17 v. yhdessä, joisa 14 naimisissa. 2 ihanaa poikaa. Kaiken piti olla hyvin, mieheni oli mun maailmani poikien lisäksi, mutta sitten tuli muutos. Hän muuttui, ehkä minäkin.
Nyt mikään ei enää toimi eikä onnistu. Miehestäni on tullut laskelmoiva, huutaa minulta huomiota ja hyväksyntää, mutta hän haluaa myös määritellä, miten tuota huomiota pitäisi antaa. On epäluuloinen. Teen mitä tahansa, niistä aina löytyy jotakin, mistä hänelle syntyy epämiellyttävä tunne; sanoo, etten tykkää hänestä enää, haluan hänelle jotakin pahaa, jne... ihan mitä tahansa. Ja näistä tuntemuksistaan kertoo viikon tai kuukauden päästä, ei koskaan siinä kohtaan, kun se tunne syntyy. Ehkä sitä ei synnykään siinä kohtaan, vaan kehittyy ajan myötä... Kuitenkin näkee minun toiminnassani ja tekemisissä sen tunteen alkuperän, mutta ei edes kysyttäessä pysty kuvaamaan, mikä mun toiminnassani on sellaista, mikä tuon tunteen saa aikaan. Sen on tunne.
Kaikki asiat saavat ihan suhteettoman merkityksen. Jos teen poikieni kanssa läksyjä, näkee että minä olen kääntänyt lapset häntä vastaan. Ei kuitenkaan tarjoudu heitä auttamaan, ei kysy. Lapset eivät ole koskaan kieltäytyneet myöskään hänen apuaan ottamasta vastaan, jos on tarjonnut, mutta ideahan onkin siinä, että pojat eivät kysy häntä, mutta ei tarkoita mitään.
Hän laskee montako krt olen pyytänyt häntä kaupungille, tuonut hänelle kahvia tms. Hän ei enää aio kerjätä eli pyytää multa. Jos yritän jotenkin häntä huomioida, esim. tekemällä ruokaa, siivota, lämmittää taloa, käydä kaupassa, laittaa hänenkin pyykit koneeseen ja kuivumaan, tuoda sitä kahvia aina välillä, kiittää jos tekee jotakin yms. nämä eivät ole mitään, koska hänhän on se, joka nämä itseasiassa tekee, en minä. Jos kiitän häntä jostakin ihan vilpittömästi, siinäkin on jotakin, mikä taas meni pieleen. Tapa ei ollut hyvä tai riittävä, en tiedä.
Ja hän sanoo, että hän aina ollut samanlainen. Siis olisinko minä mennyt sellaisen ihmisen kanssa naimisiin, joka on tuollainen ??? No, en tosiaankaan. Mutta hän ei itse näe, että olisi muuttunut.
Olen sanonut hänelle, että hän on masentunut ja tarvitsee apua. Ja kaikki tämä on alkanut kiertyä jo 3 vuoden takaa, viimeinen 1,5 v on ollut yhtä helvettiä. Hänen mielestään yritän vain tehdä hänestä hullua, ja että minä olen se, joka tarvitsee apua, ei hän.
Nyt on pakko luovuttaa hänet sairaudelleen. En pysty enää.
Nyt mikään ei enää toimi eikä onnistu. Miehestäni on tullut laskelmoiva, huutaa minulta huomiota ja hyväksyntää, mutta hän haluaa myös määritellä, miten tuota huomiota pitäisi antaa. On epäluuloinen. Teen mitä tahansa, niistä aina löytyy jotakin, mistä hänelle syntyy epämiellyttävä tunne; sanoo, etten tykkää hänestä enää, haluan hänelle jotakin pahaa, jne... ihan mitä tahansa. Ja näistä tuntemuksistaan kertoo viikon tai kuukauden päästä, ei koskaan siinä kohtaan, kun se tunne syntyy. Ehkä sitä ei synnykään siinä kohtaan, vaan kehittyy ajan myötä... Kuitenkin näkee minun toiminnassani ja tekemisissä sen tunteen alkuperän, mutta ei edes kysyttäessä pysty kuvaamaan, mikä mun toiminnassani on sellaista, mikä tuon tunteen saa aikaan. Sen on tunne.
