Mikä neuvoksi, kun suhde alkaa puuduttaa? Erotako vai miten kehittää suhdetta eteenpäin? Ollaan nyt seurusteltu kolme vuotta, asuttu vuosi yhdessä.
Seksiä ei ole enää nimeksikään, kun mies ei vaan jaksa. Ja jos jaksaa, niin pari minuuttia ja se siitä. Uusiin seksileikkeihin häntä ei saa innostumaan, kuten ennen.
Mies ei suostu auttamaan kotitöissä kuin kinuamalla ja jankuttamalla. Hän ei tee enää ruokaa, kuten alussa. Jättää kamansa keskelle lattiaa, eikä korjaa niitä pois. Ei viitsi laittaa edes astioitaan tiskikoneeseen. Ja aina, jos hän on kesken päivän käynyt kotona kahvilla, jää keitin päälle ja maitopurkki pöydälle.
Iltaisin on tietty rutiiniohjelma. Mennään yhdessä salille tai uimaan, käydään ehkä kaupassa ja katsotaan telkkaria kunnes mennään nukkumaan. Mihinkään muuhun miestä ei saa innostumaan, koska silloin, voi kauhistus, saattaakin päivän uinti jäädä väliin.
Kerran kuussa miehen saa ehkä kinuttua elokuviin tai ulos syömään. Silloinkin hän marisee koko ajan, miten kaikki maksaa. Tanssimaan, matkoille, tms. häntä ei enää huvita lähteä. Mies ei käy edes kavereidensa kanssa missään, ja jos käy, niin silloin kun kavereita on kutsuttu meille seuraavaksi päiväksi kylään ja pitäisi siivota.
Mies ei suostu halailtavaksi tai pussattavaksi, ei edes kävelemään käsi kädessä.
Olen ihan turtunut ja kyllästynyt. Olisi kiva käydä bileissä ja muualla pariskuntana, mutta miehen saa raahattua mukaan vaan pitkin hampain. Missään hän ei auta, jättää pyyhkeensäkin lattialle lojumaan. Hän ei ikinä keksi mitään hauskaa, ja minun ehdotukseni teatterista tms. hän kokee tylsinä.
Olemme vasta 29-vuotiaita. Minä haluaisin pitää hauskaa, mies haluaa homehtua kotona ja mennä kihloihin. Hänen vanhempansa ovat eronneet ja miehen äiti väittää miehen isän olevan täsmälleen samanlainen. Ollaanko vaan liian erilaisia, vai voiko mies tousta vielä muuttua?
Seksiä ei ole enää nimeksikään, kun mies ei vaan jaksa. Ja jos jaksaa, niin pari minuuttia ja se siitä. Uusiin seksileikkeihin häntä ei saa innostumaan, kuten ennen.
Mies ei suostu auttamaan kotitöissä kuin kinuamalla ja jankuttamalla. Hän ei tee enää ruokaa, kuten alussa. Jättää kamansa keskelle lattiaa, eikä korjaa niitä pois. Ei viitsi laittaa edes astioitaan tiskikoneeseen. Ja aina, jos hän on kesken päivän käynyt kotona kahvilla, jää keitin päälle ja maitopurkki pöydälle.
Iltaisin on tietty rutiiniohjelma. Mennään yhdessä salille tai uimaan, käydään ehkä kaupassa ja katsotaan telkkaria kunnes mennään nukkumaan. Mihinkään muuhun miestä ei saa innostumaan, koska silloin, voi kauhistus, saattaakin päivän uinti jäädä väliin.
Kerran kuussa miehen saa ehkä kinuttua elokuviin tai ulos syömään. Silloinkin hän marisee koko ajan, miten kaikki maksaa. Tanssimaan, matkoille, tms. häntä ei enää huvita lähteä. Mies ei käy edes kavereidensa kanssa missään, ja jos käy, niin silloin kun kavereita on kutsuttu meille seuraavaksi päiväksi kylään ja pitäisi siivota.
Mies ei suostu halailtavaksi tai pussattavaksi, ei edes kävelemään käsi kädessä.
Olen ihan turtunut ja kyllästynyt. Olisi kiva käydä bileissä ja muualla pariskuntana, mutta miehen saa raahattua mukaan vaan pitkin hampain. Missään hän ei auta, jättää pyyhkeensäkin lattialle lojumaan. Hän ei ikinä keksi mitään hauskaa, ja minun ehdotukseni teatterista tms. hän kokee tylsinä.
Olemme vasta 29-vuotiaita. Minä haluaisin pitää hauskaa, mies haluaa homehtua kotona ja mennä kihloihin. Hänen vanhempansa ovat eronneet ja miehen äiti väittää miehen isän olevan täsmälleen samanlainen. Ollaanko vaan liian erilaisia, vai voiko mies tousta vielä muuttua?
Vastaukset 39
Vanhimmat
Oletko koskaan miettinyt itse mikä sinut tekee onnelliseksi? Entä oletko mieheltäsi kysynyt samaa?
Arvostatko ja kunnioitatko miestäsi? Jos vastaus on kyllä oletko sanonut tai muuten näyttänyt sitä.
Kun viestiäsi lukee vaikuttaa siltä että kaikki ongelmat johtuvat miehestäsi. Olisiko sinun aika katsoa peiliin ja pohtia voisiko syytä olla sinussakin.
Aavistelen että aikaisemmin miehesi osallistui kotitöihin. Saiko miehesi koskaan mitään positiivista palautetta siitä? Vai oliko imurointi tehty huonosti ja astiat olivat väärissä paikoissa.
Entä teidän suuret päätökset? Suuremmat hankinnat esim. huonekalut - Oletko koskaan todella kuunnellut miehesi mielipiteitä? Onko niillä ollut mitään vaikutusta vai onko sittenkin tehty niin kuin sinä olit jo päättänyt.
Kysymyksiä on vielä paljon lisää ja SINÄ olet ainoa joka niihin voi vastata. En väitä että syy olisi yksin sinussa, mutta olen varma ettet ole syytönkään.
