Lyhyesti:
Erosin kesällä pitkäaikaisesta suhteesta ja melkein heti perään ihastuin toiseen (ja nykyiseen kumppaniini). Aluksi oli varmasti jonkinlaista tarvetta kokea läheisyyttä ja kaikkea sitä mitä parisuhteesta saa mutta aikaa myöten tunteet ovat syventyneet jo varsin vakavalle tasolle. Eli kenties jonkinlainen prosessi korvikkeesta eteenpäin on menossa.
Heti eron jälkeen kuviot olivat ihan odotetut, olo oli enimmäkseen helpottunut ja toiveikas, vaikkakin haikea ja surullinenkin. Uusi suhde kuitenkin tarjosi toivoa ja iloa. Kuitenkin nyttemmin on käynyt niin, että yhä enemmän ja enemmän ajatuksiini on hiipinyt ex-vaimoni ja entinen elämäni. Ensin se alkoi jostain pienestä ohikiitävästä muistosta ja laajeni hiljalleen niin, että nykyään ajattelen jo todella usein entistä elämääni. Kaiken lisäksi kun aika tosiaankin näyttää tehokkaasti kultaavan muistot niin ajatukset ovat todella ristiriitaisia, koko ajan käy mielessä että onko tehnyt pahan virheen vaikka järki sanoo että ero oli ainoa vaihtoehto. Ennen eroa suhde ei ollut monessakaan suhteessa tyydyttävä ja kesti aika pitkään ainoastaan siksi, etten usein edes pakon edessä pystynyt lähtemään ja näin satuttamaan toista. Nytkin olen monesti itkenyt ja miettinyt sitä tuskaa ja surua, minkä olen toiselle aiheuttanut enemmän kuin omia tuntemuksiani.
Tämä oma mieleni sekaisuus alkaa jo näkyä tässä uudessakin suhteessa, miten voisikaan olla näkymättä kun mieli heittää voltteja. Olo on kaikin puolin todella kummallinen ja epävarma, aika kauhea kaikkiaan.
Tämä tarina on varmaankin ihan oppikirjaesimerkki jostain erokuohunnasta, mutta arvostaisin silti todella paljon jos joku saman kokenut tai muuten asiasta jotain ymmärtävä jaksaisi kirjoittaa edes pientä vastinetta.
Kaikkea hyvää ja valoa pimeyteen.
Erosin kesällä pitkäaikaisesta suhteesta ja melkein heti perään ihastuin toiseen (ja nykyiseen kumppaniini). Aluksi oli varmasti jonkinlaista tarvetta kokea läheisyyttä ja kaikkea sitä mitä parisuhteesta saa mutta aikaa myöten tunteet ovat syventyneet jo varsin vakavalle tasolle. Eli kenties jonkinlainen prosessi korvikkeesta eteenpäin on menossa.
Heti eron jälkeen kuviot olivat ihan odotetut, olo oli enimmäkseen helpottunut ja toiveikas, vaikkakin haikea ja surullinenkin. Uusi suhde kuitenkin tarjosi toivoa ja iloa. Kuitenkin nyttemmin on käynyt niin, että yhä enemmän ja enemmän ajatuksiini on hiipinyt ex-vaimoni ja entinen elämäni. Ensin se alkoi jostain pienestä ohikiitävästä muistosta ja laajeni hiljalleen niin, että nykyään ajattelen jo todella usein entistä elämääni. Kaiken lisäksi kun aika tosiaankin näyttää tehokkaasti kultaavan muistot niin ajatukset ovat todella ristiriitaisia, koko ajan käy mielessä että onko tehnyt pahan virheen vaikka järki sanoo että ero oli ainoa vaihtoehto. Ennen eroa suhde ei ollut monessakaan suhteessa tyydyttävä ja kesti aika pitkään ainoastaan siksi, etten usein edes pakon edessä pystynyt lähtemään ja näin satuttamaan toista. Nytkin olen monesti itkenyt ja miettinyt sitä tuskaa ja surua, minkä olen toiselle aiheuttanut enemmän kuin omia tuntemuksiani.
Tämä oma mieleni sekaisuus alkaa jo näkyä tässä uudessakin suhteessa, miten voisikaan olla näkymättä kun mieli heittää voltteja. Olo on kaikin puolin todella kummallinen ja epävarma, aika kauhea kaikkiaan.
Tämä tarina on varmaankin ihan oppikirjaesimerkki jostain erokuohunnasta, mutta arvostaisin silti todella paljon jos joku saman kokenut tai muuten asiasta jotain ymmärtävä jaksaisi kirjoittaa edes pientä vastinetta.