Kaikki asiat saavat ihan suhteettoman merkityksen. Jos teen poikieni kanssa läksyjä, näkee että minä olen kääntänyt lapset häntä vastaan. Ei kuitenkaan tarjoudu heitä auttamaan, ei kysy. Lapset eivät ole koskaan kieltäytyneet myöskään hänen apuaan ottamasta vastaan, jos on tarjonnut, mutta ideahan onkin siinä, että pojat eivät kysy häntä, mutta ei tarkoita mitään.
Hän laskee montako krt olen pyytänyt häntä kaupungille, tuonut hänelle kahvia tms. Hän ei enää aio kerjätä eli pyytää multa. Jos yritän jotenkin häntä huomioida, esim. tekemällä ruokaa, siivota, lämmittää taloa, käydä kaupassa, laittaa hänenkin pyykit koneeseen ja kuivumaan, tuoda sitä kahvia aina välillä, kiittää jos tekee jotakin yms. nämä eivät ole mitään, koska hänhän on se, joka nämä itseasiassa tekee, en minä. Jos kiitän häntä jostakin ihan vilpittömästi, siinäkin on jotakin, mikä taas meni pieleen. Tapa ei ollut hyvä tai riittävä, en tiedä.
Ja hän sanoo, että hän aina ollut samanlainen. Siis olisinko minä mennyt sellaisen ihmisen kanssa naimisiin, joka on tuollainen ??? No, en tosiaankaan. Mutta hän ei itse näe, että olisi muuttunut.
Olen sanonut hänelle, että hän on masentunut ja tarvitsee apua. Ja kaikki tämä on alkanut kiertyä jo 3 vuoden takaa, viimeinen 1,5 v on ollut yhtä helvettiä. Hänen mielestään yritän vain tehdä hänestä hullua, ja että minä olen se, joka tarvitsee apua, ei hän.
Nyt on pakko luovuttaa hänet sairaudelleen. En pysty enää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei se ole masennus.. Oma isäni on osoittautunut narsistiksi ja häntä hoidettiin vuosia masentuneena potilaana. Ei ihme, ettei hoidoista ollut mitään apua. Narsisti kun ei edes halua parantua. Miehelläsi on kuvauksesi perusteella naristinen persoonallisuushäiriö. Ainakin nuo oireet viittaavat vahvasti siihen.
Lue ihmeessä Terveys-palstalta kohdasta kaksisuuntainen mielialahäiriö, siellä on paljon puhetta narsistmista.
Toinen laaja aineisto, joka kannattaa käydä läpi löytyy: http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq58.html
Opit suhtautumaan oikein mieheesi ja ehkä tekemään jotain jatkopäätöksiä oman elämäsi suhteen.
Narsistista persoonallisuushäiriötä tuupataan nyt syyksi kaikkien vaimoaan vinoon katsovien miesten niskaan! Ei näin, ihmiset. Älkää tehkö keittiödiagnooseja nettikirjoittelun perusteella. Jätetään se lääkärien tehtäväksi, jooko?
Masennukseltahan tuo miehen oireilu todella kuulostaa, mutta oli tuossa jotain, joka tälleen terveenkin näkökulmasta pisti miettimään, että onko vika yksin miehessä. Ihmisillä on oikeasti tarpeita ja haluja.
" Miehestäni on tullut laskelmoiva"
Kuulostaa, että hän on pettynyt huomionkipeydessään. Onko muuten miehen läheisyyden ja hellyyden tarve täytetty. Mies kokee tätä täyteyttä yleensä rakastelun kautta.
" huutaa minulta huomiota ja hyväksyntää, mutta hän haluaa myös määritellä, miten tuota huomiota pitäisi antaa."
Jos sinä et välitä siitä, missä muodossa sinua huomioidaan, niin se on hieno ominaisuus ja jaloa, mutta valitettavasti olet kylläkin siinä suhteessa poikkeustapaus. Yleensä ihmisillä on ihan omat tarpeet saada se huomio juuri sillä tavalla, minkä itse kokee rakkaudelliseksi ja lämpimäksi. Se on vähän sama, kuin se, että haluaa itselleen puhuttavan kieltä, jota ymmärtää.