Ja lopuksi vielä todettakoon että arki on todellakin tylsää - sen kanssa on vain elettävä. En oikein usko että arkesi paranee sillä että jätät miehesi.
olet oikeassa. Noin se yleensä menee. Nykyihminen ei vaan osaa jäsentää omaa osuuttaan huonoon tilanteeseen, vaan syyttää siitä mieluummin toisia. Ei tartte itse muuttua, kun pitää muita syypäinä...
Nykyihminen ei sitä paitsi edes tiedä, miten oikeasti saavutetaan onni.
Ja kyllä se arki aina pikkuisen paranee kun vaihtaa kumppania...vahinko vaan, että ne oireet palaa kaikkien muidenkin kanssa, koska syy on ikuisesti sama.
Kirjoitin ton alla olevan "Kokemusta on..." tekstin. Itselläni elämän laatu parani jättämällä exäni. Sain miehen, joka tekee ja haluaa tehdä kotitöitä. Osoittaa rakkautaan myös julkisesti, tulee bileisiin,...
Omassa ex-suhteessani tein kaikkeni, jotta homma olisi toiminut. Asioista yritin keskustella, mutta tuntui kuin olisi betoniseinälle puhunut. Ei mitään vakutusta sanoillani. En lähtenyt edellisestä suhteestani kevyin mielin. Mutta päivääkään en ole katunut päätöstäni. Sain onneni.
Jos on kaikkensa antanut eikä mitään vastapainoksi saanut, on parempi lähteä kuin jäädä ;-)
Kirjoitin ton alla olevan "Kokemusta on..." tekstin. Itselläni elämän laatu parani jättämällä exäni. Sain miehen, joka tekee ja haluaa tehdä kotitöitä. Osoittaa rakkautaan myös julkisesti, tulee bileisiin,...
Omassa ex-suhteessani tein kaikkeni, jotta homma olisi toiminut. Asioista yritin keskustella, mutta tuntui kuin olisi betoniseinälle puhunut. Ei mitään vakutusta sanoillani. En lähtenyt edellisestä suhteestani kevyin mielin. Mutta päivääkään en ole katunut päätöstäni. Sain onneni.
Jos on kaikkensa antanut eikä mitään vastapainoksi saanut, on parempi lähteä kuin jäädä ;-)
... että elämä noin pääsääntöisesti olisi aina tylsää ja siihen olisi vaan sopeuduttava. Aiemmin, kun asuimme erillämme, kävimme paljon eri paikoissa ja meillä oli hurjan hauskaa. Seksikin sujui loistavasti. Päivät olivat yhtä juhlaa!
Olen kysynyt mieheltäni, missä vika, enkö teekään häntä onnelliseksi. Hän väittää olevansa onnellinen juuri näin, jos vain saa elää minun kanssani.
Itse olin onnellinen suhteemme alussa. En kaivannut mitään enkä ketään muuta. Olin onnellinen, kun rakastimme toisiamme ja osoitimme sen sanoin ja teoin. Nyt ne ovat jääneet, ainakin mieheltäni.
Keroon joka päivä miehelleni, miten häntä rakastan ja lähetän viestejä. Vastaukseksi saan vaan joojoota. Silloin, kun seksi vielä sujui, kehuin ja ylistin häntä. Nyt sellainen olisi falskia, koska seksi ei tosiaankaan suju.
Ei mies minullekaan mitään positiivista palautetta kotitöistä anna, vaan murisee, kun hänestä en esim. pese ikkunoita tarpeeksi hienosti. Minusta on itsestäänselvyys, että molemmat osallistuu kotitöihin ilman sen kummempia kiitollisuudenosoituksia, molemmathan meillä sotkevat! Silloin kun mies vielä siivosi, ei minulla ollut moitteen sijaa, hän oli hommassa paljon pedantimpi kuin minä. Ja minulle on ihan sama miten päin astiat ovat kaapissa, kunhan ovat siellä eivätkä pöydillä.
Suuremmat hankinnat olemme päättäneet yhdessä, enemmän miehen kuin minun makuani kuunnellen. Tosin meillä on varsin yhteneväinen maku, pidämme klassisen tyylikkäistä huonekaluista. En siis ole sisustanut kodista mitään vaaleanpunaista ruusu-unelmaa, koska en itsekään sellaisessa viihdy. Mies pitää kotiamme mukavana ja tyylikkäänä.
Syytä on varmaan minussakin, mutta mikä minussa sitten on vialla? Olen mieheltä kysynyt, että miten arki saataisiin kiinnostavammaksi, mutta hänestä meillä ei ole mitään ongelmaa. Minä olen kuulemma se oikea ja kaikki on hyvin.
Jos olisin sinä, en hyväksyisi miehesi käytöstä. Opein menneessä suhteessa paljon, ehkäpä liikaakin, siitä millaisia miehet voivat olla. Meillä mies halusi olla perheen pää, naisen piti tehdä kaikki hommat. Ja jos ei homma sujunut, tuli arvostelua ja henkisesti se satutti. Ja paljon :-( Mieheni mukaan en osannut käyttäytyä julkisesti enkä kyllä kotonakaan. Tuli sitten mitta täyteen ja lähdin...
Älä hyväksy siis miehesi käytöstä, vaan laita asiat toimimaan. Jos ei onnistu, mieti myös sitä mahdollisuutta, että lähdet.
on oman onnensa seppä. Tee asioita, joista pidät. Ellet pidä päivittäisrutiineista miehesi kanssa, esim. uimassa käymisestä, jätä se väliin ja mene sinne minne haluat. Helppoa.
Ja missä sanotaan että suhteiden pitäisi olla ikuisia... 3v / suhde on varmaan ihan jees..
Samantyylisestä miehestä kokemusta. Kannattaa koettaa jutella asioista ja näyttää, että asioilla on väliä. Oma exäni sanoi esim. seksin puutteeseen syyksi, että aina se on samaa. Ja se jäi siihen sitten, jos ei oteta lukuun hänen haluamaansa suuseksiä muutamana iltana viikossa.
Yksi takuuvarman keino on se, että älä sinäkään tee kotona mitään. Tai korjaa omat jälkesi, mutta älä ukkosi. Kukaan ei halua elää sikolätissä, uskoisin. Älä ole liian kiltti, vaan vaatimalla vaadi.
