Olen seurustellut mieheni kanssa nyt kohta kaksi ja puoli vuotta. Meillä on mennyt kokoaika hyvin, rakastamme toisiamme ja suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta. Meillä on lähes samat arvot ja moraali sekä elämänkatsomus, ajattelemme tulevaisuudesta ym. samalla tavalla, mikä on ollut erittäin ihanaa ja antoisaa parisuhteelle.
Olen aina välillä aivan hulluna mieheeni, mutta taas välillä tuntuu, etten tunne sen kummmempia rakkauden fiiliksiä - mikä on varmasti ihan normaalia ja luonnollista. Vai onko? Tunnetteko te kumppania kohtaan jatkuvasti sitä rakkauden fiilistä ja varmaa fiilistä siitä, että juu, tuo on juuri se ihminen jonka kanssa haluan jakaa koko loppu elämän?
Minua itseäni ehkäpä häiritsee eniten se, että olemme hyvin erilaisia luonteiltamme - minä temperamenttinen ja ns. vauhdikas, mieheni taas hyvin tasainen ja rauhallinen. Mutta aina meillä on hauskaa yhdessä, samanlainen huumorintaju kun meillä on.
Lisäksi seksi on loppunut lähes täysin, mutta on sitäkin enemmän läheisyyttä; pussailua ja halailua sekä naurua yhteisistä "vitseistä".
Onnellisia ollaan yhdessä, vai ollaanko? Onkohan se vaan se tottumus toiseen, olisiko jossakin muualla mies, jonka kanssa tuntisin enemmän, jopa päivästä toiseen sykähdyttäviä intohimon tunteita? Rakastan tätä miestä, kumppaniani, sen tiedän, mutta intohimon fiilikset ovat aikalailla lieventyneet. Nimenomaan - kyseessä on intohimon puute, se minua rassaa.
Jos mieheni olisi intohimoinen luonteeltaan - kuten minä - niin ehkä kokisin enemmän intohimoa ja sitä kautta onnellisuutta ja varmuutta parisuhteen pysyvyydestä? Onko hän siis "vääränlainen" mies minulle? Miksi en koe olevani onnellinen rakkauden intohimosta? Kun sitä intohimoa ei ole.:(
Kokemuksia, mielipiteitä..? Mainittakoon vielä, etten ole kovinkaan tasapainoinen vaan enemmänkin taitelijasielu,ja tunteakseni itseäni tiedän, että en varmaan ikinä ole täysin "varma" mistään asiasta elämässäni - aina on sitä epäilyksen varaa. Raskasta, mutta kun itseä ei voi muuttaa.
Kiitos vastanneille!
Olen aina välillä aivan hulluna mieheeni, mutta taas välillä tuntuu, etten tunne sen kummmempia rakkauden fiiliksiä - mikä on varmasti ihan normaalia ja luonnollista. Vai onko? Tunnetteko te kumppania kohtaan jatkuvasti sitä rakkauden fiilistä ja varmaa fiilistä siitä, että juu, tuo on juuri se ihminen jonka kanssa haluan jakaa koko loppu elämän?
Minua itseäni ehkäpä häiritsee eniten se, että olemme hyvin erilaisia luonteiltamme - minä temperamenttinen ja ns. vauhdikas, mieheni taas hyvin tasainen ja rauhallinen. Mutta aina meillä on hauskaa yhdessä, samanlainen huumorintaju kun meillä on.
Lisäksi seksi on loppunut lähes täysin, mutta on sitäkin enemmän läheisyyttä; pussailua ja halailua sekä naurua yhteisistä "vitseistä".
Onnellisia ollaan yhdessä, vai ollaanko? Onkohan se vaan se tottumus toiseen, olisiko jossakin muualla mies, jonka kanssa tuntisin enemmän, jopa päivästä toiseen sykähdyttäviä intohimon tunteita? Rakastan tätä miestä, kumppaniani, sen tiedän, mutta intohimon fiilikset ovat aikalailla lieventyneet. Nimenomaan - kyseessä on intohimon puute, se minua rassaa.
Jos mieheni olisi intohimoinen luonteeltaan - kuten minä - niin ehkä kokisin enemmän intohimoa ja sitä kautta onnellisuutta ja varmuutta parisuhteen pysyvyydestä? Onko hän siis "vääränlainen" mies minulle? Miksi en koe olevani onnellinen rakkauden intohimosta? Kun sitä intohimoa ei ole.:(
Kokemuksia, mielipiteitä..? Mainittakoon vielä, etten ole kovinkaan tasapainoinen vaan enemmänkin taitelijasielu,ja tunteakseni itseäni tiedän, että en varmaan ikinä ole täysin "varma" mistään asiasta elämässäni - aina on sitä epäilyksen varaa. Raskasta, mutta kun itseä ei voi muuttaa.
Kiitos vastanneille!
