Kauan kesti että pääsitte surusta yli?
Minulla on vaikea nukkua,ei maistu ruoka, ei kiinosta mikään,ei huvittaisi mennä edes kouluun ensi viikolla.. kaikki masentaa,edes se että juuri ihastukseni kohde on huomannut minut ei jaksa enää innostaa,vaikka jos tilanne olisi normaali olisin varmaan taivaassa ja nytkin hänen kanssaan..mutta mikään ei enää tunnu miltään,ei jaksa hänkään enää kiinostaa..
mietin vain häntä jonka menetin, jonka näin kuolleena,hän oli aivan erillainen kuin eläessä,kasvojen näkö etenkin jäänyt mieleen..muistelen mitkä olivat viimeiset sanat..muistelen niitä kaikkia hetkiä mitä meillä oli..kuinka hän tuki minua aina,oli osa elämääni lapsesta pitäen...
Tiedän että elämä jatkuu..mutta tuntuu ettei millään enää ole mitään väliä..
Minulla on vaikea nukkua,ei maistu ruoka, ei kiinosta mikään,ei huvittaisi mennä edes kouluun ensi viikolla.. kaikki masentaa,edes se että juuri ihastukseni kohde on huomannut minut ei jaksa enää innostaa,vaikka jos tilanne olisi normaali olisin varmaan taivaassa ja nytkin hänen kanssaan..mutta mikään ei enää tunnu miltään,ei jaksa hänkään enää kiinostaa..
mietin vain häntä jonka menetin, jonka näin kuolleena,hän oli aivan erillainen kuin eläessä,kasvojen näkö etenkin jäänyt mieleen..muistelen mitkä olivat viimeiset sanat..muistelen niitä kaikkia hetkiä mitä meillä oli..kuinka hän tuki minua aina,oli osa elämääni lapsesta pitäen...
Tiedän että elämä jatkuu..mutta tuntuu ettei millään enää ole mitään väliä..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mitä osaisin sinulle sanoa? Minulla on ollut myös vaikeaa, juuri kuvailemiasi asioita olen kokenut. En jaksaisi mennä töihin. Ei kiinnosta.
Olen jatkuvasti väsynyt. En muista syödä. Muistelen vain kuollutta läheistäni ja murehdin, mihin hän joutui kuolemansa jälkeen ja onko hänen nyt hyvä olla. Miten voin olla varma? Miksi en voi tehdä mitään? Miten selviän tästä menetyksestä?
Suru ottaa kuulema aikansa. En osaa sinulle sanoa, miten kauan se vie aikaa. Minä luulen, että se vie kuitenkin kuukausia.
Otettiin niin nopeasti meiltä pois, ei jäänyt kuin vain tyhjyys sisälleni. Miksi hänet otettiin pois juuri silloin kun hän koki elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa? Eikö maailmassa ole oikeudenmukaisuutta?
Elämän muuttumaton perustotuus, hyvä lähimmäiseni surussa.
Kun rakastamme täydestä sydämestämme, olemme myös ottaneet riskin menettää se. Ja kun menetämme sellaisen ihmisen jota rakastamme, joudumme surun kanssa kasvotusten. Se on elämän muuttumaton perustotuus.
Pieniä askeleita kohti parempaa. Mieti mitä menetetty ihminen olisi sinulle toivonut.
Rakastin lastani koko sydämestäni. Menetin hänet kuolemalle, oli vasta 19v, elämä edessä. Nyt en tunne rakkautta, tai en halua tuntea, en tiedä mistä se johtuu, mutta suhteeni on muuttunut rakkauteen esim. miestäni kohti sellaiseksi, että en uskalla sanoa hänelle rakastavani häntä, en halua kiintyä keneenkään, kun tuntuu, että kaikkein rakkain ihminen satuttaa sinua kaikkein eniten. Mitä rakkaus on? Mitä kaikkea sen pitää kestää? Välistä tuntuu, että kunpa olisin edes vihannut lastani, olisiko sitten tänään helpompaa? En tiedä. Ihan sairaita ajatuksia nämä. Mutta aika hukassa sitä on...toimin kuin kone vieläkin, vaikka aikaa on kulunut yli 2v. Käyn töissä niin paljon kuin mahdollista, nukun, teen pakolliset kotihommat. Toimin kuin robotti. Kotona en halua enkä jaksa kuunnella ketään, sulkeudun omaan maailmaani, en halua, että minua häiritään, en jaksa ajatella muita. Vain sitä, mikä on pakollista. Olisiko helpompi luovuttaa?
