuun silloin... Ajattelin vain koko ajan ettei hän ole eikä ole ollutkaan kiinnostunut, vaikka tosiaan pari kertaa vuodessa juhlissa on viihdytty yhdessä ja niissä olen pyrkinytkin hänen seuraansa.
Kumpainenkin ollaan tahollamme parisuhteessa, eikä pitkän avoliiton heittäminen hukkaan tai pettäminen käy laatuun. Rakastan puolisoani huolimatta siitä, että ihastus pyörii jatkuvasti mielessä. Pitäisi varmaan puhua vielä asiasta, mutta vaikealta tuntuisi asiasta tehden soittaa kun ei muuten olla yhteyksissä tai edes alkaa ilman muutamaa rohkaisudrinkkiä näistä asioista puhumaan... Baariin ei myöskään voi varattuna lähteä noin vain kenen tahansa kanssa.