Olen lukenut paljon näitä anoppi-miniä-juttuja.
Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että miksi miniä yleensä niin kiltisti ja nöyrästi noudattaa oman äitinsä, joskus todella koviakin, komentoja? Tämä vaihtelee tietenkin tapauksesta toiseen, mutta usein olen nähnyt miten anoppi komentelee tytärtään ja järjestää hänen huushollin oman makunsa mukaan! Tytär suostuu hiljaisena, kaikki on ok, kunhan kotirauha säilyy!
Kun sitten anopilta tulee jokin pieni neuvo, niin heti on karvat pystyssä! Ellei anopille sanota suoraan, niin puhutaan takanapäin tai kirjoitellaan vihaviestejä julmasta anopista.
Olisiko niin, että kun ei omalle äidille haluta/uskalleta sanoa vastaan, niin puretaan kaikki viha ja alistuneisuus anoppiin?
Vaikka itse olen sekä miniä, tytärteni äiti että miniälleni anoppi, yllä esittämäni eivät ole omia kokemuksiani. Yritän olla mahdollisimman paljon sekaantumatta asioihin enkä anna neuvoja pyytämättä. Jos saan hoitaa lastenlapsia olen aina erittäin kiitollinen ja pyrin järjestämään niin, että voin auttaa kun apua tarvitaan. Mielestäni tulemme kaikki hyvin toimeen, vaikkei kukaan meistä ole mikään enkeli, ihan tavallisia ihmisiä me olemme.
Vuosien mittaan olen nähnyt aika monta tytärtä, joka sallii omalle äidilleen kaikki vapaudet ja määräämisoikeudet mutta etsimällä etsii vikoja anopistaan. Oman äidin viat ovat tabu, niistä ei voi mainitakaan, tuskinpa edes itse tiedostaa ne.
Mitä olette muut mieltä tästä? On tietenkin hienoa, että äidit ja tyttäret "tulevat toimeen" (ainakin näennäisesti), mutta tapahtuuko se anopin kustannuksella??
Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että miksi miniä yleensä niin kiltisti ja nöyrästi noudattaa oman äitinsä, joskus todella koviakin, komentoja? Tämä vaihtelee tietenkin tapauksesta toiseen, mutta usein olen nähnyt miten anoppi komentelee tytärtään ja järjestää hänen huushollin oman makunsa mukaan! Tytär suostuu hiljaisena, kaikki on ok, kunhan kotirauha säilyy!
Kun sitten anopilta tulee jokin pieni neuvo, niin heti on karvat pystyssä! Ellei anopille sanota suoraan, niin puhutaan takanapäin tai kirjoitellaan vihaviestejä julmasta anopista.
Olisiko niin, että kun ei omalle äidille haluta/uskalleta sanoa vastaan, niin puretaan kaikki viha ja alistuneisuus anoppiin?
Vaikka itse olen sekä miniä, tytärteni äiti että miniälleni anoppi, yllä esittämäni eivät ole omia kokemuksiani. Yritän olla mahdollisimman paljon sekaantumatta asioihin enkä anna neuvoja pyytämättä. Jos saan hoitaa lastenlapsia olen aina erittäin kiitollinen ja pyrin järjestämään niin, että voin auttaa kun apua tarvitaan. Mielestäni tulemme kaikki hyvin toimeen, vaikkei kukaan meistä ole mikään enkeli, ihan tavallisia ihmisiä me olemme.
Vuosien mittaan olen nähnyt aika monta tytärtä, joka sallii omalle äidilleen kaikki vapaudet ja määräämisoikeudet mutta etsimällä etsii vikoja anopistaan. Oman äidin viat ovat tabu, niistä ei voi mainitakaan, tuskinpa edes itse tiedostaa ne.
Mitä olette muut mieltä tästä? On tietenkin hienoa, että äidit ja tyttäret "tulevat toimeen" (ainakin näennäisesti), mutta tapahtuuko se anopin kustannuksella??
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kyllä useimmissa tapauksissa anoppi paljon mukavampi kuin oma äiti. Anopille vaan kostetaan oman äidin sikamainen käytös.
Olet aivan oikeassa, liioittelin vähän saadakseni keskustelua aikaan, mutta ymmärrät varmaan mitä ajan takaa. Haluaisin olla ihan puolueeton tässä keskustelussa.
