Voiko hyvän suhteen lopettaa omien tunteiden takia? Kun on lapsia, ja isä on hyvä isä. Tykkää lapsista, ja jopa minusta vaikka olen tehnyt kauheita asioita. Olen sairastanut nuorena pahoja masennuksia ynnä syömishäiriöitä. Itsetuntoni on ollut aina huono, nykyään parempi kun olen lakannut välittämästä. Tunteeni mieheen, lasten isään, on olleet epävarmat melkein alusta asti.
En usko rakkauteen, enkä koe olevani mikään parisuhde-ihminen. Olimme reilu 5vuotta yhdessä, välillä erossa ja usein petin häntä. Olen aina ollut pihalla elämästä, tietämättä oikeen mitä sitä tekisi. Olisin voinut jokaisen pettämisen jättää tekemättä, kadun niitä paljon. Eikä kukaan mies ollut sellainen kenen kanssa mitään suhdetta olisin halunnut.
Nyt ollaan erottu, minun päätöksestäni. En tunne rakkautta, enkä mitään. Olen masentunut, ja usein mietin johtuuko se siitä. Minulla ei ole aikaa käydä terapiassa kun hoidan kahta pientä lastamme. Ja tiedän, että nykyään on pakko syödä lääkkeitä, joita en halua syödä. Olen joskus nuorena kokeillut, myös unilääkkeitä joihin jäin koukkuun. Haluaisin vain että olisi joku kenelle voisin puhua kun ahdistava olo tulee. Mietin itseni tappamista päivittäin, tuntuu että järjestän vain asiat niin että voisin itse kadota. Ennen minua esti perheeni, nykyään olen siinä pisteessä etten välitä enään. Ääh.. Tiedän, että tämä suhde oli tässä. Sen takia etten vain pysty.
Mieheni ajattelee että olen täysin tunteeton ja kylmä. Olen päältä nykyään kova, en itke tai sure, koska olen päättänyt niin. Tiedän että pilasin kaikkien viattomien elämän. Rakastan lapsia, ja hoidan ne hyvin. Silti tässä vaiheessa haluaisin olla ilman, edes jonkun aikaa. Olen niin väsynyt ja voin huonosti. Mies auttaa lasten kanssa sen minimin, yksi yö viikossa ja sekin täytyy ruikuttaa. Oikeasti se ei edes riitä minulle. Haluaisin maata viikon sängyssä ja uskaltaa surra. En uskalla kysyä apua muilta, kukaan ei kai ymmärrä miten raskasta on olla yksin. Tiedän että aika parantaa, ja uskon tulevaisuuteen. Nyt vain en jaksa.
En usko rakkauteen, enkä koe olevani mikään parisuhde-ihminen. Olimme reilu 5vuotta yhdessä, välillä erossa ja usein petin häntä. Olen aina ollut pihalla elämästä, tietämättä oikeen mitä sitä tekisi. Olisin voinut jokaisen pettämisen jättää tekemättä, kadun niitä paljon. Eikä kukaan mies ollut sellainen kenen kanssa mitään suhdetta olisin halunnut.
Nyt ollaan erottu, minun päätöksestäni. En tunne rakkautta, enkä mitään. Olen masentunut, ja usein mietin johtuuko se siitä. Minulla ei ole aikaa käydä terapiassa kun hoidan kahta pientä lastamme. Ja tiedän, että nykyään on pakko syödä lääkkeitä, joita en halua syödä. Olen joskus nuorena kokeillut, myös unilääkkeitä joihin jäin koukkuun. Haluaisin vain että olisi joku kenelle voisin puhua kun ahdistava olo tulee. Mietin itseni tappamista päivittäin, tuntuu että järjestän vain asiat niin että voisin itse kadota. Ennen minua esti perheeni, nykyään olen siinä pisteessä etten välitä enään. Ääh.. Tiedän, että tämä suhde oli tässä. Sen takia etten vain pysty.
Mieheni ajattelee että olen täysin tunteeton ja kylmä. Olen päältä nykyään kova, en itke tai sure, koska olen päättänyt niin. Tiedän että pilasin kaikkien viattomien elämän. Rakastan lapsia, ja hoidan ne hyvin. Silti tässä vaiheessa haluaisin olla ilman, edes jonkun aikaa. Olen niin väsynyt ja voin huonosti. Mies auttaa lasten kanssa sen minimin, yksi yö viikossa ja sekin täytyy ruikuttaa. Oikeasti se ei edes riitä minulle. Haluaisin maata viikon sängyssä ja uskaltaa surra. En uskalla kysyä apua muilta, kukaan ei kai ymmärrä miten raskasta on olla yksin. Tiedän että aika parantaa, ja uskon tulevaisuuteen. Nyt vain en jaksa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"En uskalla kysyä apua muilta, kukaan ei kai ymmärrä miten raskasta on olla yksin."