Mulla ois just nyt uusia työkuvioitakin mahdollista saada käsiini, tulisi uutta ajateltavaa, mutta pelkään mitä negatiivistakin se tuo mukanaan...työkavereineen, jne. Meitä kun on moneksi, eikä kaikkia voi, eikä tarvi miellyttää. Luovutanko, vai yritänkö vielä?? Jos minä olisin kuollut, niin olisin toivonut poikani jaksavan jatkaa. Ehkä hänkin näin minun kohdallani...tietää en voi. Voin vain olettaa...
Voimia kaikille kanssakulkijoilleni, surussa ja ikävässä.
Uskokaa pois, aika helpottaa. Se on ihmeellistä. Minä olen saattanut hautaan nuorella iällä molemmat vanhempani, näistä varsinkin äidin kuolema oli rankka koska olin vanhempi. Äitini tapauksessa kuolema oli toisaalta tiedossa pitkällisen, vuosia ja vuosia kestäneen sairauden takia. Vaikka sitä osasi odottaa ja pelätä se tuli silti yllätyksenä. Ei siihen pysty valmistautumaan. Luulen kuitenkin että sen takia selvisin tilanteesta, koska tiesin ettei äidin tarvitse enää kärsiä. Sairaus oli niin kokonaisvaltainen ja se runteli ihmistä ihan joka puolelta, että kuolema tässä tilanteessa oli eräänlainen helpotus.
Suru on edelleen mukana vaikka tästä on jo 8 vuotta. En pysty ajattelemaan äitiä ilman että tulee kyynel silmäkulmaan tai pala kurkkuun. Yritän olla ajattelematta mahdollisimman vähän. Lisäksi oma syyllisyys kaivaa eräästä asiasta jonka jätin tekemättä ennen hänen kuolemaansa. Minun pitäisi osata antaa itselleni anteeksi mutta se on vaikeaa. Sen takia yritän pitää ajatukset erossa tästä asiasta. Niin kumman kliseistä kuin se onkin, aika kyllä parantaa haavoja.
Niin sevaanon. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan luopumista. Perhenen jäsenistä joku kuolee ja itse vanhenee. Sekin on hiljaista luopumista.
Meidän suvussa on menossa iso harvennus. Hautajaisia on neljän vuoden aikana ollut kahdeksan.
Mieheni sairastui kesällä vakavasti. Sairastelua voi jatkua vuosiakin, kuka tietää.
Oma jaksamiskonstini on turvautuminen Jeesukseen. Häneltä saan voimaa jokaiseen päivään. Aina en jaksa olla iloinen, vaikka sisäinen ilo kyllä on yläkerran yhteydestä. Hän ikään kuin kantaa minua kaikesta yli. Kaikesta saan hänelle puhua joko ääneen tai vain ajatuksissani. Kaikki kuullaan. Ihmeellistä.
Kovin muodikasta uskominen ei ole, mutta kyllä kannattaisi harkita. Ainakin tulee taivastoivo samalla. Monikaan ei huomaa ajatella matkansa päämäärää. Joko tai, taivas vai helvetti. Taivaaseen pääsee Jeesuksessa, ei ilman. Hän ottaa jokaisen vastaan, joka Häneen turvautuu.
Jumalan puhetta on Raamatussa,lue sitä Uuden testamentin puolelta, vaikka Johanneksen evankeliumista tai Roomalaiskirjeestä. Paljon lupauksia on, oista ne itsellesi. Ja varoituksiakin. Hyvää taivasmatkaa! Vaikka vielä ajassa..
Minulle kävi toisin päin. Läheisen menetettyäni minusta tuli ateisti, ja se on auttanut aivan uskomattoman paljon. Olen tajunnut elämän ainutkertaisuuden ja sen että ihmisiä pitää arvostaa silloin kun he ovat täällä lähellä, sillä yhdessä hetkessä he voivat olla poissa. Olen saanut ihan erilaisen otteen elämään. Se on mysö auttanut kaikenlaisten pelkojen kanssa, ei tarvitse enää miettiä onko ne rakkaat taivaassa vai missä, kun tietää että heitä ei ole olemassa. He pysyvät muistoissa ikuisesti.
Minä olen vahvempi ja onnellisempi kun en usko enää jumalaan. Se on poistanut elämästä muutenkin tarpeen hakea hyväksyntää jostain (jumalalta), minä elän itseäni varten ja teen niinkuin itsestäni tuntuu oikealta. Kuuntelen sydäntäni, en ketään muuta.
Jeesus On kuollut sun puolestasi ristillä että sinä voisit saada syntisi anteeksi ja pelastua. Usko Jeesukseen niin sinä pelastut.
