Minulla taitaa olla vähän toisenlainen ongelma. Lapset ja heidän puolisonsa vihjailevat että en pidä kyllin paljon yhteyksiä heihin. Soittele tai käy.
He kaikki asuvat monen sadan kilometrin päässä, tosin samassa kaupungissa. Vanhempani myös asuvat kaukana (päinvastaisessa suunnassa)ja ovat nyt huonokuntoisia, heidän luonaan on käytävä. Itse olen työssä, joka ottaa mehut toisinaan minulta niin, että tuntuu ettei vapaa päivinä kerkeä kylliksi levätä.
On välillä huono omatunto kun ei saa aikaa riittämään. Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta? Miten olette saaneet ratkaistua tilanteen niin, että kaikki ovat edes suhtkoht tyytyväisiä?
He kaikki asuvat monen sadan kilometrin päässä, tosin samassa kaupungissa. Vanhempani myös asuvat kaukana (päinvastaisessa suunnassa)ja ovat nyt huonokuntoisia, heidän luonaan on käytävä. Itse olen työssä, joka ottaa mehut toisinaan minulta niin, että tuntuu ettei vapaa päivinä kerkeä kylliksi levätä.
On välillä huono omatunto kun ei saa aikaa riittämään. Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta? Miten olette saaneet ratkaistua tilanteen niin, että kaikki ovat edes suhtkoht tyytyväisiä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meillä on niin, että nuoret soittelevat ja käyvät niin usein kuin itse haluavat. Kanssakäyminen on muotoutunut niin, että nuoret lähtevät tänne "mummolaan", mutta me harvemmin lähdemme täältä, eikä heidän pienissä asunnoissaan oikein voikaan muuta kuin istua sohvalla, joten täällä isommissa tiloissa tapaaminen sopii kaikille parhaiten.
En esitä heille vartavasten kutsuja, vaan saavat tulla kutsumatta. Näin siksi että päätös olisi heidän omansa. Myöskin puhelut niin päin että lapset soittavat, niin saavat itse päättää kuinka paljon yhteydenpitoa haluavat. Tietysti minäkin soitan, mutta harvemmin.
Olen siis yrittänyt saada aikani riittämään sen verran että olen paikalla kun he ilmoittavat tulevansa. Usein joudun perumaan omia suunnitelmiani, mutta teen sen mielelläni hiedän vuokseen. Jos olen väsynyt, voin myös lepäillä heidän vierailujensa aikana, kun tapaamiset tapahtuvat omassa kodissani.
Olen haaveillut että saisin edes kesäksi sellaisen tilan, johon kaikki mahtuisivat. Nyt ongelmana on että luokseni ei mahdu. Toki matkatkin ovat oma esteensä.
Yritin tuota, että soittaisivat itse. No, palauttena oli että heidän asiansa kuulemma eivät "kiinnosta", koska en itse soittele. Miniäni kokee sen välinpitämättömyytenä, tosin hän on toisesta kulttuurista. Suku on hänelle todella tärkeä asia, eikä hän koe että hänen asioihinsa ei saa sotkeutua.
Kuinka usein pidätte yhteyksiä?
Varmaan on hankala muuttaa totutuksi tullutta käytäntöä - ehkä onnistuukin, sopimalla selkeästi käytännöstä. Tiedän itsekin kuinka kiireistä väsyneenä yhteydenpitoa siirtää johonkin parempaan hetkeen.
Meillä tytär ja nuorin poika soittelevat lähes joka päivä, tyttö kumppaneineen käy parin viikon välein ja poika käy harvemmin koska asuu kaukana. Vanhempi poika soittaa vain jos on asiaa, mutta he puolestaan käyvät melkein joka viikko. Tietysti kiireaikana saattaa tapaamisväli olla pitkäkin, siis ei mitään säännönmukaista. Käytännössä täällä on melkein joka viikonloppu osa heistä. Mukavaa, mutta välillä viikonloppu kaksistaan tuntuu tervetulleen rauhalliselta. On totta että omilta kiireiltä nuorille on välillä vaikea irrottaa aikaani, mutta otetaan se siltä kannalta että ovat täällä 'kuin kotonaan' ilman erityisiä viihdytysvelvollisuuksia, ja ovat sitten osan ajasta keskenään jos meillä on omia menoja - tavallaan yhdessäoloa sekin :)
Minustakin tuntuisi paljon rasittavammalta soitella ja matkustella itse, onneksi on nuorille tämä lapsuudenkotinsa vielä kätevästi toimivana tapaamispaikkana.