Vaikka itse olen itkenyt monet kyyneleet anoppini takia - minullakin on ollut erittäin mustasukkainen ja määräilevä anoppi, jonka asenne on ollut etten minä tiedä enkä ymmärrä mitään mistään (siitä huolimatta, että minulla korkeakoulututkinto eikä anopilla mitään koulutusta) - reagoin siihen, että monesta miniästä ilmeisesti on selviö, että anoppi on hirviö, jota pitää haukkua.
Viimeiset 10 vuotta minulla on ollut ihan hyvä suhde anoppiin. Mutta oli raskasta ennenkuin päästiin siihen.
Hirveitä nuo kertomasi anoppijutut! Huh huh! Tuollainen nuuskiminen ja haukkuminenhan todistaa, ettei sillä anopilla ole kaikki ruuvit paikoillaan. Mutta meitä on joka lähtöön, siitä huolimatta olemmeko anoppeja vai miniöitä.
Aika jännä tilanne muuten siinä vaiheessa, kun ihminen on sekä anoppi että miniä!
Kiitos puolueettomasta, objektiivisesta suhtautumisestasi!
Tämä näyttää muuten olevan arka aihe monelle.
tarkoita, että kaikki muut naiset toimisi samoin.
Oman äidin mieltä ei uskalleta, eikä haluta pahoittaa. Anoppi joutuu olemaan syntipukki.
Suurin osa kuitenkin toimii niin. Olen nähnyt näitä tapauksia vaikka kuinka paljon. Nämä naiset ovat tietenkin itse asiasta aivan erimieltä, mutta jokainen vähänkin puolueeton huomaa tämän.
Olen sitä mieltä, että havaintosi olivat perin outoja ja johtopäätelmät ja yleistykset vieläkin oudompia.
Yksittäistapauksia on tietysti aivan joka lähtöön ja varmaan on tällaisiakin, mistä kirjoitit.
Mutta että tässä nyt jotenkin oltaisiin anoppiongelmien ytimessä, niin ei ei ja ei.
Olen itse seurannut joitakin tällaisia tapauksia (kaksi ihan hirveää tapausta), joissa miniän oma äiti täysin on alistanut tyttärensä, joka hiljaisena on noudattanut äitinsä ohjeita, uskaltamatta sanoa vastaan. Tämä sama tytär on muuttunut ihan eri ihmiseksi ollessaan tekemisissä anoppinsa kanssa! Ja voin vakuuttaa, että ainakin kahdessa tapauksessa anopit ovat olleet kilttejä ja alistuvia luonteeltaan...
Lähinnä siksi otin asian esille.
Anoppi ja oma äiti on kaksi eri merkitykset omaavaa henkilöä miniän elämässä, ei niitä voi mitenkään verrata keskenään tai edes luulla että oman äidin pomputtelu kostetaan anopille.
Oma käsitys on ainakin suhteen alussa kun anoppiin ei ole syvällisemmin tutustunut, että hän on täysin vieras henkilö, ulkopuolinen minun omasta henkilökohtaisesta reviiristä. Jos ja kun siellä reviirissä on myös hänen poikansa, hänen täytyy kuitenkin kunnioittaa minun yksityisyyttä ja tilaa. En minäkään mene hänen elämäänsä kommentoimaan tai puuttumaan.
Oma äiti voi tulla "henkilökohtaiseen tilaani" ja sanoa minulle mitä haluu, onhan hän äitini, mutta samoin hänen täytyy kunnioittaa silloin mieheni henk. koht tilaa ja siihen ei tarvitse puuttua.
Mutta sitä ihmettelen todella että kivoista naisista muuttuu todella määräileviä ja ihmeellisisä kontrolloivia kun oma poika löytää oman perheen. Joku monilla napsahtaa, pitää tavallaan tehdä selväksi että miniät antaa pojalle varmasti yhtä hyvän kodin kuin äiditkin ovat antaneet. Tullaan melkein listan kans "tätä meidän matti sitten on tottunu syömään joka toinen viikko" ym.. :D Hassua todella.
Itse kyllä uskon anoppini kuulevan äänestäni jos menee yli -kun välillä menee. Ja olen sanonut hänelle suoraan että ei kaikki ole sellaisia kuin hän, se pitää vaan hyväksyä.
Tuossa, kun määrittelit niitä paikkoja, mitkä ovat kenenkin reviiriä. Niin, eikö se ole paras *määritys*. Kun katsoo, että kenen nimi lukee ulko-ovessa. Sinä emännöit omassa kodissasi, anoppi omassaan ja sinun äitisi omassaan.
