Kun itse erosin hain lohtua tältä palstalta. Se mitä halusin kysyä oli juuri se niin monesti kysytty "koska tämä kipu menee ohi". Varmaan siihen ei ole oikeaa vastausta, muuta kuin että kyllä se menee aikanaan. Palsta oli kyllä juuri paikallaan. Yritän nyt antaa jotan takaisin...
Itse lopetin yhteydenpion entiseen mieheeni heti avoeron jälkeen - hyvissä väleissä tosin. Meillä ei onneksi ole lapsia. Hän ei vain ole enää osa elämääni. Sen jälkeen surin, itkin, ahdistuin, kirjoitin päiväkirjaa, kävin läpi hänen lähettämiä sähköpostejaan, piehtaroin tuskassa ja kivussa. Kävin kaikki pahan tunteet läpi ja muutama viikko meni sängyssä maatessa, itkiessä ja syömättä. Sen jälkeen alkoi olla hetkiä, etten ajatellut asiaa. En nähnyt unia, joissa hän palasi takaisin, vaan unia, joissa hän ei ollut enää luonani. Hyväksyin tilanteen. Päivä päivältä tuntui paremmalta, välillä itkin taas katerasti. Tärkeää on että itkee kun itkettää. Juttelee ystäville kun tulee tarve. Minun henkireikäni oli myös päiväkirjan kirjoittaminen sekä kohtalotovereiden tarinat täällä.
Sitten ystäväni alkoivat vetää minua harrastuksiin ja juhliin. Sain muuta ajateltavaa ja näin että elämä jatkuu vielä. En tapaillut kenenkään kanssa, koska en kokenut olevani valmis. Annoin ajan kulua, sillä mikään muu ei auta. Mutta oireet helpottavat hiljalleen. Huokailut, paino sydämmessä, syömättömyys, mitä niitä ikinä onkin. Ne vähenevät.
Viiemksi toissa päivänä itkin entistä miestäni. Itkin koska tuntui että itkettää. Itkun jälkeen olo oli taas hyvä ja tiedän että selviän. Niin selviätte tekin, ajan kanssa. Sitä ennen pitää vain jaksaa surra - niin paljon kuin se vaatii. Kestoa ei kukaan voi sanoa, mutta väitän että se lyhenee mitä paremmin surutyön tekee pois alta.
Itse lopetin yhteydenpion entiseen mieheeni heti avoeron jälkeen - hyvissä väleissä tosin. Meillä ei onneksi ole lapsia. Hän ei vain ole enää osa elämääni. Sen jälkeen surin, itkin, ahdistuin, kirjoitin päiväkirjaa, kävin läpi hänen lähettämiä sähköpostejaan, piehtaroin tuskassa ja kivussa. Kävin kaikki pahan tunteet läpi ja muutama viikko meni sängyssä maatessa, itkiessä ja syömättä. Sen jälkeen alkoi olla hetkiä, etten ajatellut asiaa. En nähnyt unia, joissa hän palasi takaisin, vaan unia, joissa hän ei ollut enää luonani. Hyväksyin tilanteen. Päivä päivältä tuntui paremmalta, välillä itkin taas katerasti. Tärkeää on että itkee kun itkettää. Juttelee ystäville kun tulee tarve. Minun henkireikäni oli myös päiväkirjan kirjoittaminen sekä kohtalotovereiden tarinat täällä.
Sitten ystäväni alkoivat vetää minua harrastuksiin ja juhliin. Sain muuta ajateltavaa ja näin että elämä jatkuu vielä. En tapaillut kenenkään kanssa, koska en kokenut olevani valmis. Annoin ajan kulua, sillä mikään muu ei auta. Mutta oireet helpottavat hiljalleen. Huokailut, paino sydämmessä, syömättömyys, mitä niitä ikinä onkin. Ne vähenevät.
Viiemksi toissa päivänä itkin entistä miestäni. Itkin koska tuntui että itkettää. Itkun jälkeen olo oli taas hyvä ja tiedän että selviän. Niin selviätte tekin, ajan kanssa. Sitä ennen pitää vain jaksaa surra - niin paljon kuin se vaatii. Kestoa ei kukaan voi sanoa, mutta väitän että se lyhenee mitä paremmin surutyön tekee pois alta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
paljon muuta sanoa että,olen iloinen sun puolesta!
Tavallaan olen käynyt ihan turtaksi tunteilleni. Aikaisemmin itketti, kun sain häneltä ilkeitä vastauksia, jos mitään vastausta nyt yleensä tuli. En enää oikeastaan välitä niistä. Siihen on tavallaan oppinut, joskaan ei aivan tottunut. Vastaus on aina kuin sähköisku. Juuri niin ikävä kuin vain voi pelätä.
Miksi sinä lähetät viestejä hänelle? Ja altistat itsesi ehdontahdoin noille *säköiskulle*. Minusta se on melkoista masokismiä, kun ihminen noin tahtoo kiusata itseään. Jos kumppani on lähtenyt, niin hän on lähtenyt. Eikä se sinun tilannettasi yhtään paranna, että edelleen yrität *roikkua* hänessä.