Kaikkea hyvää ja valoa pimeyteen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minäkin erosin, mutta en ole aloittanut uutta suhdetta. Minulle on tärkeää ensin käydä läpi ne virheet mitä tein ja surra rauhassa.
En tiedä kuin moni aloittaa heti uuden suhteen, sen mitä olen vaan kuullut niin siinä vaan tulee siirrettyä niitä olotiloja uuteen suhteeseen, mitä ei ole loppuun käsitellyt.
En voi toivoa sinulle kuin jaksamista =)
Paistaa se aurinko risukasaankin!!
Enpä tiedä pystynkö auttamaan, mutta ainakin ymmärrän tilanteesi. Minulla kävi aikalailla samoin. Vanha suhde on vielä unohtumatta ja uusi jo aika pitkällä. Hölmöä, mutta näin kävi. Uusi naisystävä ei suostunut odottamaan entisen suhteeni päätyttyä, enkä toisaalta minä juuri halunnut odottaa. Pelkäsin menettävän tämän uuden, jossa tosiaan on molemminpuolista rakkautta (tai paremminkin: ehkä katoavaa rakastumista).
Tiedän, että entiseen en halua palata, mutta silti se vaivaa. Tämän takia väliaika olisi varmasti hyvä, mutta aina se ei ole mahdollinen. Tunnen voimakasta syyllisyyttä, haikeutta ja sääliä ex:ää kohtaan (viimeksimainittua hän ei varmasti anakaan halua). Enpä ihmettelisi, jos nykyinen suhde karahtaisi tämän takia kiville. Silloin kuitenkin lopputulos olisi vain sama, kuin jos olisin vaatinut rauhoittumisaikaa entisen suhteen jälkeen. Silloinkin lopputulos olisi ihan ok (lukuunottamatta kolmea murtunutta sydäntä), olisin yksin ja se on parempi kuin entisen kanssa, johon en ikinä ikäväkyllä rakastunut.
Tai sitten pystyn pitämään ajatukset kasassa, unohtamaan menneet ja keskittymään nykyisyyteen. On kai sekin mahdollista.
Kiitokset vastauksesta (kuten muillekin vastanneille).
"Tunnen voimakasta syyllisyyttä, haikeutta ja sääliä ex:ää kohtaan (viimeksimainittua hän ei varmasti anakaan halua). Enpä ihmettelisi, jos nykyinen suhde karahtaisi tämän takia kiville."
Ihan kuin omia tuntemuksiani. Ihan uskomatonta miten lyhytkin aika niin tehokkaasti saa unohtamaan oikeastaan kaikki huonot asiat ja eroon johtaneet syyt. Pitää jatkuvasti muistuttaa itselleen, että miksi sitä ylipäätään on eronnut kun tuntuu että vaan haikeutta ja kaipuuta vanhaan työntyy mieleen joka suunnasta ja ne ikävät asiat on mieli työntänyt piiloon. Toisaalta sitten tuntuu että exää ajattelee vähän "vääristä" syistä, eli juuri säälistä ja myötätunnosta ja koska ei ikinä olisi halunnut tehdä pahasti.
Kaikista pahimmalta tuntuu koko ajan jossitella että onko tehnyt tyhmästi ja jopa miettiä että millaista olisi yrittää uudestaan. Vaikka onkin toinen vakavahko suhde meneillään. Aivan järkyttävän raskasta, tuntuu ettei ole hyvä olla mitenkään päin. Ja ihan varmasti ei uudessa suhteessa pysty antamaan toiselle 100% reilua tilaisuutta.
Kunpa vaan tietäisi voiko tätä eroprosessia viedä läpi järkevästi samalla toiseen ihmiseen tutustuessa vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä.
Tällä hetkellä tilanne on se, että ajattelen exää lähes koko ajan ja olo on täydellisen sekava ja murtunut. Ei hajuakaan mitä pitäisi tehdä minkään asian suhteen. Kyllä se elämä osaa joskus olla vaikeaa... :(
Kuulostaa siltä, että ehdottomasti sinun pitäisi pystyä olemaan yksiksesi jonkin aikaa. Ole itsekäs - kysymyksessä on sinun hyvinvointisi. Voi kyllä hyvin olla, että kun uutta suhdetta ei ole, palaat vanhaan, mutta ehkä silloin se onkin parasta.
