No onpahan tullut tämäkin palsta sitten ajankohtaiseksi näin kolmenkympin kynnyksellä. Täällä odottelen aamukuuden aikaan äijää pikkujouluista eikä ollut himassaankaan. Huomenna odotettavissa selitykset kavereitten kans musisoinnista tosihyvillä jatkoilla (joissa luonnollisesti vain äijiä ja niitten tyttöystäviä, haha)
Ei tässä voi muuta kuin ihmetellä millä perseellä tähän tilanteeseen on päädytty? Ja nyt ne perinteiset: Olen normaalia näyttävämpi, timmissä kunnosta ja tämän lisäksi hauskin ja älykkäin muija, mitä tämä ko. tapaus on koskaan tavannut (pienistä itsetunto-ongelmista huolimatta ;)) Henkilö rakastaa mua niin paljon, että se joskus jopa ahdistaa, mutta SILTI se säälittävä markkina-arvon testaus vain jatkuu. Mua ei ole koskaan aiemmin petetty (tai ainakaan narahdettu, eihän sitä tiedä mitä siellä siwan kassalla tapahtuu) ja tämän henkilön kohdalla pidän sitä kaikista kummallisimpana, vaikka näin näyttäisi olevan. Se on vaan niin täynnä palvontaa selvinpäin ja jurrissa sillä ei ole mitään kontrollia minkään suhteen (alkoholisti, pilleristi ja peliriippuvainen)
Miten voi olla, että me - fiksut, itseään joskus liikaakin kunnioittavat muijat - menemme tähän kelkkaan? Ja kuinka täältä pääsee pois? Säälin ko. hlöä niin paljon ja mua pelottaa mitä sille tapahtuu, jos jätän sen. Sillä kun ei ole enää kovin montaa mahdollisuutta elämässään (tod.näk) jäljellä ja meidän vuoden seurustelumme on dramaattisesti karsinut noita sen ongelmia. Mietin, voisiko tämä käytös johtua kaveripiirin perusnormeista? Kaveripiirejä on kaksi; toinen koostuu pillun perässä juoksevista glamrock-muusikoista ja toinen petollisista perheenisukeista. Äijähän on aina äijä ku pillua saapi! Ja sit niitä surkimuksia narahduksen jälkeen, kun se omaa tasoa parempi avokki ja juuri saatu pienokainen muuttaakin siihen toiseen osoitteseen - kyllä lämmittää olla äijä.
Pahoittelut purkauksesta, tuntuu vaan niin masentavalta tämä ihmisten tyhmyys. Omaa elämää tuhotaan siinä uskossa/toivossa ettei narahdeta. Ja sitten porataan kun käry käy. Missä ne "normaalit" ihmiset oikein on vai onko niitä enää?? Surullista, että kaiken tarvitsee olla jollain tapaa todella rumaa. Jollei petetä, niin sitten piiskataan marsuja jossain komerossa.
No, itse olen aina pitänyt sinkkuudesta (seuraahan ei keneltäkään naiselta puutu)ja olenkin omannut sen asenteen, että tulee jos tulee. Nyt ikävä kyllä alkaa tuntumaan siltä, että ostan sen kissan ja vibran ja elän niiden seurassa onnellisena loppuun saakka. Eipähän tarvitse menettää enempää uskoaan ihmisen hyvyyteen (ja kyllä- tiedän, että pettäminen on inhimillistä, mutta missä ne käytöstavat on?)
Ei tässä voi muuta kuin ihmetellä millä perseellä tähän tilanteeseen on päädytty? Ja nyt ne perinteiset: Olen normaalia näyttävämpi, timmissä kunnosta ja tämän lisäksi hauskin ja älykkäin muija, mitä tämä ko. tapaus on koskaan tavannut (pienistä itsetunto-ongelmista huolimatta ;)) Henkilö rakastaa mua niin paljon, että se joskus jopa ahdistaa, mutta SILTI se säälittävä markkina-arvon testaus vain jatkuu. Mua ei ole koskaan aiemmin petetty (tai ainakaan narahdettu, eihän sitä tiedä mitä siellä siwan kassalla tapahtuu) ja tämän henkilön kohdalla pidän sitä kaikista kummallisimpana, vaikka näin näyttäisi olevan. Se on vaan niin täynnä palvontaa selvinpäin ja jurrissa sillä ei ole mitään kontrollia minkään suhteen (alkoholisti, pilleristi ja peliriippuvainen)
Miten voi olla, että me - fiksut, itseään joskus liikaakin kunnioittavat muijat - menemme tähän kelkkaan? Ja kuinka täältä pääsee pois? Säälin ko. hlöä niin paljon ja mua pelottaa mitä sille tapahtuu, jos jätän sen. Sillä kun ei ole enää kovin montaa mahdollisuutta elämässään (tod.näk) jäljellä ja meidän vuoden seurustelumme on dramaattisesti karsinut noita sen ongelmia. Mietin, voisiko tämä käytös johtua kaveripiirin perusnormeista? Kaveripiirejä on kaksi; toinen koostuu pillun perässä juoksevista glamrock-muusikoista ja toinen petollisista perheenisukeista. Äijähän on aina äijä ku pillua saapi! Ja sit niitä surkimuksia narahduksen jälkeen, kun se omaa tasoa parempi avokki ja juuri saatu pienokainen muuttaakin siihen toiseen osoitteseen - kyllä lämmittää olla äijä.