Miksi et uskalla? Edes puhua siitä, että on vähän vaikeaa? Oletatko, että muut näkisivät sen, että sinulla on raskasta? Varsinkin, kun olet päättänyt olla päältä niin kova, ettet näytä tunteitasi?
Olisiko se oikeasti niin vaikeaa olla oma itsensä ja myöntää rehellisesti edes yhdelle läheiselle, että on väsynyt? Ei kukaan ole ajatustenlukija, valitettavasti. Jo se, että juttelet jollekin, vaikkapa samassa tilanteessa olevalle täällä netissä, voisi tuoda vähän perspektiiviä omaan elämääsi. Et takuulla ole ainoa, joka kokee yksinäisyyden raskaaksi, vaikka nyt niin haluatkin uskotella.
Itse masennuin, olin väsynyt ja kärsein mysö jatkuvasta päänsärystä kylmässä suhteessa. Nyt asun vuokrayksiössä ja olen onnellinen ilman lääkkeitä.
Rakas ystävä! Ymmärrän, että sinulla on raskasta.
Vaikka et välittäisi itsestäsi, niin muista, että lapsillesi olet ainutlaatuinen, ja maailman tärkein ja rakkain ihminen. Yritä heidän takia motivoitua ja kerätä voimia hakemaan apua vaikka ensisijaisesti terveyskeskuksesta, sieltä sinut varmaan ohjataan mielenterveystoimistoon psykologille.
Miten lastesi kävisi, jos sinulle tapahtuisi jotain? Kerää siis kaikki voimasi ja lähde hakemaan apua.
Eikö sinulla muuten ole ketään läheistä, vaikka äiti, joka joskus voisi hoitaa lapsiasi jotta saisit vähän hermolepoa ja omaa aikaa? Se olisi varmaan tarpeen.
Toivottavasti pääset hakemaan apua. Pidän peukkuja puolestasi. Halit sinulle!
Minulla on ollut kaikkea samaa kuin sulla,ainut vain,että minulla on 4lasta. Suhteen aikana tunsin,etten rakasta miestäni vaikka olimme 10v. yhdessä ja petin ja lopuksi jätin. Olin todella väsynyt,isä ei ottanut lainkaan lapsiamme, vaan aloitti heti uuden suhteen. En myöskään usko rakkauteen,kiintymiseen kyllä ja kumppanuuteen.
Eron jälkeen ajattelin itseni tappamista päivittäin ja välillä pilkahdus kävi mielessäni,joka oli pelastukseni,että miltä näyttää lasteni kasvot surullisina. Kuinka he itkevät perääni,enkä voi lohduttaa. Lopuksi eräänä päivänä äitini tuli kesken päivän käymään ja olin laittamassa ruokaa lapsille,kun sanoin,että minun on pakko päästä ulos. Ja kun pääsin ulos kirjoitin exälleni,että tulen takaisin enää jalat edellä. Pistin puhelimen kiinni ja juoksin niin kauas kuin jaksoin. Istuin rannalla ja itkin,itkin ja itkin. Lopuksi avasin puhelimen,enkä tiedä miksi ja siel soitti tuntematon. Se oli poliisista. Kaikki parantuminen alkoi siitä..se kesti monta kk ja siihen mahtui monta tuskaa ja toivottomuutta.
Mutta pääpointti on se,että minun mielestäni ihminen kiertää kehää ongelmissaan niin kauan,ennenkuin tulee stoppi jollain tavalla. Toivottavasti ei itseään tappamalla, sillä elämäni on nyt kaikkein ihaninta ja tunnen,että kestän mitä vain. Ja kaikkein tärkeintä,huomaan rakastavani,lapsiani jotka ovat suurinta.
Voisit etsiä apua perheneuvolasta ja sos.toimistosta. Sieltä on mahdollista saada sijaisperhe,eikä tarvitse edes olla lastensuojelun vuoksi,vaan oman lepäämisesi kannalta. Uni on nyt tärkeää sinulle ja mahd. sopiva lääkitys tueksi. Sinä et ole vielä pilannut mitään etkä menettänyt.
Ja siinä olet oikeassa,aika parantaa,ota sitä aikaa itsellesi!