Mielestäni, tyttärenä en katso sitä kovin hyvällä, jos äitini alkaa minun taloudessa emännöimään. Hän emännöiköön kotonaan ja minä omassani. Siinä kulkee raja, myös anopin suhteen.
Enpä usko, että asia on kovinkaan usein noin. Kuten itsekkin sanoit näin on tapaus kohtaisesti. Olen myös lukenut näitä juttuja paljon eikä monessakaan käy ilmi, että muka miniän äiti olisi käyttäytynyt kuvailemallasi tavalla. Oma äitini mm. ei koskaan ole järjestellyt kotiani ja komennellut minua omassa kodissani. Hän auttaa pyydettäessä ja tulee kylään kutsuttaessa.
"Kun sitten anopilta tulee jokin pieni neuvo, niin heti on karvat pystyssä! Ellei anopille sanota suoraan, niin puhutaan takanapäin tai kirjoitellaan vihaviestejä julmasta anopista."
Ööh, nyt meni kyllä jo pahasti metsään. Jos nämä anopin neuvot olisivat pieniä ja ongelmat heidän kanssaan niin tuskin niihin olisi tarvetta hakea vertais tukea. Miniöillä on täysi oikeus hakea ongelmiinsa apua ja tukea. Aika monet täällä kuvailluista ongelmista ovat melko vakavia, on alkoholismia, kotirauhan rikkomista ym. Näitä ei tulisi vähätellä.
"Olisiko niin, että kun ei omalle äidille haluta/uskalleta sanoa vastaan, niin puretaan kaikki viha ja alistuneisuus anoppiin?"
Kyllä minä uskallan ja voin sanoa omalle äidilleni suoraan mitä ajattelen ja hän ei suutu. Entiselle anopilleni kyllä yritettiin sanoa suoraan, mutta viesti ei mennyt perille, hänen käytöksensä vain paheni entisestään. Hän lytisti minut aivan täysin henkisesti ja nautti aiheuttamastaan tuskasta ja mielipahasta. Minä puran tuota hänen aiheuttamaansa tuskaa kertomalla siitä ja puhumalla toisille ihmisille niin kauan ja niin paljon, että olen päässyt asiasta yli.
Miksikö oma äiti-kulta? Minun äitini ei komentele eikä ilkeile, hän rakastaa ja ymmärtää, on suvaitsevainen ja joustava. Äiti on kiinnostunut asioistani ja jaksaa kuunnella, hän on iloinen iloistani ja suree surujani rinnallani. Siksi ei ole mitään syytä sanoa vastaan äidille, ei purkaa vihaa ja alistuneisuutta, koska en vihaa eikä hän alista.
En vihaa anoppiakaan, mutta hän on vieras johon ei tietenkään ole samanlaista tunnesuhdetta. Vierasta ihmistä en halua sisälle asioihini samalla tavalla kuin rakkaan oman perheen jäsenen. Pidetään suhteet samalla tavalla ystävällisinä ja kohteliaina kuin muihinkin vieraisiin, mutta kiusaannun jos vieras tuppaa liian lähelle ja puuttuu yksityisasioihini.
Ei äidit ja anopit ole mitään kilpakumppaneita, eikä läheinen suhde äitiin ole anopilta pois. He vaan ovat luonnostaan erilaisessa asemassa, ja nämä kaksi ihmissuhdetta kehittyvät omaa tahtiaan toisistaan riippumatta.
Päinvastoin koska äidilleen USKALTAA sanoa vastaan, niin vältytään juuri siltä että mitähän tuokin taas tarkoitti jos toinen vähän mulkoilee..Voi sanoa suoraan, et mitä mulkkaat, mut anoppipa vetää herneet nenään ja rupee paiskomaan ovia ja vihoittelee viikkotolkulla ja parhaimmissa tapauksissa itkee pojalleen ja ukolle mitä miniä kehtasi tehdä tai sanoa.
Oma äiti saattaa vaan nauraa kun tuntee tyttärensä niin hyvin.
Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki, mutta vieras on vieras ja veri on vettä sakeampaa..
eikä hyväksy tämän komentelua oman elämänsä kohdalla ja ehkä siksikin parjaa tätä kavereille.
Miniän mies taasen eli vävy vaimonsa äidille parjaa taas omalta osaltaan anoppiaan joten tasoissa mennään.
Tai anoppi on mustasukkainen, kun miniä on väleissä äitinsä muttei anopin kanssa. Kiukuttelee sitä.