Teillä on yhteiset harrastukset. Meillä oli kanssa, mutta ei toiminut. Kuinkas olisi, jos teillä olisi omia harrastuksia? Tutustuisitte uusiin ihmisiin ja sitä kautta elämään uutta sisältöä. Ja mene niihin bileisiin yksin, jos ei ukkoa kiinnosta. Niin minä tein!
Ja jos ylläolevat ei toimi, etsi uusi mies. Exäni junnasi kanssa paikallaan. Ei puhettakaan sitoutumisesta. Asuttiin 5 vuotta yhdessä, ja kokonaisuudessaan oltiin yhdessä 6,5 vuotta. Aina piti odottaa jotain: valmistumista, kunnon työtä, omaa asuntoa, ... Otin ja lähdin. Tuli mitta täyteen.
Nyt olen onnellisesti naimisissa, ja perheenlisäyskin olisi jo kohtapuolin toivottavaa. Vaihdoin miestä ja sain elämän taas hymyileen. Olen 24-vuotias. Onneksi heräsin ajoissa näkemään muutakin kuin meidän suhteemme. Tee rohkeasti päätöksiä, älä jää miehesi kotiorjaksi, jos et sitä halua.
Tsemppiä sinulle ;-)
Minustakin on alkanut tuntua, että tarvitsen aktiivisemman miehen. Mykyiseni välillä huokaa, että aina minun tekee mieli ja aina haluaisin olla jonnekin menossa. Mutta hän oli aiemmin ihan samanlainen, nyt hän on muuttunut!
Meillä mies ei halua edes suuseksiä, vaikka sitä antaisin. Hän ei vaan jaksa. Ja silti väittää samaan hengenvetoon, että olen todella haluttava ja seksikäs nainen. Miksi hän sitten ei halua seksiä?!
Olen kokeillut sikolätissä elämistä. Se ahdistaa, vaikka en mikään siivousintoilija olekaan. Mieskin valittaa, kun on sottaista, muttei tee mitään. Jos kerään vaan omat sotkuni, niin miehen sotkut on saaneet lojua paikallaan monta kuukautta, kokeiltu on.
Olen yrittänyt vaati ja patistaa. Mies vaan nauraa ja hihkuu, että enpä siivoa, enpäs imuroi. Hänestä kyseessä on ilmeisesti joku hauska leikki: hän on lapsi, minä äiti.
Olen yrittänyt menemistä yksin. Ja mikäs siinä. Mutta miksi ihmeessä sitten "pidän" miestä, jollei häntä saa kutsuille ja muualle seuraksi. Minulla on omiakin harrastuksia, miehellä ei. Mutta se, että minulla on elämässä sisältöä ei tuo sitä sisältöä suhteeseen.
Mies haluaisi kihloihin ja naimisiin. Mutta minua pelottaa, että silloin joudun olemaan hänelle "äiti" koko loppuelämäni...
Olen pahoillani tilanteestasi.
Miksi miehesi on niin väsynyt? Onko työ rankkaa, vai mitä? Nykyinen mieheni jaksaa vaikka aamuun asti raskaan päivän jälkeenkin.
En osaa auttaa kuin neuvomalla keskustelemaan ja kertomaan todella, että asioilla on väliä. Jos homma ei parane, älä hänen kanssaan avioidu. Olet hänen kotiorjansa sitten seuraavat 50 vuotta risat. Ettei vaan olisi kotoa opittua? Äiti tehnyt aina kaiken, ja miehet saaneet vain olla.
Olen pahoillani tilanteestasi.
Miksi miehesi on niin väsynyt? Onko työ rankkaa, vai mitä? Nykyinen mieheni jaksaa vaikka aamuun asti raskaan päivän jälkeenkin.
En osaa auttaa kuin neuvomalla keskustelemaan ja kertomaan todella, että asioilla on väliä. Jos homma ei parane, älä hänen kanssaan avioidu. Olet hänen kotiorjansa sitten seuraavat 50 vuotta risat. Ettei vaan olisi kotoa opittua? Äiti tehnyt aina kaiken, ja miehet saaneet vain olla.
erilaisia ja lisäksi sinä olet lapsellinen.
Varmasti.
Suomenna nyt kuitenkin, missä kohtaa viestiketjun aloittaja osoittaa "lapsellisuutta" sinun mielestäsi?
Minun mielestäni hänellä on parisuhteesta aivan realistisia odotuksia ja kirjoitetun perusteella niille odotuksille ei liiemmin vastinetta tule.
eipä tuohon paljoo lisättävää ole. Kaikki ei vaan tajuu sitä...
Siis realistisia odotuksia, kun kokee arjen tylsäksi! Millainenhan ihminen tuollaisia edes miettii? Sellainen, jolla ei ole muuta tekemistä.
Eikä ainakaan aikuinen! Sillä kaikki aikuiset tietävät, ettei arki ole juhlaa! Jos olisi, mitä sitten olisi juhla??
siksi, ettei tajua arjen tulevan jokaiseen suhteeseen.Puoliso tekee virheitä ja itse tekee. Kyllä sen jokainen aikuinen tajuaa. Olisi jo aika herätä arjen todellisuuteen. Ikääkin tuntui jo olevan paljon. Ensin luulin, kirjoittajan olevan korkeintaan kuusitoista vuotias.
mieltä kanssasi. En ymmärrä kuinka 29 vuotias ei tiedä mitä on arki.
Mielestäni kirjoittajalla on täysin realistisia toiveita, niin kuin joku edellä jo totesi. Kirjoittajahan kysyi neuvoja miten voisi suhdettaan parantaa, kokemuksia saman kokeneelta. Mitä epäkypsää on siinä, että haluaa kummankin osapuolen viihtyvän suhteessa? Varsinkin kun toiveet ovat vähintäänkin kohtuullisia. Olette itse tainneet joutua luopumaan kaikista unelmista. Ei elämän aina juhlaa tarvitse olla, mutta edes mukavaa, edes joskus.
toiveita miehellä olisi. Kyllä hänkin varmasti haluaa, että suhde toimii. Mistähän johtuu, että mies käyttäytyy niinkuin käyttäytyy? Onkohan syynä nalkuttava nainen tai että kaikki täytyy tehdä naisen ehdoilla. Suhteen parantaminen lähtee myös itsestä, eikä vaan toivoa että toinen muuttuu. Itselläni on hyvä suhde. Välillä arkea, välillä juhlaa.