Tiesin itsekkin nämä, mutta en niitä noudattanut. Kaikki tapaukset on yksilöllisiä. Kukaan ei tunne tilannettasi ja sinua paremmin kuin sinä itse ja siksi sinun on omat ratkaisusi tehtävä. Voi jopa olla, että tarvitset toista naista päästäksesi eroon nykyisestä. Halpamaista, heikkoa ja julmaa, mutta sellaisia ihmiset joskus ovat.
jotenkin noin itsekin sen ajattelen, mutta ei niin loistavalla itsetunnolla varustetulle ihmiselle moinen ei ole kovin helppoa, vaikkakin motiivit taitavat olla täysin väärät (yksinjäämisen pelko, menettämisen pelko, vanhat kullatut muistot) ja vaikka sen ymmärtää, on silti äärettömän vaikeaa tehdä mitään päätöksiä. ja varsinkin tuntuu vaikealta ajatella viheltää peliä poikki mihinkään suuntaan vaikka ihan oman ja muidenkin mielenterveyden kannalta se olisi pakko tehdä.
toisen naisen avulla nimenomaan tunsin pääseväni eroon entisestä mutta niin vain käsittelemättömät asiat tulivat kahta kauheampina vastaan sitten myöhemmin. jotenkin sitä varmaan pääsisi silti yli mutta mietityttää että jos sitten jääkin vaan jossittelemaan ja pohtimaan että miksi sortui moiseen ja miten kaikki olisi mennyt jos olisi käsitellyt ensin asiat halki ja tehnyt sitten päätöksiä. Jos ne päätökset sitten enää edes olisivat omissa käsissä.
kiitokset taas järkevistä sanoista, pientä helpotusta hajoamispisteessä olevaan pääkoppaan.
Eiköhän tuollaiset ajatukset ole ihan normaaleja. Erosta toipuminen vie aikansa. Vaihtelu voi aluksi tuntua hyvältä, mutta pian voi kaivata sitä vanhaa ja tuttua elämää. Sitä on aluksi ikäänkuin shokissa, josta sitten ajan kuluessa herää tajuamaan tilanteen ja ajatukset menevät siihen kuin sinullakin. Tämän vuoksi ei kannattaisi heti rynnätä uuteen suhteeseen.
Erosta toipuminen vie kauan. On luonnollista, että mietit mennyttä suhdetta. Niin teen minäkin, vaikka erosta on kohta viisi vuotta ja uusi kumppani vierellä. Anna itsellesi aikaa miettiä rauhassa asioita. Mieleen tulee kyllä kaaoksen jälkeen järjestys ajan myötä. Halaus samat jutut kokeneelta :-)
Vaikka kaikki tuo on tiedossa, sattuu se silti. Minä menin ja ihastuin mieheen, joka ei loppuun ollutkaan käsitellyt eroaan. Näitä lukiessa tiedän sen, on aika antaa toiselle se tilaisuus miettiä, pienin sievin askelin hiipiä näitä naarmuja johonkin hoitamaan.
Tein väärin ja kadun sitä, itseni vuoksi. Kun toinen miettii elämää ja sitä entistä kaipaa, ei hänestä uuteen suhteeseen ole. Hetken toivoin ja unelmoin, ihastukseni annoin silmiäni sumuuttaa. Hän on ansainut tilaisuuden miettiä, asioitaan pohtia ja vapaana olla. Minä itsekäänä roistona en sitä kunnioittanut, vaan suhteeseen aloin vaikka erosta ei topunnut hän ollutkaan. Typeräksi itseni koe, olisihan se pitänyt tietää. Olen vain lääke siihen yksinäisyyteen en sen enempää. Satuttaa se silti.
Nää on kyllä jumalattoman vaikeita asioita. Toisaalta sitten sanotaan että yhdessä uudenkin suhteen kanssa voi käydä omaa eroprosessiaan läpi, vaan mahtaako olla ihan helppo yhdistelmä? Ja varsinkaan jos EI edes tiedä haluaako koko eroprosessia käydä vaiko palata vanhaan??
Ja juuri siksi tunnen velvollisuudeksi poistua tämän miehen elämästä. Silloin hänen ei tarvitse valita.
Sillä se, että hän ei tiedä haluaako hän koko eroprosessia käydä vaiko palata vanhaan, on se tieto, että minä en ole se oikea hänelle.
Ilman hälyä, ensimäistäkään selitystä puolin tai toisin.
Voihan kai olla niinkin, että ero on hänelle ihan oikea ratkaisu mutta kaikki kohina ja epävarmuus ja ties mitkä muut seikat vääristävät ja kaipuuta entiseen aiheuttaakin täysin väärät seikat (yksinäisyyden pelko, muutoksen pelko jne). Eli voithan silti olla hänelle "se oikea" jos nyt sellaista sanaa haluaa käyttää ja hän ei kenties keskeneräisestä eroprosessistaan johtuen vaan ole kovin sujut asioiden suhteen.