Äiti-kulta ei aina ole niin kulta. Eikä anoppi mikään piru. Minun anoppini on oikein mukava ihminen. Äidin kanssa meillä on viha-rakkaus suhde. Hän on minulle tärkeä, mutta en vaan jaksa katsella häntä kovin kauaa putkeen. Äitini on syyllistävä ja ilkeä. Lisäksi hän vertailee minua ja siskoani uuteen, ihanaan miniäänsä, kuinka olemme pettymyksiä tyttärinä ja kuinka miniä on niin ihana ja kiltti. Anopin kanssa tulen loistavasti toimeen.
Anopit on mustasukkaisia kun toinen nainen pitää huolta heidän pikku pallero pojastaan ja tekee sen työn paremmin kuin he, se siinä eikä muuta!
Anopit tekee itsestään piruja ei miniät, kaikkihan sen tietää
Ja PISTE!
Olen sekä että - siis sekä miniä että anopin alku myös. Kuitenkin miellän itseni enemmänkin miniäksi. Anopin kanssa on kuljettu pitkä ja kivinenkin tie, nyt asiat ovat kutakuinkin hyvin ja tasapainossa.
Olen siis ollut pitkään sellainen miniä, jolla on ollut vaikeaa anopin kanssa ja joka on pähkäillyt, että miten tämä on näin hankalaa. Ja mistä ihmeestä kumpuaa anopin vaikea käytös.
No nyt olen myös anoppi. Mielestäni välit nuoreenpariin ovat hyvät, mutta mistä sen tietää mitä pinnan alla liikkuu.
Jotenkin hämmentää ja huolestuttaa edellisen kaltaiset viestit, että anopeista automaattisesti tulee piruja. Tuleeko minustakin?. Tai nähdäänkö minut piruna, jos oikein halutaan ja yritetään?
Tähän jälkimmäiseen en kylläkään usko, kyllä lähes kaikki nuoret haluavat hyvät ja toimivat suhteet appiväkeen. Mutta omasta kokemuksesta tiedän, että aina se ei onnistu, vaikka tahtoakin olisi. Sekin on sitten vaan hyväksyttävä.
sinulla oli anoppisi kanssa ja kumpi ne aiheutti?
Teetkö nyt itse anoppina samoja virheitä kuin oma anoppisi?
Kysyn nyt vaan, kun itse anoppikokelaana sanoin että asioista puhutaan suoraan eikä seläntakana..
Valehtelusta en myöskään pidä, että jos ruoka on pahaa, niin sanoo sitten suoraan..Kyräily ja teeskentely on pahinta mitä tiedän...
Poikani on ollut n. 7 vuotta naimisissa erittäin mukavan naisen kanssa. Aluksi meillä meni oikein hyvin, nyt on toisin. On syntynyt lapsi, nyt 3 kk. Ukin ja mummun kultakimpale.
Jo ennen sitä, n. vuosi sitten alkoivat vaikeudet. Miniä haukkui poikaani usean kerran juopoksi, josta minä en tietenkään pitänyt. Kyselin pojalta asiaa.
Pari kertaa on käyty lapsenlasta katsomassa. Eka kerralla tuli pyyhkeitä, että olimme liian kauan ulkona vauvan kanssa ja annoimme vauvalle pullosta ruokaa. Pullo oli annettu mukaan, eikä ollut kielletty antamasta.
No, sen panin vielä herkän ensisynnyttäjän piikkiin, vaikka kovasti pahoitin mieltäni.
Viimeksi tuli haukut siitä, että emme osaa olla heidän kodissa. Emme ole tarpeeksi siistejä, kun emme mm imuroineet lähtiessämmä (sunnuntaina). Yritimme laittaa kaikki mahdollisimman siistiksi, mutta alitettiin rima.
Päätettiin, ettemme moisella stressaa. Olemme menemättä kylään kun vain haukkumiset tulee perästä. Etukäteen ei neuvota mitään, mutta perästä tulee haukkumiset. He asuvat 500 km päässä, että pakko on melkein olla yötä kun käy siellä. Asiaan kuuluu, että mieheni on tehnyt n. 2000 tuntia työtä usean vuoden aikana heidän remonteissaan (3 asuntoa peräkkäin).
Olemme tavallisia "maalaisihmisiä", ikä 63 ja 65. tämä ei vissin helsinkiläis-miniälle 31 v kelpaa.
On niin laaja asia, että vaikea vastata lyhyesti. Yritetään kuitenkin.