Ha!
Itse taidat olla arkeen kyllästynyt ja nyt haluat samaa kidutusta muille. Elämän kestävä parisuhde on myytit ja jengi kituuttaa ja kärsii... ja usein myös sivulliset, kuten lapset.
Jos ei ole vielä lapsia niin äijä vaihtoon.
"Mikä neuvoksi, kun suhde alkaa puuduttaa? Erotako vai miten kehittää suhdetta eteenpäin? Ollaan nyt seurusteltu kolme vuotta, asuttu vuosi yhdessä."
Melko lyhyt aika. Ei vuoden yhdessä asuminen ole vielä juuri mitään ja siinä vaiheessa pitäisi olla suhde hauskimmillaan ja puutumisen sijaan paras vauhti päällä kulkea harrastuksissa, kavereiden luona ja suunnitella tulevaisuutta.
"Seksiä ei ole enää nimeksikään, kun mies ei vaan jaksa. Ja jos jaksaa, niin pari minuuttia ja se siitä. Uusiin seksileikkeihin häntä ei saa innostumaan, kuten ennen."
No jo on vätys :( Tuollaisena kolmekymppisenä meillä molemmat teki päivätyön ja minä vielä "kuutamokeikkaa"iltaisin oman talon rahoittamiseksi. Talo tuli maksetuksi ja seksileikkeihin riitti mainiosti aikaa ja energiaa.
"Mies ei suostu auttamaan kotitöissä kuin kinuamalla ja jankuttamalla. Hän ei tee enää ruokaa, kuten alussa. Jättää kamansa keskelle lattiaa, eikä korjaa niitä pois. Ei viitsi laittaa edes astioitaan tiskikoneeseen. Ja aina, jos hän on kesken päivän käynyt kotona kahvilla, jää keitin päälle ja maitopurkki pöydälle."
Hyi hitto, mikä sika. Ei ihme, jos alkaa arki tuntua tylsältä, jos jatkuvasti täytyy korjata toisen jäljiltä kamat niinkuin kolmevuotiaan muksun perästä.
"Iltaisin on tietty rutiiniohjelma. Mennään yhdessä salille tai uimaan, käydään ehkä kaupassa ja katsotaan telkkaria kunnes mennään nukkumaan. Mihinkään muuhun miestä ei saa innostumaan, koska silloin, voi kauhistus, saattaakin päivän uinti jäädä väliin."
Onhan arkirutiinit tuttua ja turvallista elämää, mutta rajansa urautumisellakin.
"Kerran kuussa miehen saa ehkä kinuttua elokuviin tai ulos syömään. Silloinkin hän marisee koko ajan, miten kaikki maksaa. Tanssimaan, matkoille, tms. häntä ei enää huvita lähteä. Mies ei käy edes kavereidensa kanssa missään, ja jos käy, niin silloin kun kavereita on kutsuttu meille seuraavaksi päiväksi kylään ja pitäisi siivota."
Loistavaa - ihan kokonaisen kerran kuussa viihteelle. Jos sitä nyt voi viihteeksi sanoa enää sen jälkeen, kun toinen marisee ja näyttää hapanta naamaa muutamasta lantista.
"Mies ei suostu halailtavaksi tai pussattavaksi, ei edes kävelemään käsi kädessä."
Just. Mitäs sitä turhia lääppimään, kun on jo ihan kokonainen vuosi asuttukin yhdessä. Hellyydenosoituksethan kuuluvat "harlekiinikirjoihin" ja teini-ikäisille.
"Olen ihan turtunut ja kyllästynyt. Olisi kiva käydä bileissä ja muualla pariskuntana, mutta miehen saa raahattua mukaan vaan pitkin hampain. Missään hän ei auta, jättää pyyhkeensäkin lattialle lojumaan. Hän ei ikinä keksi mitään hauskaa, ja minun ehdotukseni teatterista tms. hän kokee tylsinä."
Varsinainen perässävedettävä. Tosi kivaa varmaan edes suunnitella mihinkään lähtemistä, kun toinen vaan narisee ja sossaa.
"Olemme vasta 29-vuotiaita. Minä haluaisin pitää hauskaa, mies haluaa homehtua kotona ja mennä kihloihin. Hänen vanhempansa ovat eronneet ja miehen äiti väittää miehen isän olevan täsmälleen samanlainen. Ollaanko vaan liian erilaisia, vai voiko mies tousta vielä muuttua?"
Se siitä mihkään muutu ja vakuutena kotoa saatu malli.
Kaikki aikuiset tietävät, että juhla tuntuu juhlalta vasta sitten, kun kotona on viihtyisää ja sieltä on hauska lähteä juhlaan ja palata myös kotiin.
Neuvoisin viestiketjun aloittajaa, jos osaisin. Ex-vaimoni oli melkein kuin tuon kirjoittajan mies, eikä häneen tehonnut keskusteluyritykset eikä ylipäätään yhtään mikään keino yrittää saada arjesta elämisen arvoista. Erohan siitä tuli, sillä ei tuollaista kukaan jaksa kauaa katsella.
Viisi vuotta meni hyvin ensin, mutta sitten alkoi alamäki. Ex taisi olla näitä "arjen kuuluu olla tylsää"- uskovaisia myös.
sanoit, että juhla tuntuu juhlalta vasta sitten kun kotona on viihtyisää ja sieltä on hauska lähteä juhlaan ja palata myös...ikää oli vissiin kaikki 13v?
SILLÄ:
JUHLA TUNTUU JUHLALTA VASTA SITTEN, KUN ON ENSIN ELÄNYT ARJESSA!
on miehelläkin toiveita. Ehkäpä juuri hän on realistisempi alati juhlaa hamuavaa puolisoaan!