Vastaukset 7
Vanhimmat
sehän on ihan normaalia suhteen toimimista. teille on vain tullut arki suhteeseen- JA NYT sitä sitten punnitaan onko sitä IHAN AITOA OIKEAA RAKKAUTTA teidän suhteessanne??? ja se ei ole niitä suuria tunteita, vaan sitä olemista sen toisen kanssa;) etippä parisuhteesta vähän tietoa- parisuhteen kehityskaaresta esimerkiks- vois valaista hieman asioita;)
kyllä siihen parisuhteen arkeen kuuluu intohimo ja kiihkeät rakastelut. Mun vanhemmat on olleet yhdessä yli 40-vuotta ja seksi elämä heillä on vieläkin sangen vilkas.
...suhteen osapuolista. Jos seksiä haluavat kummatkin harrastaa usein, säännöllisesti ja kiihkeästi, niin miksipä ei. Parisuhteen arkeen se ei kuitenkaan välttämättä kaikilla kuulu, vaan juuri hellyys, yhdessäolo ja yhteinen huumori voivat osittain korvata seksin, jota sitten on harvemmin. Riippuen tietenkin myös elämäntilanteesta.
Sitävastoin minusta kuulostaa erikoiselta ja hieman pelottavaltakin, että olet noin hyvin perillä vanhempisi seksielämän kiihkeydestä...
Mietin, onko teillä samanlaisia harrastuksia tai yhteistä tekemistä muuten. Se on aika tärkeää, ettei olla vain kiintymyksen ja tottumuksen tähden ns. kaverikumppanuussuhteessa.
Pitkässä suhteessa ainakin itse huomasin, että oli aikoja, jolloin intohimon liekki ei yhtään lepattanut ja sitten taas oli voimakasta yhdessä oloa. Molemmat olimme taiteilijasieluja, hän muusikko ja minä kuvataiteilija.
Minä myös mietin, onko hän oikea minulle. En vieläkään tiedä, vaikka olemme eronneet. Hänessä on joitakin piirteitä, joita en voi ollenkaan sietää ja siksi halusin eron. Rankkaa.
Tunnenko jatkuvaa rakkauden fiilistä? Hmm.. en välttämättä.. mutta en rakkaudettomuuttakaan. Näin se on varmasti kaikilla, ja tuskin tämä on teidän suhteenne varsinainen ongelma.
Mutta asian ydin taitaakin olla tuossa intohimottomuudessa ja seksin puutteessa? Itse en voisi kuvitella olevani suhteessa, josta intohimo on loppunut. En varsinkaan loppuelämääni.
Mistä seksin ja intohimon puuttuminen johtuu suhteessanne? Puhuit miehesi intohimottomuudesta? Hän ei tee aloitteita? Teetkö itse? Onko sitä intohimoa ollut suhteen alussa? Joson ollut, on varmasti täysin mahdollista löytää se uudestaan.
Olen itse seurustellut kuusi vuotta. Parisuhteemme ei ole jokahetkistä intohimon liekehdintää, mutta vahvana pohjavireenä se intohimo on.. aina ei vain riitä energia päästää sitä valloilleen. Ja välillä täytyy vähän psyykatakin itseään haluamaan seksiä ja psyykata itsensä intohimon taajuudelle.. aloitteentekijä olenkin yleensä minä.
2 ja puoli vuotta. Siinä ajassa monilla suurin huuma on ohi ja "arki" alkaa. Silti tällaisillakin pareilla seksielämä jatkuu, joten pääongelma mielestäni teillä on siis seksin puute.
Siihen on toki keinoja, jos molemmat haluatte tunnustaa tämän ongelmaksi ja haluatte sen ratkaista. Mutta voi olla niinkin että te olette toisillenne "väärää rahaa". Tällä tarkoitan luonteenne suurta erilaisuutta. Sen kuitenkin lopulta tiedät vain sinä itse, onko näin.
Yhteiset arvot on melkein tärkein asia omasta mielestäni parisuhteessa. Kuitenkin vain melkein. Sillä yhteisten arvojen ohjalta on helppoa rakentaa tulevaisuutta ja ristiriitoja on periaatteessa vähemmän kuin muilla.
Tärkein asia on kuitenkin se tunnejuttu, kutsutaan sitä nyt siten intohimoksi tai miksi kiintymykseksi kukin haluaa. Jos se pääsee kokonaan loppumaan, ei minusta suhteella ole tulevaisuutta. se voi kuitenkin syttyä uudestaankin, jos molemmat sen eteen tekevät töitä. Tämä sanomani on kuitenkin tärkeä erottaa siitä ensihuuman fiiliksistä, joka on eria asia. Siitä ei tarvitse siis olla hulissaan, mutta jos on kyse vakavammasta kylmyydestä, niin aihetta on.
Suosittelen vakavaa keskustelua sinun tuneistasi kumppanisi kanssa.
En ole lukenut muiden vastauksia vielä, mutta kun luen tekstiäsi, koen tarinasi melkein kuin omakseni. Rakastan miesystävääni ja olemme olleet jo 2 vuotta yhdessä, mutta välillä mietin saisinko parempaa, jos vaihtaisin rakkaintani. Välillä olen hänen pauloissa, välillä olen todella alamaissa.
Olen antanut sydämmen johdattaa tähän asti ja annan sen yhä kuljettaa.. Vielä en osaa sanoa, kuljenko yhteistä polkua mieheni kanssa koko elämäni ajan vai jakaantuuko tiemme kahtia.. Toivottavasti sinäkin löydät oman tiesi suunnan