Anopin kanssa ongelmien aiheuttaja oli se, että asuttiin liian lähekkäin - samassa pihassa. Ehkä asiat olisivat menneet toisin, jos tätä vaihetta ja erehdystä ei oltaisi tehty. Ehkä sellainen asuminen sopii joillekin, mutta meille ei missään tapauksessa.
Kun anoppi on kaikkitietävä määräilijä, poika kaikille kiva ja kiltti ja miniä päällepäin nynny, mutta sisältä omaa tietänsä kulkeva tahtonainen, niin soppa oli valmis. Liian lähekkäin asuminen toi kaikista esiin huonot puolet.
Tämä asumiskuvio on nyt purettu ja se on oma tarinansa, mutta ei siitä sen enempää.
Teenkö anoppina samoja virheitä? Taatusti en! Minä en yritä käsikirjoittaa nuorteni elämää valmiiksi. En määrää enkä neuvo. Yritän pitää sellaiset hyvät välit, että minulta voidaan kysyä neuvoa jos on tarvetta. Silloin tietenkin sanon mitä asiasta ajattelen, mutta kuitenkaan en edellytä, että tekevät mieleni mukaan.
Mutta muita virheitä luultavasti teen - olenhan ihminen ja erehtyväinen ja keskeneräinen.
Luulen, että yksi ydinjuttu näissä anoppi-miniä suhteissa on liian suuret ja vääränlaiset ennakko-oletukset ja -odotukset. Pettymys tulee helposti, kun kun toinen ei ole sellainen ja tällainen eikä elä ja toimi niinkuin "pitäisi". Luulen, että molemmin puolin näitä odotuksia on liikaa.
kylään, vähentäkää kaikki yhteyden pito minimiin. Tai jos on pakko mennä, niin menkää hotelliin yöksi ja käytte hätäisesti ja nopeasti kylässä.
Älkää enää tehkö mitään remontteja tai mitään jota pyytävät teidän tekemään, kuitenkin siitä saatte vain haukut palkaksi ja pahanmielen. Antakaa olla ihan omissa oloissaan.
Jos tulevat kesäksi teille, niin ilmoitatte että täällä eletään teidän ehdoilla ja teidän säännöillä ja jälkikäteen ei tarvitse tulla haukkuja.
Hetkinen, älä yleistä!
Minun äitini tuppaa kyllä neuvomaan mutta hänelle uskallan sanoa vastaan ja vaikka kirotakin päälle. Ja sitten äitini jättää meidät rauhaan ja elo jatkuu.
Kun anoppini alkaa neuvoa, se on todella tunkeilevaa ja ahdistavaa, sillä anopille on vaikeampi sanoa vastaan. On ajateltava anopin, lasten ja koko saamarin suvun tunteita ja kuunneltava kiltisti, ettei synny riitaa. Anoppia on mielisteltävä ja se on ihan persuuksista, jos kyseessä sattuu olemaan määräilevä anoppi. Ääripään vaihtoehto on sanoa suorat sanat ja joutua elinikäisiin riitoihin anopin kanssa.
"Minun äitini tuppaa kyllä neuvomaan mutta hänelle uskallan sanoa vastaan ja vaikka kirotakin päälle. Ja sitten äitini jättää meidät rauhaan ja elo jatkuu.
Kun anoppini alkaa neuvoa, se on todella tunkeilevaa ja ahdistavaa, sillä anopille on vaikeampi sanoa vastaan. On ajateltava anopin, lasten ja koko saamarin suvun tunteita ja kuunneltava kiltisti, ettei synny riitaa. Anoppia on mielisteltävä ja se on ihan persuuksista, jos kyseessä sattuu olemaan määräilevä anoppi. Ääripään vaihtoehto on sanoa suorat sanat ja joutua elinikäisiin riitoihin anopin kanssa."
Minusta on todella ikävää että pitää MIELISTELLÄ anoppia kun ei voi sanoa suoraan. Eihän sitä tarvitse kirota ja riidellä anopille, mutta kyllä aikuiset järkevät ihmiset voivat esittää toiveita myös anopille.
Minulla oma äiti on se piru ja anoppi kultainen :)
Oma äiti tuntee lapsensa paremmin kuin anoppi ja tietää miten tähän tulee suhtautua ja mitä asioita voi sanoa ääneen ja millä tavoin. Anopilla ei välttämättä ole muutaman vuoden jälkeen samaa tietämystä, ja saattaakin sanoa ns. "väärin".