Juuri niin, mistä tuntee juhlan, jos ei arkea ole? ;D
Rakastumisen riemu kestää enintään 1000 päivää. Suhde toimii kun viikonloppuisin on huumaa ja saa viikolla omaa tilaa. Nyt arjessa ette sitten osaakaan toimia toistenne kanssa. Minne jäi hellyys ja toisen kunnioitus? Kipinä ja yllätyksellisyys?
Nyt pidätte toisianne itsestäänselvyyksinä ja ette kohtele toisianne kuin ensikerran tavatessanne.
Sinä olet valloittanut kodin ja määräät miten siellä pitää asua, milloin siivota ja mitä ostetaan. Erilainen siisteyskäsityskin on, toisaalta se ei välttämättä muutu eri miehen kanssa.
Suuseksistä ei voi tehdä johtopäätöksiä rakkauden määrästä muuten kuin että sitä tekee toiselle jos tykkää toisesta. Siitä nauttiminen onkin eri juttu, voi olla ettet vain osaa sitä tehdä niin että miehellesi se olisi ykkösjuttu. Mutta muutenhan hän on sanonut pitävänsä sinusta.
Voi olla että arjessa olette nyt nähneet todelliset luonteenne, toinen on aktiivisempi toinen ei. Mieti löydätkö vielä sen miehen keneen ihastuit, mutta jos et niin nyt on kuitenkin hyvä ennekuin teillä on lapsia erota. Olet ihan nuori ja elämääsi voi löytyä oikea ihminen. Mieti myös sitä, mitä tekisit hänen kanssaan eri tavalla kuin nyt nykyisen kanssa teit.
Annoit ajattelemisen aihetta, mutta tuomitsit mielestäni minut osin aika perättömästi... En ole valloittanut kotia, enklä määrää, miten siellä pitää olla ja elää. Kotimme olemme yhdessä sisustaneet ja mies jaksaa usein todeta, miten viihtyisää meillä on ja miten mukavaa, kun meillä on samanlainen sisustusmaku. En siis määrää, miten meillä pitää olla ja mitä ostetaan.
Mieheni oli aluksi siisteyden kanssa huomattavasti tarkempi kuin minä. Mutta nyt hän jättää tavaransa lojumaan ja kotiin tullessaan taivastelee, miten sotkuista meillä on. Omat tavarani kyllä siivoan.
Kyse ei ole pelkästään suuseksistä, vaan sekään ei miehelle enää kelpaa. Aiemmin hän kyllä piti siitä, ja muutenkin hänestä oli hienoa, että olen seksuaalisesti aktiivinen. Mutta nyt minun aktiivisuudestani on tullut pikemminkin rasite...
Ihmettelen sitä, minne miehen alkuaikojen aktiivisuus on kadonnut. Olen yrittänyt puhua asiasta, kysynyt, missä on se mies, johon ihastuin. Hänestä mikään ei ole muuttunut. Hänestä meillä ei ole ongelmia, joten keskusteluakaan ei synny. Ja lapsia en voi edes harkita ihmisen kanssa, joka jättäisi pienokaisesta huolehtimisen täysin minun harteilleni.
Kuulostaa ankealta suhteelta. Hyviä neuvoja täällä on sadellut, mutta annetaan nyt pari neuvoa kuitenkin ihmiseltä joka on kokenut kaikenlaista, ja lopulta löytänyt "sen oikean" jonka kanssa voi elää omana itsenään:
- lakkaa olemasta miehellesi äiti. Äitinä oleminen tappaa myös seksin. Heittäydy rakastajattareksi, flirttaa ja hehku. Opi myös "piinallisen pihtaamisen" taito, oikein tehtynä se voi toimia melkoisena halujen herättäjänä :-) Seksi herää henkiin varmasti ;-)
- lakkaa jankuttamasta ja kinuamasta kotitöistä. Se vain pahentaa tilannetta. Tee oma osasi, älä enempää ja anna lopun olla. Mies tekee kyllä, kun hän lakkaa luottamasta siihen että sinä aina korjaat kuitenkin hänen jälkensä. Vaatii piiiitkääää pinnaa (ei riitä kuukauden-kahden sikolätissä asuminen) ennen kuin mies sen hoksaa, mutta kannattaa kyllä.
- ala käydä esim. viihteellä ja teatterissa yksin. Jos miestä ei kiinnosta, älä pakota häntä mukaan. Kerro hänelle että olet menossa, voihan olla että hän pakottamatta joskus saattaakin lähteä mukaan (näin meillä toimii nykyään).
- hyväksy se, että arki on tylsää. Teille se arki vain on tullut aika aikaisessa vaiheessa, sääli.
- riko rutiineja. Tehkää yhdessä jotain eri tavalla kuin ennen. Telkkarin katsomisen sijasta vaikka kuunnelkaa musiikkia (rauhallista) ja annatte toisillenne niskahiorennan mitään puhumatta. Tai menettekin vaikka johonkin muuhun kauppaan kuin missä tavallisesti käytte. Pienistä puroista syntyy suuria jokia...
- viimeisenä neuvona annetaan parisuhdekurssi. Yksi viikonloppu jossa panostatte täysillä toisiinne ja löydätte jälleen ne puolet joihin toisissanne rakastuitte. Ja muistakaa jälkikäteen mitä kurssilla opitte, soveltakaa sitä käytäntöön!
Parisuhteeseen kuuluu arki, mutta tyydyttävä sellainen. Jos molemmat osapuolet eivät siihen ole tyytyväisiä pitää asialle tehdä jotain, ja äkkiä! Yritä keskustella miehesi kanssa ilman että asetat hänelle vaatimuksia, odotuksia, paineita. Aloita keskustelu sanoilla "minä en pidä..." tai "minä koen että...", älä sano "nokun sä et koskaan..." tai "miks et sä voi tehdä sitä tai tätä..." Lähde kertomaan mitä SINÄ ITSE tunnet, älä syytä toista! Syyttelyllä kun ei saa aikaan muuta kuin riidan. Mies saattaa kuunnella jos kerrot ihan aidosti miltä sinusta tuntuu, kun hän ei tee mielestäsi osaa kotitöistä ym. Luuletko että voisit tehdä näin?
