Paolo Gavanellin eilinen 200:s Rigoletto oli upea. Minulla on Gavanelli Rigolettona dvd:llä (BBC Opus Arte), joten odotukset olivat korkealla. Eilinen live-esitys ylitti odotukset. Olen nähnyt jonkun valittavan, että Rigoletto ei ole samanlaista hittiputkea kuin Carmen, eikä siitä jäisi mieleen muuta musiikkia kuin La donna è mobile, mutta tällöin jää ymmärtämättä mistä Rigolettossa on kysymys, nimittäin henkilöiden ja tilanteiden karakterisoinnista. Yksi Rigoletton ja koko oopperakirjallisuuden hienoimmista henkilökarakterisoinneista on toisen näytöksen La ra la ra … Cortiggiani, vil razza dannata, jossa Rigoletto yrittää saada selvillä tyttärensä kohtalon. Sisällä kiehuu koko ajan, mutta ulkoisesti hän on neljä eri hahmoa peräkkäin, ensin turisee muina miehinä, uhkaa sitten raivolla, yrittää seuraavaksi erottaa Marullon muusta joukosta vetoamalla tämän inhimillisyyteen, ja kun ei sekään toimi, lopulta rukoilee polvillaan armoa. Gavanellin tulkinta oli hieno ja kaikki neljä vaihetta välittyivät katsomoon asti. Esim. Ponnellen filmiversiossa Ingvar Wixellin esityksessä on enemmän herkkyyttä, mutta Gavanellin tulkinta sopi Rooteringin suhteellisen ”kovaan” ohjaukseen täydellisesti. Avovaimoni sanoi, ettei ole ennen kuullut minun huutaneen bravoa kesken oopperan. En itse muista huutaneeni bravoa, lienen ollut täysin esityksen vietävissä.
Charles Castronovo oli enemmän silmän- kuin korvanruokaa. Ikään kuin hän olisi säästellyt ääntään. Muutamat todella ”kiimaiset kohdat” tulivat hienosti ulos, mutta yhtyekohtauksissa (joita Rigoletto on pullollaan), Castronovon ääni ja varsinkin alarekisteri hautautui muiden alle. Anna-Kristiina Kaappola, joka on esittänyt Yön Kuningatarta ties kuinka monta kertaa (ja esittää Kansallisessakin ensi keväänä), esitti vaihteeksi tynnyrissä kasvatettua tyttöä ja hyvin esittikin, varsinkin kun oma vertailukohtani, eli edellinen livenä näkemäni ooppera oli Onegin, jossa Satu Vihavainen esitti Tatjanaa. Mutta olisiko toistuva Yön Kuningattaren esittäminen kovettanut Kaappolan ääntä? Ääni oli kirkas ja kuuluva, mutta tyttömäinen herkkyys oli kadonnut jonnekin matkan varrelle.
Entä sitten ylöspano? Olen usein kritisoinut huonoa modernisointia, mutta en ole saanut sanomaani täysin perille, ja tällä palstalla on ymmärretty että olisin yleisesti modernisointia vastaan. Ei minulla ole periaatteessa huomauttamista siihen, että renessanssiaikainen tarina siirretään jonnekin 1900-luvulle, mutta miten tähän miljööseen sopii herttua, jolla on valta tuomita ihmisiä vankilaan? Ohjaaja oli ilmeisesti yrittänyt hakea asetelmaan uskottavuutta tekemällä herttuasta jonkinlaisen alamaailman pomon, jolla olisi valta murhauttaa ihmisiä, ja tämä asetelma johti mm. siihen, että hovimiehet tappoivat Giovannan. (Yleensä Giovanna huumataan, lahjotaan tai sitten vain jätetään pois kaappauskohtauksesta.) Giovannan tappaminen oli karkea vääryys. Vaikka kaulan viiltämisellä ei kohtuuttomasti mässäiltykään, jo ajatuksena se on virhe. Jos ohjaaja olisi tehnyt kotiläksynsä, hän olisi tiennyt että Verdi ajatteli teoksen nimeksi Dannazione (kirous), ja oopperan alkusoitto alkaa ja koko ooppera päättyy kirousteemaan. Monteronen kirous on siis kaiken A ja O, sekä kirjaimellisessa että symbolisessa mielessä. Oopperan ulkopuolella Monterone on arvostellut herttuaa ja joutunut henkensä lunnaiksi luovuttamaan tyttärensä herttuan leikkikaluksi (se häkissä ollut nainen käsittääkseni symboloi Monteronen tytärtä, joka olisi halunnut päästä pois vankilastaan, eikä kyseessä ollut mikään yökerhon strippari, kuten joku sanomalehti asian tulkitsi). Oopperassa Rigoletto ivaa Monteronea pilkkaamalla hänen tyttärensä alennustilaa, ja Monterone kiroaa Rigoletton (Ponnellen filmissä muuten Wixell esitti molemmat keskeiset baritoniroolit ja joutui siten kiroamaan itsensä!). Kirous toteutuu niin, että herttuan sijasta kuoleekin Rigoletton oma tytär.