Pahoittelut purkauksesta, tuntuu vaan niin masentavalta tämä ihmisten tyhmyys. Omaa elämää tuhotaan siinä uskossa/toivossa ettei narahdeta. Ja sitten porataan kun käry käy. Missä ne "normaalit" ihmiset oikein on vai onko niitä enää?? Surullista, että kaiken tarvitsee olla jollain tapaa todella rumaa. Jollei petetä, niin sitten piiskataan marsuja jossain komerossa.
No, itse olen aina pitänyt sinkkuudesta (seuraahan ei keneltäkään naiselta puutu)ja olenkin omannut sen asenteen, että tulee jos tulee. Nyt ikävä kyllä alkaa tuntumaan siltä, että ostan sen kissan ja vibran ja elän niiden seurassa onnellisena loppuun saakka. Eipähän tarvitse menettää enempää uskoaan ihmisen hyvyyteen (ja kyllä- tiedän, että pettäminen on inhimillistä, mutta missä ne käytöstavat on?)
Vastaukset 5
Vanhimmat
että äijjäksi tullaan vasta iän myötä.
Se ei tee kenestäkään mitään äijjää että saa pillua. Kyllä se on jotain muuta vaikka sitä että seisoo selkä suorana kun elämä paiskoo tai tuuli tuivertaa.
Jos siltä tuntuu niin se kissa ja kaalimato ei välttämättä ole kovin huono vaihtoehto, anna ajan kulua, mutta elä osta sitten mitään perhepakkauskoon paristopakkausta siihen vehkeesees. Enhän tosin tiedä ikääsi, mutta et liene vielä iällä pilattu, eli kyllä se kunnollinenkin mies löytyy kun huolella katsot.
Tsemppiä!
ilo lukea, vaikka aihe sieltä & syvältä onkin. Kivasti puit ajatukset sanoiksi!
Viikko sitten odottelin omaa miestäni pikkujoulusta kotiin samoissa fiiliksissä ; no, takana on yhteisiä vuosia kymmenkunta - ja nyt sitten on toisesta alkanut löytyä niitä "uusia puolia"... Kuten lompakosta taskuun ja taskusta taas takaisin lompakkoon kulkevat kortsut... Maanantaiaamuna tätä "liikennettä" seurattuani jopa nauratti: samat kumit taas lompakossa eli vaikka pikkujoulu olikin, eipä irronnut, ei...
Eräänkin kerran miettinyt samaa kuin sinä eli että mikä tässä enää normaalia on...?! Niin paljon kuulee ja näkee kaikenlaista, ja itsekin kokee... Ettei sitä entistä "normaalia" kai ole enää olemassakaan..?
Niinpä niin - akvaario ja vibra olisi jo... Koiran voisi vielä hankkia, niin kyllä se siitä...
..yhtyä ap:n sanoihin. Naurattaa ja itkettä sun juttusi. On tässä itsekin tullut ihmeteltyä tätä elämän sähläystä. Kyllä huomaa et sun jalat on maassa, vaikka sen ulkopuolella näyttää kaikki olevan yhtä kaaosta. Pikkujoulureissuista se minunkin ukko narahti, tosin vasta jälikäteen. On meitä jotka kummastelemme heitä, jotka niin kovin itkevät ja kaipaavat ukkomiesten syliin. Tosiasiat vaan kertoo, et kovin on ukkorukilla vähän mahdollisuuksia elää turvallisen akvaarionsa ulkopuollella... eikä paljon halujakaan, kun tietävät sen itsekin. Enpä tiedä sitten onko tuon sortin läheisriippuvuus meille iloksi, mut markkinoilla tuntuu olevan niin kovin vähän muitakaan tarjolla. Tämä tuli itse valittua, tulisko valittua uudestaan sen paremmin. Kyl vaan ostaisin kissan ja vibran, mut inhimillistä läheisyyttä saan ja tarvitsen säännöllisesti siltä omaltakin ressukalta ukkorukalta, joten elelen enimäkseen rauhassa. Vain joskus mietin, miten laajassa mittakaavassa hän selän takana puuhailee, mut minulla on lähes kaikkea, jota onnelliseen elämään tarvitsen ja se riittää ainakin tällä hetkellä.