Ja jos mikään ei näistä keinoista auta, niin sitten on ehkä parempi että lähdette omille poluillenne. Halu suhteen parantamiseen täytyy lähteä molemmista ja jos miehesi ei näe että sinä kärsit eikä myöskään kykene/halua itseään muuttaa, on suhde karilla. Yksin et voi tehdä mitään. Mutta muista: kommunikointi syyttelemättä toista on kaiken A ja O!
Tsemppiä! Toivottelee yksi onnellinen, parisuhteen kovaa arkea elävä nainen
Tuossa oli kaikki hyvät neuvot yhdessä nipussa ja niitä kannattaa kokeilla.
Tässä suunnitelma B sille varalle ettei yhteistä säveltä löydy.
1. Hanki oma asunto
2. Opettele elämään sinkkuna
3. Mieti mitä haluat elämältä ja parisuhteelta
4. Selvitä mikä meni pieleen edellisessä suhteessa
5. Kun "se oikea" sattuu kohdalle ota kiinni
Loistavia neuvoja ja toimisivat varmaan, jos miehen saisi keskustelemaan asioista. Mutta koska hänestä meillä ei ole ongelmia, ts. hän viihtyy suhteessa, niin silloin ei ole mitään keskusteltavaakaan.
Olen yrittänyt olla jankuttamatta ja syyttelemättä. Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Silloin mies toteaa vaan, että jaa, susta sitten vaan tuntuu siltä, sepä ikävää mutta minkäs hän sille voi. Vaikka voisi ja paljon.
Mies vetoaa aina omaan väsymiseensä, jos pitäisi jonnekin lähteä. Tietysti voin mennä yksin tai omien ystävieni kanssa ja menenkin, mutta kun haluaisin pitää hauskaa myös hänen kanssaan, minähän rakastan häntä!
Silloin joskus, jos miehen kaverit keksivät jotain, hän kyllä jaksaa mennä mukaan, silloin ei väsymys vaivaa, ja kun ihmettelen tätä, tulee vastaukseksi, että hänen on pakko mennä, vaikka väsyttää, kun kaverit kerran pyytää.
En yritä olla äiti miehelle, en edes ole äitityyppiä. Mutta mies haluaisi, että olisin, ja hänestä on kivaa äiditellä minua, koska se ärsyttää minua suunnattomasti. Olen yrittänyt vietellä, olen yrittänyt pihdata. Ei auta, paitsi lisäämään minun epätoivoani. Miestä kun lähinnä vaan väsyttää.
Olen ehdottanut parisuhdekurssia, miehestä se on tyhmä ajatus. Hän ei jaksa kuunnella musiikkia tai lukea kirjoja, tms. Vain toimintaelokuvat ja urheilu kiinnostavat. Minäkin olen todennut, että arki ei saisi tulla vielä näin tuoreeseen suhteeseen jaolen yrittänyt sitä kaikin keinoin poistaa, mutta ei auta... Olen lievästi sanottuna epätoivoinen.
Vaikealta näyttää. Jos kerran kaikki keinot on kokeiltu etkä koe että mikään voisi auttaa, miksi sitten jatkaa? Sinun täytynee tehdä rohkea ratkaisu, lähteä vaikka jonnekin viikonlopuksi yksin miettimään asioita ja todella paneutua omaan itseesi. Pistää ajatuksesi järjestykseen ja päättää, mitä elämältä ja parisuhteelta haluat.
Ja jos tämän harkinnan tuloksena edelleen haluat jatkaa saman miehen kanssa vaikka itseäsi piinaten, tee niin mutta jos haluat lähteä, lähde! Älä pilaa elämääsi suhteeseen jossa et voi olla tyytyväinen. Olen itse vierestä seurannut vanhempiani joiden ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin keskenään ja jotka 2 vuoden päästä viettävät 40-vuotis hääpäiväänsä. Siinä on kahden ihmisen (ja heidän aikaansaamien lastenkin, osittain) elämä mennyt pilalle kun ovat vain tavan vuoksi roikkuneet toisissaan. Älä sinä tee samaa virhettä.
Pistä arvosi järjestykseen. Vaikka periaatteeni onkin ettei se suhde vaihtamalla parane, vaikuttaa tilanteesi siltä että taitaa parantua sittenkin... Ole jonkun aikaa yksin, puhtaasti itsekäs, ja pistä itsesi etusijalle. Kun sitten lähdet uuteen suhteeseen, olet paljon voimakkaampi omien oikeuksiesi suhteen kun olet vähän aikaa kuunnellut vain itseäsi ja omia toiveitasi.
Jääräpäinen mies sinulla... eikä ilmeisesti osaa aidosti arvostaa sinua sinuna vaan haluaa naisen joka mukisematta hoitaa kaiken... mullakin on joskus ollut sellainen, ja hänet lemppasin matkan varrelle kun en halunnut elää loppuelämääni kynnysmattona.
Mieti asioita kaikilta mahdollisilta kanteilta ja ole itsellesi uskollinen: tee niin kuin pää ja sydän sanovat. Luota siihen!
Jaksamista toivottelee samassa tilanteessa ollut
No, jos lapsellisuus on sitä, että haluaa elämän olevan hauskaa. Ja sitä, että haluaisi kumppaninsa antavan halata ja hyväillä ja suukottaa itseään. Ja sitä, että ei halua nöyrtyä mihinkään "elämä on tiskaamista ja laskunmaksamista"-rutiineihin, niin olen lapsellinen. Ja olen sitä mielelläni. Mainitsinko, että minusta on kivaa joskus käydä keinumassa puistossa ja hyppiä lehtikasoihin?
Ok, olen lapsellinen, avoin, iloinen ihminen. Tutustun helposti uusiin ystäviin ja seurastani pidetään. En koskaan aiemmin ole tuntenut olevani masentunut, mutta muutettuamme yhteen, on tämäkin olotila tullut tutuksi.
Rakastan miestäni, siksi en ole vielä lähtenyt. Sinkkuna eläminen ei ole minulle ongelma. En halua luovuttaa helpolla, kun kerran rakastan. En vaan voi ymmärtää, miksi ennen niin aktiivisesta ja himokkaastakin miehestä on tullut niin tylsä ja aina väsymyksestä ruikuttava. Haluaisin hänet takaisin sellaisena, kuin hän oli suhteen alussa!