Ilman häntä loppusi on oikeasti karvas. Sinä olet sokeutunut. Elämän ainutkertaisuus tulee Jumalalta eikä evoluutiosta jossa kaikki on vain massaa.
pidä tuo kaikki soopa itselläsi, jos se sinua helpottaa. Minua se ei kiinnosta, olen päässyt yli moisesta taikauskosta. Saarnaa niille jotka vielä rämpivät siinä suossa.
...ovat vain markkinamiesten lupauksia. Se on kuin osakkeet ja rahastot. Kukaan ei oikeasti voi taata mitään, vaan ainoa keino on vain uskotella. Todistusmahdollisuutta ei ole. Eikä myöskään ole vastuuta siitä, että sattuisi valehtelemaan toisille. Kukaan ei vaadi tilille, sanoo mitä tahansa.
maailmankaikkeus se vain on hiljaa eikä ota kantaa mihinkään. Ihmiset tulevat ja menevät, jotta pallolla riittää tilaa.
...paskan jauhamisen sijaan kertoa miksi tämä sinun ihmeolentosi ei sitten paranna sairaita eikä muutenkaan koskaan auta ketään? Jos kerran on olemassa, niin kait osaa auttaa vai eikö pysty, osaa, vai kenties EI HALUA eli EI VÄLITÄ!!!! Joten älä sitten valehtele!!!!
Jumala tai jumaluus tai miksi ikinä sitä haluatte kutsua, vaikka tao, on meissä itsessämme ja kaikkialla. Se oli Jeesuksessa, OK. Mutta mikään tai kukaan muu ei meitä täällä maanpäällisessä elämässä voi auttaa kuin jokainen itse itseään tai toista ihmistä.
Menetin tytärpuoleni, tänä syksynä.Ehdin olla ,hänen äitinsä kanssa 8:san vuotta , avioliitossa ennen kuin hän, Katriina, menehtyi keuhkosyöpään. Katriina oli meidän häissä kaasona ja teki minusta papan neljävuotta sitten. Rakastin ,Katriinaa, kuin omaa tyttöä.Nyt meillä on Katriinan tyttö , Minttu, jota rakastan yhtä lailla kuin äitiänsä, Katriinaa.Käytin Katriinaa hoidoissa ja vietin hänen kanssa aikaa , kun itse olin sairaslomalla.Nyt , kun Katriina on vaihtanut hiippakuntaa ,minun rakkauteni on siirtynyt Minttuun ja uskon ,että Katriina olisi toivonut meidän elävän hänen poissa menon jälkeenkin täysillä, Mintun vuoksi.Joka päivä olen kiitollinen siitä ,että sain tuntea Katriinan.Mintussa elää Katriinan muisto.
Minäkin olen vasta menettänyt rakkaan läheisen. Tiesin, ettei hänellä ollut aikaa loputtomiin, sillä hän sairasti parantumatonta syöpää. En tiedä, ikävä on välillä valtava, mutta toisaalta olen kiitollinen kaikista hetkistä jotka saimme viettää yhdessä ja kiitollinen hänen "rikkaasta" elämästä jonka hän sai viettää. Uskon ettei hänellä enää ole kipuja eikä tarvitse kärsiä.
Sillä että menetämme rakkaitamme täytyy oll ajokin merkitys. Me kaikki kuolemme joskus ja me menetämme matkalla rakkaitamme. Jotenkin olen kääntänyt asiaa niin, että elämn tarkoitus on oppia arvostamaan jokaista päivää kuin elämän viimeistä sekä pitämään huolta tärkeistä ihmissuhteista ja kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseäänkin kohdeltavan. Uskon myös että menettämämme rakkaat, toivovat meidän jatkavan elämää heidänkin puolestaan.
Kun oikein surettaa antaa itkun tulla, kyllä se pahinta tuskaa helpottaa.Luonnosta ja toisten ihmisten seurasta saa myös lohtua.
Jaksamista kaikille,aika auttaa myös surussa.
Kauanko suru kestää.Mieheni kuoli lokakuun 25 päivä minun syntymäpäivänäni.Löysin hänet kotoa itsemurhan tehneenä.Ensin ajattelin että tästä en selviä joudun itse sairaalaan pää sekoaa.Itku auttaa suruun.Puhuminen on minulle ainakin auttanut ja terapia.Syyllisyyden tunteet nousi voimakkaasti pintaan.Olisinko voinut auttaa häntä?Täytyy ajatella että jokaisella on kuitenkin oma elämä emme voi elää toisen puolesta.Koitan ajatella niitä mukavia vuosia joita yhdessä vietettiin.Itku tulee herkästi.Surun takana asuu ilo.Päästä se pikkuhiljaa luoksesi..