"On epäluuloinen. Teen mitä tahansa, niistä aina löytyy jotakin, mistä hänelle syntyy epämiellyttävä tunne;"
Heitä roskikseen sanat "aina" ja "kakki" ja "mitä tahansa". Ne ärsyttävät, luovat kireän ilmapiirin eivätkä kaiken lisäksi edes ole totuudenmukaisia. Tämä siis vinkkinä, kun keskustelette.
Mitä tarkoitat epäluuloisuudella? Ja mitä tuo "jotakin" on? Voisitko luetella niitä syitä?
"sanoo, etten tykkää hänestä enää, haluan hänelle jotakin pahaa, jne..."
Kuulostaisi siltä, että miehellä on mieli niin maassa, että hän joko kuvittelee oikeasti noin, tai että hän esittää tuntevansa noin, että saisi huomiota.
"ihan mitä tahansa."
Ei pidä paikkaansa.
"Ja näistä tuntemuksistaan kertoo viikon tai kuukauden päästä, ei koskaan siinä kohtaan, kun se tunne syntyy."
Pane merkille, millaisissa tilanteissa mies helpoiten näistä asioista avautuu ja pyri järjestämään vaivihkaa sellainen ilmapiiri useammin. Näytä, että olet kiinnostunut ja tee se hellästi.
"Kaikki asiat saavat ihan suhteettoman merkityksen. "
Kaikkiko?
"Jos teen poikieni kanssa läksyjä, näkee että minä olen kääntänyt lapset häntä vastaan. Ei kuitenkaan tarjoudu heitä auttamaan, ei kysy."
Hetkinen. Siis miten nuo kaksi lausetta liittyvät toisiinsa? Miten lasten auttaminen parantaisi miehesi oloa. Onko teillä joku ongelma siitä, että mies ei auta lapsia, ja onko riidelty asiasta? ärsyttääkö auttamattomuus sinua?
"Hän laskee montako krt olen pyytänyt häntä kaupungille, tuonut hänelle kahvia tms. Hän ei enää aio kerjätä eli pyytää multa."
Tuo on aika normaalia, mutta masennus lisää vettä myllyyn. Eikö kaupungille yhdessä lähtemisen lisääminen sitten auttaisi, ja miksei niin voisi tehdä?
" Jos yritän jotenkin häntä huomioida, esim. tekemällä ruokaa, siivota, lämmittää taloa, käydä kaupassa, laittaa hänenkin pyykit koneeseen ja kuivumaan, tuoda sitä kahvia aina välillä, kiittää jos tekee jotakin yms."
Hetkinen... hänenKIN pyykit? Jaetaanko teillä pyykkivuoretkin? Eipä ihme, jos mies kokee yhteenkuulumattomuutta. Ja muuten, ei kannata yrittää huomioida ihmistä sellaisilla keinoilla, jotka eivät huomiolta tunnu. Kaupassa käyminen ja pyykinpesu ovat normaaleja arkiaskareita, jotka tehdään joka tapauksessa! Ei kovin romanttista.
" nämä eivät ole mitään, koska hänhän on se, joka nämä itseasiassa tekee, en minä."
No tekeekö hän sitten noita pyykkäyksiä ja kaupassakäyntejä? Jos tekee, niin tekee. Tietysti arkiaskareita kuuluukin tehdä molempien osapuolien, mutta ongelma ei nyt varmaankaan ole se. Nuo osoitukset eivät ole mitään, koska ei niissä oikeastikaan ole mitään erikoista - no paitsi se kahvin tuominen, mikäli mies todella on ilmaissut siitä kovasti pitävänsä.
Toisaalta, kyseessä voisi olla mielentilahäiriö, jonka nimeä en juuri muista. Tässä sairaudessa henkilö näkee toisen tekevän itselleen ne kauheudet, joita hän itse tekee toiselle. Voi esimerkiksi olla omistushaluinen, ettei päästä puolisoaan mihinkään omiin menoihinsa, ja sitten syyttää puolisoaan että "sinä et koskaan päästä minua ulos pitämään hauskaa".
"Jos kiitän häntä jostakin ihan vilpittömästi, siinäkin on jotakin, mikä taas meni pieleen. Tapa ei ollut hyvä tai riittävä, en tiedä."
Millä tavoin kiität? Mistä tavoista miehesi pitäisi? Kyllä tuossakin masennus selvästi kummittelee taustalla.