Olen yrittänyt keskustella asiasta. Olen useasti kysynyt suoraan, m,ikä minussa on vikana. Enkö enää kelpaa. Mies vakuuttelee, että minussa ei ole mitään vikaa, että hän rakastaa minua, että olen hänen elämänsä nainen. Ei vaan enää tunnu siltä, kun suukkoakaan ei saa edes kerjäämällä. Miksi kaikki on toisin nyt kuin alussa?
Teen luovaa työtä, joka vaatii paljon henkisesti ja ajallisesti, mutta jota rakastan. Siksi työ tuntuu minusta leikiltä, ja arki miehen kanssa niin suurelta ristiriidalta. Olen usein rättipoikki työpäivän jälkeen, mutta piristyn nopeasti, kun haaveilen vaikkapa seksileikeistä tai pelkästä halailusta miehen kanssa. Mutta en saa häntä niihin innostumaan.
En ymmärrä, miksi arjen pitäisi olla tylsää. Ennen yhteiseloa minulla ei ollut tylsää arkea. En ollut koko ajan menossakaan, osaan nauttia myös hiljaisista hetkistä kotona. Haluaisin nauttia näistä hetkistä myös miehen kanssa, hänen kainalossaan, mutta hän ei pidä vierekkäin nyhjöttämisestä. Koti-illoille toisi lisäksi vastapainoa vaikka ulkona kahvilla käyminen. Mutta mies säälii rahaa, minun pitäisi nykyään aina maksaa hänetkin, jos jonnekin mennään.
En nalkuta, yritän olla iloinen. Ja miehestä olen välillä liiankin pirteä pakkaus. Emmekä todellakaan elä minun ehdoillani, silloinhan minulla ei kai pitäisi olla mitään valittamista? En vaan ymmärrä, miksi mies on muuttunut niin väsähtäneeksi. Miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Hän ei kai tiedä itsekään.
En haluaisi, että kestävä parisuhde olisi vain myytti. Haluaisin kokea elämän yhdessä mieheni kanssa - mutta nyttemmin tuntuu, että hän ei halua kokea mitään. Lapsia en uskalla hänen kanssaan edes harkita. Hän kyllä toivoo lapsia sitten joskus, mutta on sanonut suoraan, että ei jaksa niitä hoitaa vaan se on naisten hommia. Minusta lapsella pitää olla kaksi vanhempaa, en halua elää parisuhteessa yksinhuoltajana.
En tiedä, mitä teen väärin. Mieskään ei osaa sitä sanoa. Olen yrittänyt kaikkea, mitä keksin. Eroko siis on ainoa ratkaisu? Ja kuitenkin, kun rakastaa, ei haluaisi erota.
anteeksi vaan, mutta olet lapsellinen. Jokaisessa suhteessa on ensin alkuhuuma ja sen jälkeen tulee arki varsinkin silloin kun muutetaan yhteen. Minulla ja miehelläni on jo alusta alkaen ollut yhteiset harrastukset ja olemme samanhenkisiä. Aika kuluu kotona niin nopeasti, ettemme ehdi harrastaa kaikkea mahdollista kun on mentävä töihin. Viikonloput vielä nopeammin. Voit olla ihmisenä mitä mukavin en tiedä ja miehesikin. Olette varmaan vaan eri aaltopituuksilla olevaa ihmistä. Se on aika tärkeä asia parisuuteessa, ehkä tärkein.
En ehdi lukea kaikkia viestejä, joten en tiedä onko kukaan muu kysynyt tätä, mutta oletko miettinyt mahtaako miehesi olla masentunut? Ehkä se olisi syytä selvittää ja hoitaa jos näin on. Onko hänen työnsä liian raskasta? Täytyyhän siihen löytyä syy, jos hän on muuttunut noin kovasti. Sinä et missään nimessä ole lapsellinen, Liisa taas tuntuu aika kapeakatseiselta ihmiseltä. Mikä hän on tuomitsemaan sinun toiveitasi parisuhteelta. Jos hänen suhteensa ei ole kunnossa tai hän tyytyy vaillinaiseen, ei toisten toivetta onneen silti pidä väheksyä! Mielestäni teet järkevästi, ettet hanki lapsia ainakaan ennen kuin tilanne on ratkennut. Mielestäni voisit kertoa miehellesi, että vaikka hänelle riittää tämä tilanne, se ei riitä sinulle, etkä ole onnellinen. Jos tilanne ei muutu, on parempi lähteä ajoissa, eikä vasta kun pari pientä lasta pyörii jaloissa. Toivon sinulle voimia ratkaista tilanne parhain päin.
Suhteen hiipuminen oli alkanut kyllä jo aiemmin, mutta muuttui totaaliseksi miehen vaihtaessa työpaikkaa. Aluksi ajattelin, että hän on masentunut, kun ei viihtynyt aiemmassa duunissaan. Sitten ajattelin, että suhde paranee, kun hän tottuu uuteen työhönsä eikä stressaa sitä enää. No, kumpikaan asia ei pitänyt paikkaansa.
Miehen työ on suht helppoa, ainakin rennompaa, kuin oma työni. Hän on periaatteessa tyytyväinen työhönsä, mutta kaipaa silti jotain muuta, mistä saisi kunnolla rahaa. Ehkä hän on tosiaan masentunut, hänen sisarensakin kärsii masennuksesta ja on sen vuoksi olut laitoshoidossakin.
Yritän jutella miehelleni masennuksen tutkimisesta, mutta todennäköisesti hän menee siitä ihan lukkoon, koska pitää sisarensa "sekoamista" (joksi hän masennusta nimittää) keksittynä juttuna. Hänestä masentuneet vain teeskentelevät.
Yritän löytää suhteessa edes jotain keskitietä, koska rakastan miestä. Mutta jos hän ei suostu tulemaan edes puolitiehen vastaan, on kai pakko särkeä molempien sydän ja erota...