Kiitos vastauksistanne, on ihan lohduttavaa (vaikkakaan ei kivaa) kuulla, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa..
Viihdearvon vuoksi kerronpa tapahtuman jatkumon, sillä tämä tapaus sai jo aika tragikoomisia piirteitä: Soittelin miehelle aamulla useampaan otteeseen ja sattuipa niin, että eräällä näistä kerroista puhelin menikin itsekseen päälle! Kuuntelin sitten 16 min 22 sek nykyisen eksäni sepostuksia siitä, kuinka hän haluaisi runkata ja paikalla ollut nainen vastaili siihen siinä sitten jne.. kovaa hinkkausta puhelin sai kokea, joten siellä oli varmasitikin kovat demonstraatioit menelleillään. Nyt miehet tarkkana: Kun se puhelin laitetaan äänettömälle, kannattaa myös varmistaa, ettei se pääse liikkuessaan vastaamaan ihan yksinään! ;)
No mies lopulta havaitsi minun olevan siellä langan päässä ja yhteys laitettiin kiinni. N. 5 minuutin päästä tulee puhelu, missä tämä tyyppi kävelee ulkona ja selittää pokkana, että mitään ei tapahtunut. Oli vaan kaverinsa kanssa mennyt jatkoille jonkun muijan luokse. hahaha, läpi meni! No, mielenkiinnosta pidimme sitten tuon naisen läheisellä kylmäasemalla hieman palaveria (mies piti puhelinlinjaa auki, sillä halusin ettei pääse varoittamaan ko. naista siitä, että saatan soittaa hänelle >> ns. preppaamaan)Soitin asemalta naiselle.
Juttelin tämän toisen naisen kanssa (miehen hoito vuosien takaa) ja oli muuten varsin fiksun ja mukavan oloinen naisihminen. Hän sanoi, että ymmärtää tilanteeni, koska on ollut samassa asemassa aiemmin ja vannoi, että seksiä ei oltu harrastettu ja puhui miehen puhuneen minusta hyvin lämpimään sävyyn.
Itse aktihan on toissijainen ja mies oli kuitenkin suunnitellut systemaattisesti tuon tapaamisen (astui siihen taksiin vaikka oltiin sovittu, et mä haen sen) ja puhtaat jauhot eivät olleet siellä pussissa, vaikka niin kovasti yritti väittää. "Jäi vaan hämäämään, kun se silloin aikoinaan muuttu niin paljon jnejne". Ja puhutaan ihmisestä, joka ei liikauta itseään sentilläkään, jollei siitä ole hyötyä / voittoa saatavissa. Keskustelu ei kuulu tähän kategoriaan hänen silmissään, joten bullshittausta sekin. Kuten myös se, että siellä olisi ollut joku hänen kaverinsa mukana, mikä paljastui keskustellessani naisen kanssa (lievennystä kuulemma)
Tilannetta sitten siinä puitiin (olin itsestäni hyvin ylpeä, sillä en kertaakaan korottanut ääntäni) ja oli hyvin surullista katsoa sitä naamaa, kun "hänellä ei ole enää mitään" ja sitä tuskan määrää. Ymmärsi, että meillä ei enää voi olla tuon jälkeen mitään, sillä ilman luottamusta on hieman heikko rakentaa.
No nyt asia korjaantuu hänen puoleltaan mäyriksellä (hän myös kuvittelee, että tilanteemme saattaa vielä parantua, mutta "se ottaa paljon työtä") ja sairainta on, että mä en kestä ajatusta, et se juo vielä työpaikkansakin (viinapoissaolojan löytyy ja tuskin on jäänyt huomaamatta) Kuinka tän välittämisen voi lopettaa? En ymmärrä. Toinen kumma homma on, että en tunne yhtään katkeruuutta tai aggressioita, pelkkää surua. Harmittaa aivan kamalasti, vaikka parempi tuo oli tässä vaiheessa saada selville, kuin jossain kohtaa myöhemmin esim. jonain valheiden ryppäänä.
Tiedän, että selviän tästä vaikka se aikaa ottaakin, mutta suurin pelkoni on, että en pysty enää tuntemaan mitään. Tätä edellisessä suhteessa otin turpiini 1-0 ja siitä selviäminen lieveilmiöineen kesti vuoden. Ei jaksais samaa settiä. Lisäksi tähän suhteeseen tultaessa, huomasin, etten pysty enää rakastumaan niin "syvästi" kuin aiemmin. Se on surullista ja pelottavaa.
havainnoija ja kirjoittaja. kirjoittaminen auttaa asioiden käsittelyssä noin yleensäkin, mutta voisitko harkita tarjota tekstejäsi jossain muodossa johonkin julkisuuteen?