"Ja hän sanoo, että hän aina ollut samanlainen. Siis olisinko minä mennyt sellaisen ihmisen kanssa naimisiin, joka on tuollainen ??? No, en tosiaankaan. Mutta hän ei itse näe, että olisi muuttunut."
Paistaako närkästynyt ja vastentahtoinen asenteesi avioliitossanne läpi? Ymmärrän kyllä, että sairaan kanssa on rankkaa, ja joskushan senkin on tultava näkyviin, mutta jos inhon tunteet ovat usein sisimmässä, niin usko pois, toinen kyllä aistii ne vaikka hyvien tekojenkin alta!
"Olen sanonut hänelle, että hän on masentunut ja tarvitsee apua. Ja kaikki tämä on alkanut kiertyä jo 3 vuoden takaa, viimeinen 1,5 v on ollut yhtä helvettiä. Hänen mielestään yritän vain tehdä hänestä hullua, ja että minä olen se, joka tarvitsee apua, ei hän."
Mihin sinä tarvitset hänen mielestään apua? Koita saada miehesi ymmärtämään, että masennus ei ole hulluutta, ja että haluat häntä, rakastat häntä, ja voit vaikka yhdessä lähteä hänen kanssa hoidettavaksi. Tai että haluat itse apua, mutta tarvitset hänet mukaan myös. Eli keskustelisitte yhdessä perhepsykiatrin kanssa tai vaikka ihan avioliittoneuvonnassa. Kyllä hoitoon pitäisi päästä. Turha leimata narsistiksi, ennen kuin masennushoito on kokeiltu.
niin mies on joka tapauksessa sairas eli siitä lähdetään ja kun on sairas pitäisi mennä hoitoon. Kertomasi perusteella häntä ei kuitenkaan pakkohoitoon saa ja jos ei itse halua mennä, niin tilanne on vähintäänkin ongelmallinen.
Sairaus on selvästi pitkittynyt, koska sinulla on muistikuvat jopa kolmen vuoden takaa. Mutta muistatko liittyykö tuohon kolmen vuoden takaiseen aikaa jotain muuta erityistä, vai onko sairaus vain pukkuhiljaa pahentunut?
On totta, että sinä voit olla tukena miehellesi, mutta olet hänen vaimonsa ja teillä on lapset. Jos et ole alan ammattilainen, niin ei sinulta voi vaatia, että alat vielä kotiterapeutiksikin, koska te molemmat tarviitte tuossa tilanteessa apua.
Jos siis mies ei mene kenekenkään kanssa juttelee, niin mene sitten sinä ja ehkäpä sitä kautta saat uutta näkökulmaa, ajatuksia sekä toimintatapoja arkeenne. Toivottavasti et ole vielä niin väsynyt, ettet jaksa hakea apua, sillä onhan teillä ne lapsetkin.
Persoonallisuushäiriöt ovat yleensä havaittavissa nuorella iällä. Jos miehesi on vasta lähiaikoina muuttunut hankalaksi, narsismista ei ole kyse. Masennus on mahdollinen. Onko hänen elämässään tapahtunut jokin muutos, esim. välit sukulaisiin, työpaikan ilmapiiri tms?
Mikä selostuksessa viittaa masennukseen? Masentunut ei välitä, ei välitä lopulta itsestäänkään. Masentuneesta ei ole manipuloijaksi.
Keskivaikean ja vaikean masennuksen rajamailla potilas ei enään tahdo päästä sängystään liikkeelle tai kyetä vastaamaan puhutteluun.
sairaudelle. Miehesi on masentunut mutta ei itse tunnista tilaansa, meillä kävi samoin mutta toisinpäin. Mieheni työterveyslääkäri huomasi uupumisen verenpaineongelmien taustalla ja sen vuoksi määräsi miehen terapiaan. Minut kutsuttiin mukaan parin kerran jälkeen ja sen myötä olikin selvää että hoitoa tarvittiin molemmat, minä vielä enemmän kuin mieheni. Mies tarvii ajoittain lääkitystä maanis-depressiivisyyteen, mulle riittää terapia, mutta ilman hoitoja ei perheemme varmaan olisi enää yhdessä. Lapset erityisesti ovat hyötyneet siitä että kuljemme myös pariterapiassa.