Se, että ainoa oopperassa kuoleva henkilö on juuri Gilda, on yhtäältä hieno dramaattinen piirre, ja tämän piirteen Rooteringin ohjauksessa vesittää Giovannan tappaminen. Kun tappaminen tehdään näin arkipäiväiseksi asiaksi, se syö tehoa Gildan kuolemalta. Toisaalta alkuperäisen oopperajuonen mukainen toteutus, jossa kirouksen seurauksena kuoleekin nimenomaan Gilda, on niin matemaattisen symmetrinen, että sen mieltää tehokeinoksi, eikä Gildan kohtalosta osaa olla kovasti pahoillaan.
Toinen ohjauksen kummallisuus liittyy toisen näytöksen kohtaukseen toisen näytöksen La ra la ra … Cortiggiani, vil razza dannata. Kun Rigoletto uhoaa, että lastaan puolustavaa isää ei mikään pelota, niin yleensä hovimiehet vetävät joukolla miekkansa esiin, ja tätä Rigolettonkin on pakko pelätä. Mutta mitä tapahtui Rooteringin ohjauksessa? Mitä tekevät ne hovimiehet, jotka ensimmäisessä näytöksessä kävivät tappamassa Giovannan? Vetävät pöydiltä pöytäliinat alas, särkevät muutaman lautasen ja tästä Rigoletto pelästyy niin, että vaihtaa uhkailusta rukoilemiseen. Uskokoon ken tahtoo. Ohjauksen pienet kummallisuudet olivat kuitenkin vain pikkuharmi musiikillisesti loistavan esityksen rinnalla.
Charles Castronovo oli enemmän silmän- kuin korvanruokaa. Ikään kuin hän olisi säästellyt ääntään. Muutamat todella ”kiimaiset kohdat” tulivat hienosti ulos, mutta yhtyekohtauksissa (joita Rigoletto on pullollaan), Castronovon ääni ja varsinkin alarekisteri hautautui muiden alle. Anna-Kristiina Kaappola, joka on esittänyt Yön Kuningatarta ties kuinka monta kertaa (ja esittää Kansallisessakin ensi keväänä), esitti vaihteeksi tynnyrissä kasvatettua tyttöä ja hyvin esittikin, varsinkin kun oma vertailukohtani, eli edellinen livenä näkemäni ooppera oli Onegin, jossa Satu Vihavainen esitti Tatjanaa. Mutta olisiko toistuva Yön Kuningattaren esittäminen kovettanut Kaappolan ääntä? Ääni oli kirkas ja kuuluva, mutta tyttömäinen herkkyys oli kadonnut jonnekin matkan varrelle.