Tuntuupa tosi tutulta kyllä... :)
Mutta hyvän parisuhteen rakentamiseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Ja hänestä sisäisen kuohunnan vuoksi ei vain ole rakentajaksi. Tarvitsee sitä yksinäisyyttä sen nyt näitä kirjoituksia lukiessa olen tajunut. Päätös on hänen yksin tehtävä, siihen ei ole minulla oikeutta puuttua. Oma sisin vain menee rikki ja sisällä alkaa kuohumaan. Itsekeskeinen olen, en ala lääkkeeksi. Kuten yllä oleva kirjoitti voin olla hänelle vain keino selvitä erosta. Ei vastaa omia haaveita mitä halusin tästä päättyneestä suhteesta.
Nyt käy itse sisällä sitä luopumisen tuskaa ja kaipuuta toisen ihmisen läheisyyteen. Vaatii voimia olla vastaamatta puheluihin ja olla avaamatta ovea. Kieltäytyä näkemästä miestä jota on valtavan ikävä. Mutta vastakain on se kipu joka seuraa olla osapuolena prosessia johon ei saa vaikuttaa ja oma haave / ikävä.
En jaksa vain itkeä itseäni tämän takia iltaisin uneen. Tieto lisää tuskaa. Pettymys oli liian suuri, huomasin olleeni väärässä. Kuvittelin meidän jakavan jotain todella aitoa ja kestävää.
Vaikka vannoo ja vakuttaa et on sinut jutun kaa. Älä vaan usko, feikkaa ja pitää sut vain varana jos vanhan kans ei nappaa ja onnaa. Älä roiku tollasessa torvelossa. Oot vain hätävara
kaikista niin kiva ilkkua ja heitää asiat silmille. Tyttö hyvä, juuri siksi se tieto niin paljon sydäntä särkee, että tajua, ettei hän tunne samoin kun minä.
se siitä
Olitko rehellinen alusta asti, tiesikö toinen alussa olevansa vain korvike sinulle ???
Käytit vain toista hyväksi ja teet sitä yhä. Toivottavasti sitä saa mitä tilaa. Leikkimistä toisen tunteilla.
Ei todellakaan alussa tuntunut että toinen on korvike, ei todellakaan. Kuvittelisin että olin eron jälkeen niin herkässä tilassa että ihastuin ihan päättömästi ja siinä sitten jäi erosurujen käsittely oikeastaan kokonaan tekemättä. Vasta nyt muutaman kuukauden päästä kun ne läpikäymättömät asiat alkaa tulla esiin ja painaa niin on tullut mieleen että hitto, olenko vaan hakenut lohtua vai mitä.
Tarkoituksella en ole ketään käyttänyt hyväksi, mutta oikeassa olet että jos nyt en saa itsestäni irti sitä että kertoisin totuuden kaikille niin sitten myönnän olevani toisten tunteilla pelaava paskiainen.
Itse oltuani naimisissa pari kuukautta, ihastuin toiseen mieheen, jonka yritin unohtaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutin vuokrayksiöön ja ajattelin laittavani elämäni järjestykseen.En kuitenkaan pystynyt katkaisemaan suhdetta ihastukseen ja nyt seurustelemme. Exä palaa päivittäin mieleeni ja juuri ne hyvät hetkethän tulevat mieleen. Koen myös hirveän huonoa omaatuntoa, koska ex oli niin kiltti. Olisi ollut helpompaa, jos kyseessä olisi ollut vaikka juoppo naistenhakkaaja..Avioero on siis vireillä ja harkinta-aikaa vielä 7 kuukautta. On tää vaan niin vaikeaa.
Melkein kuin omasta näppiksestäni. Omakaan liittosi ei tainnut kuitenkaan olla ihan täydellinen jos noin ihastus vei mukanaan. Mutta joo, noinhan ne muistot tuntuvat aina kultaantuvan ja sitten yhtäkkiä toisesta muistaa vaan ne hyvät hetket eikä ollenkaan sitä miksi on erottu. Sitten tahtookin ehkä yrittää uudestaan ja koska arki tuokin taas ne samat ongelmat niin erotaan uudestaan ja sydämet paukkuu kahta kauheammin rikki. Tai sitten löytyy se lopullinen yhteys (mikä lienee harvinaisempaa kuitenkin)...
Vaikeaa on tosiaan.
Lähetähä linkki tästä keskustelusta niin näät ex:n ja nykyisen kommenti
oikeastaan toivoisin jossain syvällä että tosiaan lukisivat nää jutut, mutta toisaalta sitten järki käskee hoitamaan asiat jotenkin hienovaraisemmin (tai sitten se on se sisäinen paskahousu joka pelkää tehdä mitään ja odottaa vaan et jotain ihmeellistä tapahtuis :( ).