Eli tämän mallin mukaisesti on ihan ok että oma äiti ottaa puheeksi herkempiäkin aiheita kuin mitä anopilta on soveliasta. Ja kyllä vaan, jotkut aiheet on vaan yleisesti epähienoja ja liian henkilökohtaisia ottaa puheeksi muuten kuin kysyttäessä. Kuten se tekeekö lapsia vai ei, ja milloin niitä tulee. Ja se miten toinen hoitaa kotiaan, lapsiaan, suhdettaan tai omaa ulkonäköään.
Osui asian ytimeen todella hyvin.. Anoppisuhteen tekee hankalaksi juurikin ne turhat odotukset ja oletukset, että ihminen otetaan vastaan omina mielikuvina eikä se vastaa todellisuutta. Tässä kohtaa tulee pettymys.. Ja tässä kohtaa haukutaan sitten koko suku puolin ja toisin (kyllä miehetkin haukkuvat anoppejaan..)
Jos anoppi on päässyt perheen elämää sorkkimaan ja määräämään "liian läheltä", ongelmia tulee. Tämä on omakohtainen kokemus..
edes äiti ja anoppi edes asetetaan vastakkain. Toinen on ihminen, jonka kanssa on koko elämä eletty ja jonka leipää on 18 vuotta (ainakin) syöty. Toinen on ventovieras ihminen, joka tulee ikäänkuin paketin kaupanpäällisenä - ei itse valittuna ystävänä.
Tottakai äidiltä kestää ihan erilaista kritiikkiä kuin vieraalta ihmiseltä. Äiti on äiti, vaikka voissa paistaisi. Anoppi sen sijaan on vieras ja - käsi sydämellä anopit - haluatteko itse ottaa kotianne koskevia määräyksiä vastaan ventovieraalta?
Ja sitten vielä sellainen pointti, että suurin osa miniöistä ja anopeista tulee ihan hienosti toimeen. Kyllä nämä eripuraiset systeemit ovat ihan marginaalitapauksia!
Todella surullista, jos anoppi tuntuu ventovieraalta - useassa viestissä on tunne ollut sellainen. Onhan se anoppikin äiti! Äiti sille miehelle, joka nyt on oleellinen osa sitä rakasta perhettä. Äiti joka on synnyttänyt ja kasvattanut miehen miniälleen. Ei kai häntä nyt ventovieraana voi pitää, vaikka poikansa perheeseen ei enää kuuluisikaan.
ihmisenä täysin vieras! Ei se, että hän on synnyttänyt miniälle rakkaan miehen, auta yhtään siinä anopin mielenliikkeiden tuntemisessa. Vuosien kuluessa voi tietysti tutustua, mutta todellakin - se vie vuosia ja pahimmassa tapauksessa riidat on jo ehditty kyhätä, ennen kuin ehditään kunnolla tutustua!
Syy on se, että oma äiti on niin rakas ihminen, että hän saa kaataa paskaa niskaan todella paljon. Anoppi taas ei ole rakas.
Entä mies, jonka äiti anoppi on ja ehkä myös rakas miehelle? Miten mies kokee, jos vaimo moittii anoppia kaikesta?
Ei mies tietenkään siitä pidä, mutta hänen on parasta olla hiljaa. Ja antaa naisten tapella keskenään, ei mies voi tehdä tuossa asiassa mitään muuta kuin lisää haittaa kaikille.
ihmettelenkin, miksi anopit niin kärkkäästi moittivat miniöitään. Luulisi, että he pystyisivät kunnioittamaan itse synnyttämänsä ja kasvattamansa pojan valintaa. Ja jos äiti rakastaa poikaansa, luulisi hänen haluavan tälle kaikkea hyvää - eikä tarkoituksella synnyttää eripuraa kahden miehelle rakkaan ihmisen välillä - vaimon ja äidin. Jos äidit ajattelisivat poikiaan, he olisivat nuoren parin tukena eikä miniää vastaan. Taitaa noissa ongelmatapauksissa ollakin kyse siitä, että äidit rakastavat itseään enemmän kuin poikaansa!
Anopit kertovat pojilleen, ettei miehen kuulu alistua ihan mihin vaan. He kertovat, että myös heidän pojillaan on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Aviomiehen ihmisrvoinen elämä on tietenkin miniän etuja vastaan.
elämä vaatii miniän uhrautumista, on anopilla selkeästi vikaa päässä.