Entä sitten ylöspano? Olen usein kritisoinut huonoa modernisointia, mutta en ole saanut sanomaani täysin perille, ja tällä palstalla on ymmärretty että olisin yleisesti modernisointia vastaan. Ei minulla ole periaatteessa huomauttamista siihen, että renessanssiaikainen tarina siirretään jonnekin 1900-luvulle, mutta miten tähän miljööseen sopii herttua, jolla on valta tuomita ihmisiä vankilaan? Ohjaaja oli ilmeisesti yrittänyt hakea asetelmaan uskottavuutta tekemällä herttuasta jonkinlaisen alamaailman pomon, jolla olisi valta murhauttaa ihmisiä, ja tämä asetelma johti mm. siihen, että hovimiehet tappoivat Giovannan. (Yleensä Giovanna huumataan, lahjotaan tai sitten vain jätetään pois kaappauskohtauksesta.) Giovannan tappaminen oli karkea vääryys. Vaikka kaulan viiltämisellä ei kohtuuttomasti mässäiltykään, jo ajatuksena se on virhe. Jos ohjaaja olisi tehnyt kotiläksynsä, hän olisi tiennyt että Verdi ajatteli teoksen nimeksi Dannazione (kirous), ja oopperan alkusoitto alkaa ja koko ooppera päättyy kirousteemaan. Monteronen kirous on siis kaiken A ja O, sekä kirjaimellisessa että symbolisessa mielessä. Oopperan ulkopuolella Monterone on arvostellut herttuaa ja joutunut henkensä lunnaiksi luovuttamaan tyttärensä herttuan leikkikaluksi (se häkissä ollut nainen käsittääkseni symboloi Monteronen tytärtä, joka olisi halunnut päästä pois vankilastaan, eikä kyseessä ollut mikään yökerhon strippari, kuten joku sanomalehti asian tulkitsi). Oopperassa Rigoletto ivaa Monteronea pilkkaamalla hänen tyttärensä alennustilaa, ja Monterone kiroaa Rigoletton (Ponnellen filmissä muuten Wixell esitti molemmat keskeiset baritoniroolit ja joutui siten kiroamaan itsensä!). Kirous toteutuu niin, että herttuan sijasta kuoleekin Rigoletton oma tytär.
Se, että ainoa oopperassa kuoleva henkilö on juuri Gilda, on yhtäältä hieno dramaattinen piirre, ja tämän piirteen Rooteringin ohjauksessa vesittää Giovannan tappaminen. Kun tappaminen tehdään näin arkipäiväiseksi asiaksi, se syö tehoa Gildan kuolemalta. Toisaalta alkuperäisen oopperajuonen mukainen toteutus, jossa kirouksen seurauksena kuoleekin nimenomaan Gilda, on niin matemaattisen symmetrinen, että sen mieltää tehokeinoksi, eikä Gildan kohtalosta osaa olla kovasti pahoillaan.
Toinen ohjauksen kummallisuus liittyy toisen näytöksen kohtaukseen toisen näytöksen La ra la ra … Cortiggiani, vil razza dannata. Kun Rigoletto uhoaa, että lastaan puolustavaa isää ei mikään pelota, niin yleensä hovimiehet vetävät joukolla miekkansa esiin, ja tätä Rigolettonkin on pakko pelätä. Mutta mitä tapahtui Rooteringin ohjauksessa? Mitä tekevät ne hovimiehet, jotka ensimmäisessä näytöksessä kävivät tappamassa Giovannan? Vetävät pöydiltä pöytäliinat alas, särkevät muutaman lautasen ja tästä Rigoletto pelästyy niin, että vaihtaa uhkailusta rukoilemiseen. Uskokoon ken tahtoo. Ohjauksen pienet kummallisuudet olivat kuitenkin vain pikkuharmi musiikillisesti loistavan esityksen rinnalla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
oopperaa? Luulis, ettei jää aikaa muille klassisen musiikin aarteille, kun libretotkin tutkit niin tarkkaan. Suurin osahan librettokirjallisuudesta on roskaa! Kannattais kuunnella Bachin h-molli-messu ynnä kantaatteja ja vähän Mozzen, Beethon ja Schubin kamarimusiikkia, niin tulis vähän perspektiiviä.. Oopperaan ei kannata satsata liikaa (vaikka toisaalta, kukin tehköön, kuten tykkää.. kuuntelevathan jotkut poppiakin ja lukevat kioskikirjallisuutta)... eikä varsinkaan siihen juonipuoleen. Dostojevskin ja muun kirjallisuustaiteen huippu on asetettu sitten ihan erikseen, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Onpas mukavaa, kun joku jaksaa huolehtia musiikinsaantini monipuolisuudesta. Kiitos ystävällisestä huolenpidosta. En kuitenkaan ole rajoittunut yksinomaan oopperaan, vaan kuuntelen satunnaisesti myös operetteja. Kun oikein haluan revittää, saatan kuunnella jopa musikaalinkin. Mahdanko menettää loputkin katu-uskottavuudestani, jos tunnustan käyneeni katsomassa myös Sylvie Guillemia Gisellenä.