No, jos lapsellisuus on sitä, että haluaa elämän olevan hauskaa. Ja sitä, että haluaisi kumppaninsa antavan halata ja hyväillä ja suukottaa itseään. Ja sitä, että ei halua nöyrtyä mihinkään "elämä on tiskaamista ja laskunmaksamista"-rutiineihin, niin olen lapsellinen. Ja olen sitä mielelläni. Mainitsinko, että minusta on kivaa joskus käydä keinumassa puistossa ja hyppiä lehtikasoihin?
Ok, olen lapsellinen, avoin, iloinen ihminen. Tutustun helposti uusiin ystäviin ja seurastani pidetään. En koskaan aiemmin ole tuntenut olevani masentunut, mutta muutettuamme yhteen, on tämäkin olotila tullut tutuksi.
Rakastan miestäni, siksi en ole vielä lähtenyt. Sinkkuna eläminen ei ole minulle ongelma. En halua luovuttaa helpolla, kun kerran rakastan. En vaan voi ymmärtää, miksi ennen niin aktiivisesta ja himokkaastakin miehestä on tullut niin tylsä ja aina väsymyksestä ruikuttava. Haluaisin hänet takaisin sellaisena, kuin hän oli suhteen alussa!
Olen yrittänyt keskustella asiasta. Olen useasti kysynyt suoraan, m,ikä minussa on vikana. Enkö enää kelpaa. Mies vakuuttelee, että minussa ei ole mitään vikaa, että hän rakastaa minua, että olen hänen elämänsä nainen. Ei vaan enää tunnu siltä, kun suukkoakaan ei saa edes kerjäämällä. Miksi kaikki on toisin nyt kuin alussa?
Teen luovaa työtä, joka vaatii paljon henkisesti ja ajallisesti, mutta jota rakastan. Siksi työ tuntuu minusta leikiltä, ja arki miehen kanssa niin suurelta ristiriidalta. Olen usein rättipoikki työpäivän jälkeen, mutta piristyn nopeasti, kun haaveilen vaikkapa seksileikeistä tai pelkästä halailusta miehen kanssa. Mutta en saa häntä niihin innostumaan.
En ymmärrä, miksi arjen pitäisi olla tylsää. Ennen yhteiseloa minulla ei ollut tylsää arkea. En ollut koko ajan menossakaan, osaan nauttia myös hiljaisista hetkistä kotona. Haluaisin nauttia näistä hetkistä myös miehen kanssa, hänen kainalossaan, mutta hän ei pidä vierekkäin nyhjöttämisestä. Koti-illoille toisi lisäksi vastapainoa vaikka ulkona kahvilla käyminen. Mutta mies säälii rahaa, minun pitäisi nykyään aina maksaa hänetkin, jos jonnekin mennään.
En nalkuta, yritän olla iloinen. Ja miehestä olen välillä liiankin pirteä pakkaus. Emmekä todellakaan elä minun ehdoillani, silloinhan minulla ei kai pitäisi olla mitään valittamista? En vaan ymmärrä, miksi mies on muuttunut niin väsähtäneeksi. Miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Hän ei kai tiedä itsekään.
En haluaisi, että kestävä parisuhde olisi vain myytti. Haluaisin kokea elämän yhdessä mieheni kanssa - mutta nyttemmin tuntuu, että hän ei halua kokea mitään. Lapsia en uskalla hänen kanssaan edes harkita. Hän kyllä toivoo lapsia sitten joskus, mutta on sanonut suoraan, että ei jaksa niitä hoitaa vaan se on naisten hommia. Minusta lapsella pitää olla kaksi vanhempaa, en halua elää parisuhteessa yksinhuoltajana.
En tiedä, mitä teen väärin. Mieskään ei osaa sitä sanoa. Olen yrittänyt kaikkea, mitä keksin. Eroko siis on ainoa ratkaisu? Ja kuitenkin, kun rakastaa, ei haluaisi erota.
Ei arjen kuulu tietenkään jatkuvasti tylsää olla, mutta ei se nyt ihan silkkaa hauskanpitoakaan voi olla. Mukava arki on se mitä ainakin itse tavoittelen ja siihen kuuluu ilman muuta sekä tylsiä että hauskoja päiviä -ja kaikkea siltä väliltä.
Oletko sanonut miehellesi suoraan että nyt joko puhutaan asioista tai eroaminen on seuraava vaihtoehto. Älä tee eropäätöstä ennen kuin olet antanut hänelle tilaisuuden miettiä mitä mieltä hän siitä on (vaikka aikuisen ihmisen olettaisikin pystyvän ajattelemaan itsekin kaikki vaihtoehdot). Jos tilanne sen jälkeenkin pysyy samana niin se on osoitus siitä, että hän on tehnyt oman päätöksensä ja sinun on aika tehdä omasi.
Elämässä on virstanpylväitä, jotka jakavat eloa ja antavat haastetta tulevaisuuteen. Koulut, opiskelu, työ, avioon, lapset... Missä teidän yhteiset haaveet nyt ovat, onko niitä? Katsotteko samaan suuntaan? Vai onko haaveet ja tavoitteet jo niin erilaiset että polkunne ovat jo oikeasti eronneet?
Erosta on joskus varovasti ollut puhetta, koska tilanne on niin kestämätön. Silloin mies on tuhahtanut, että minun on kai pakko lähteä, jollen ole tyytyväinen. Kun olen kysynyt, onko hän todella sitä mieltä, hän on alkanut itkeä ja sanonut rakastavansa minua. Minäkin rakastan häntä vielä. Mutta kuinka kauan rakkaus pysyy hengissä, ellei sitä hoideta?
Saattaa hyvinkin avata solmuja se, jos yritämme pohtia, onko meillä yhteistä tulevaisuutta siinä mielessä, että haluammeko samoja asioita.
Mies haluaisi menestyä ammatillisesti, samoin minä. Molemmat haluaisimme kauniin oman kodin. Siinäkö se sitten ehkä onkin... Ainakaan mies ei halua laillani muuttaa ulkomaille joksikin aikaa. Ehkä meillä ei tosiaan ole tarpeeksi yhteisiä haaveita. Vaikka aluksi mies halusi olla kanssani juuri siksi, että tunnuimme haluavan niin samanlaisia asioita.