En minäkään lähtisi sadan kilometrin päähän kovin usein. Nuoret jaksavat paremmin matkustaa ja minusta on kuitenkin enemmän nuorten asia käydä vanhempiaan katsomassa.
Jos et jaksa soitella, niin lähetelkää tekstiviestejä tai mesetelkää. Meidän yhteydenpito on paljon messengerin varassa, helppoa, ei vaadi aikaa eikä vaivaa eikä häiritse väärään aikaan niin kuin soittaminen voi tehdä. Mese on meillä auki kaiket illat, meidät tavoittaa sieltä milloin vaan ja vastaillaan sitten kun ehditään. Suosittelen.
Niin ja edellä mainituilla tavoilla kyllä varmistetaan tunne, ettei asiat kiinnosta, jos vain odotetaan milloin "lapset" ottavat yhteyttä tai tulevat käymään.
Ja onko käynyt mielessä, että nuoret eivät välttämättä jaksa tai ehdi, usein on menossa ns. ruuhkavuodet, paljon opiskelua/töitä/ura ja lapset, niin olisi hienoa, jos vanhemmat todella muistaisivat ja kävisivät.
Messenger kuulostaa kyllä melko kylmältä touhulta...
Meilläkin käytetään meseä. Minä en ole oikein puhelinihminen enkä osaa olla luontevasti puhelimessa, vierastan... Mutta kun tietsikka on kuitenkin paljon auki, niin meseen voi pistää viestiä ja jutella hetken vaikka monta kertaa illassa, ihan kuin oltaisiin samassa huoneessa. Kuulen kun viesti tulee ja menen vastaamaan sitten kun ehdin, eikä häiritä toisiamme puhelimenpirinällä kesken jonkun kiireen. Viestejä aloitetaan puolin ja toisin, kenellä vaan sattuu olemaan asiaa, ja usein ilman asiaakin.
Aikaisemmin kun oltiin puhelimen varassa ei tullut aikoihin soiteltua opiskelijanuortemme kanssa, mutta sitten kun otettiin mese käyttöön, on yhteydenpito ollut melkein jokapäiväistä, ja se lyhkäset viestit onnistuu myös kiireisenä ja väsyneenä.
ehdottaa ainakin nuorimmaiselle, sillä hänellä ei ole perhettä ja varmaan itse istuu koneen ääressä.
Tyttärelläni vain on kolme lasta, joten epäilen onko siinä rauhaa.
Soittelen itse n. 2 kertaa kuukaudessa, ellei ole jotain tärkeää asiaa. Itse he soittelevat saman verran. Tytäreni on tosin aina ollut "vaativa" eli kaivannut äidin huomiota, pojat ei niinkään. En haluaolla tungetteleva anomppi tai mummo, mutta en ihan näin etäinenkään. Täytyy toivoa että saan sen kesäpaikan, silloin voitaisiin olla enemmän yhdessä.
Mutta tuhannet kiitokset ajatuksista.
Soitellaan puolin ja toisin, mutta nuortemme vierailut tapahtuu yleensä meillä. Emme halua tupata heidän pieniin koteihinsa ja jätetään heidän päätettäväkseen, milloin haluavat tulla. Vältän pyytämästä tai kutsumasta liikaa, niin että tuntisivat sen velvollisuudeksi, mutta ilmaisen iloni kun tulevat. Uskon että nuoret tietävät miten tervetulleita ovat, ja varon ettemme olisi heille rasittava velvollisuus kuitenkaan. Tokihan koti on aina auki vielä aikuisillekin lapsille. Kyllä minä uskon että tässä kaikki ovat suhtkoht tyytyväisiä, vaikka välillä on pitkiäkin välejä tapaamatta. Kun aika ei riitä enempään, se hyväksytään syyllistämättä tai syyllistymättä.