Vakavasti puhuen, mainitsemistasi teoksista h-mollimessu ja parikin levyllistä Bachin kantaatteja löytyy myös hyllystä, samoin kuin merkittävimmät romantiikan ajan viulukonsertot ja kohtalainen osa Mozartin ja Beethovenin pianokonserttoja. Jos puhunkin paljon oopperasta, niin tämä ole tarkoitettu julistamaan jonkun taidemuodon ylemmyyttä muihin nähden. Klassisen instrumenttimusiikin levytyksistä vain ei synny samanlaista keskustelua kuin oopperoista. Ensiksikin oopperat ovat multimediateoksia, ja niissä on siinäkin suhteessa paljon enemmän keskusteltavaa kuin instrumenttimusiikissa. Lisäksi oopperat pyörivät pitkään, ja on paljon todennäköisempää löytää joku, joka on nähnyt saman oopperan tai menossa katsomaan sitä, kun taas konsertit ovat yleensä kertatapahtumia, eikä tällä foorumilla useinkaan synny niistä järkevää keskustelua.
Voisit vähän selventää, mitä tarkoitat sanomalla, että suurin osa librettokirjallisuudesta on roskaa. Totta on, että neljänsadan vuoden aikana on sävelletty tuhansittain oopperoita, joista historia on autuaasti unohtanut suurimman osan (mitä nyt Harnoncourt ja Bartoli yrittävät elvyttää muutamia kuriositeetteja). Mutta ne noin sata, jotka ovat jääneet elämään, ovat sitten ainakin joissakin suhteissa erinomaisia. Monissa tapauksissa, joissa libretto tuntuu hölmöltä, tähän on ollut syynä sensuuri tai ajan käytäntö, ja jos onnistuu siirtämään mielensä oopperan syntyhetkeen, näille hölmöillekin asioille usein löytyy järkevä selitys. Ehdotan koetta: esitä sinä joku ”roskalibretto” tai sellaisen osa jostain yleisesti esitettävästä romantiikan kauden tai Mozartin oopperasta, niin minä yritän sanoa mikä siinä on ajatuksena.
moniruokaisia, ja kuuntelevat sekä oopperaa, muuta klassista että poppiakin ;D
Jälkimmäisen tajuaminen vaatii näemmä enemmän aivokapasiteettia kuin pelkän klassisen kuuntelu.
Musiikki ei ole lajeja ja genrejä silloin, kun tajuaa jotain oleellista musiikin kyvystä koskettaa, siitä miten se rakentuu inhimillisenä viestinä.
Edesmenneellä Menuhinilla oli periaate, että mikään musiikillinen ei pitäisi olla avoimelle mielelle vierasta. Hänellä oli ongelmia ymmärtää punkia, siinä meni hänen rajansa, mutta kuinka moni vanha herrasmies Menuhinin tyyliin edes oli kuullut punkista tai noteerasi sen jotenkin?
Kommentoin vain sen verran, että mielestäni modernisointi oli varsin onnistunut. Olin todella iloinen, että kyttyrästä on luovuttu.
Tuota la ra la ra-kohtausta pidin myös onnistuneena. Totta kai väkivalta (miekan esiin vetäminen) on edelleen pelote, mutta enemmän se uhka ja pelote tulee esiin piilevämmin niiden taholta, jotka valtaa käyttävät. Tätä kuvattiin mielestäni hyvin.