Tässä tulee pettäjän, ja samalla uhrin tunnustus.
olen itse avioerolapsi. Eli omat vanhempani ovat eronneet.
Menin naimisiin tavattuani vaimoni, noin 12v. Sitten. Ajattelin, että jos jonkun kanssa menen naimisiin, niin hänen kanssaan. Miksi?
Omat vanhempani hylkäsivät minut kun olin 10v. Muutin siis lastenkotiin. Menetin tuolloin myös siskoni. Minulla siis lähtökohtaisesti ei ole mennyt kovin kivasti, eikä turvallisesti.
Olen aina hieman onneton, sairastan selkärankareumaa, ja jatkuvat säryt vaivaavat yötä päivää. Haen mielessäni jotakin suurempaa kuin varmaan koskaan tulen saamaan.
Pian mentyäni naimisiin, ajattelin, että onko puolisoni sittenkään SE OIKEA. Seurustelimme vain vuoden ennen avioliiton satamaan purjehtimistamme. Oliko se liian pian?
Ajattelin aina, etten voi saada lapsia. Kolme vuotta tutustumisemme jälkeen saimme esikoisemme. Hän oli tyttö, kuten toivoinkin. Hän oli TÄYDELLINEN OMA LAPSEMME. Pelkäsinkö hajoittavani lapseni maailman, kuten minulle tehtiin?
Kolme vuotta myöhemmin saimme pojan, kuten toivoin. Enempää lapsia en halunnut, kivut sairaudestani johtuen saivat minut katkaisuttamaan siemenjohtimeni. (tai solmussa ne kait ovat).
Meillä oli aina taloudellisesti tosi tiukkaa. Minulla ei ole koulutusta, ja vaimoni opiskeli aina. Mietin usein, että onko hyvä olla yhdessä, jos olen sitä mieltä, että emme ole tarpeeksi sopivia toisillemme. Tulisiko meistä tahoillamme onnellisimpia?
Masennuin ja ajattelin jopa päättäväni päiväni. Koska minulla oli lapsia, heitin tuollaiset ajatukset kuitenkin jonnekin taka-alalle. Äitini yritti itsemurhaa meidän lasten (kun olimme pieniä) edessä useat kerrat. Voiko tuollaisen asenteen oppia, vai onko se geeneissä?
Jossain vaiheessa innostuin teräspurjeveneen rakentamisesta, mielessäni mietin nyt kahta asiaa. Avioeroa ja purjevenettä.
Vaimoni ei innostunut yhtään haaveestani, hän on sellaista jalat maassa -tyyppiä eikä muutenkaan niin seikkailunhaluinen kuin minä.
Päätin lukea ammatin, vaikkakaan en ole koskaan tosissani uskonut jaksavani työtä ja arkea samanaikaisesti. Joudun jaksaakseni pinnistelemään tosi paljon.
Vuoden opiskeltuani, päätin mennä levyseppähitsarin opintoihin saman aikaisesti päiväkoulun kanssa. Minulla oli tunne, etten pian ehdi tkemään elämäni aikana yhtään muuta, kuin sairastaa ja kärsiä. Saako ihminen toivoa elämältä jotakin?
Kävin kummankin koulun loppuun...ja olin tosi loppuunpalanut.
Rupesin etsimään maatilaa, ja vaimoni suostui muuttamaan kanssani Lappiin. Meillä ei ollut siellä mitään siteitä, tosin minulla ei ole missään. Muutma ystävä joskus ollut ja nekin ovat karisseet lukuisten muuttojen ( 25krt) aikana. Ja kun yrittää luoda miesten kanssa ystävyyttä, se on tosi hankalaa...
Ostamamme rintamamiestalo vaati tosi paljon remonttia, asuimme 2 aikuista, 2 lasta ja kolme mäyräkoiraa yhdessä huoneessa. Meillä ei ollut sisävessaa, suihkua ja muutenkin tosi askeettiset oltavat...kun ajattelee noin niinkuin nykyihmisen mittakaavan mukaan.
Vuoden mittaan tein paljon remonttia ja sain paljon aikaiseksi. Jouduimme kuitenkin yhä asumaan tuossa yhdessä huoneessa. Meillä ei muuten ollut edes keittiötä, eikä vesi tullut sisälle.
Vaimo rupesi vihjailemaan, että pitäisikö vuokrata joku kämppä läheisestä kylästä. Ajattelin samantien, että ei hemmetti...silloin vähäisetkin rahat menevät ihan muualle kuin remonttiin...eli ei tule valmiiksi koskaan.
Menin töihin ja tutustuin mielestäni tosi kivaan naiseen. 10v. Nuorempaan, mutta en ole ikärasisti... Rakastuin, annoin sen tapahtua ja olin samanaikaisesti niin onnellinen ja niin surullinen, että en osaa kuvailla tilannettani. No, se ehkä kertoo jotain, että itkin ensimmäisen kerran 35v.! Tähän ei lasketa ihan lapsuus aikaa.
Tämä nainen oli mielestäni minulle se oikea. Hän oli räväkkä, iloinen, ja tosi hyvä sängyssä. Ihmettelin, että voiko seksi edes olla niin ihanaa. Vaimoni ei pidä niin kauheasti seksistä. Se on niin kuin avioliittoon kuuluva asia, muttei mikään niin kovin tarpeellinen hänelle. Hän innostui purjevenehaaveestani tosi paljon, ehdotti värejä ja vaati saavansa osallistua sen rakentamisessa. Lupasin hänelle, että hän saisi olle sen kapteeni. Hän halusi kanssani samaa!
Ilmoitin vaimolleni, Että halusin erota. Jumalauta, toin hänet Lappiin, missä hänellä ei ole yhtään mitään ja kerroin haluavani eron!
Sanoin kuitenkin, että jos olisimme kuitenkin yhdessä...prkl! Miten fiksua, kulissia jonka lapset kuitenkin vaistoaisivat. Mutta rakastinhan lapsiani ja olen aina hoitanut heitä, tehnyt ruoat ja osallistunut ihan kaikkeen. En halunnut kuin erota, en halunut hajoittaa perhettä. Koska loppujen lopuksi (seksiä lukuunottamatta(joka on minusta tärkeä osa ihmissuhdetta)) meillä ei mikään ollut pahasti pielessä. Arki sujui, eikä päihdeongelmia ollut. Mutta me emme tehneet yhdessä juuri mitään. Ei ollut yhteisiä harrastuksia tai muuta yhteistä kuin lapset.
Kaksi viikkoa ilmoitettuani eroaikeistani, vaimoni otti lapset ja lähti.
Kesän ja syksyn aikana sitten olin iloinen/onneton -samaan aikaan. Rakastinhan kahta naista, mutta eri tavalla. Ja lapset, minulla on niin ikävä heitä!
Kerroin vaimolleni pettäneeni häntä, useita kertoja. Minulla muuten aina oli tosi paha olo tehtyäni näin. Ihan tosi, todella huono omatunto. Nautin seksistä täysin sen hetken, mutta välittömästi sen jälkeen...HUH!
Vaimo sanoi tietäneensä...olihan hän yrittänyt monesti sitä selvittääkin...mutten myöntänyt. Äitini muuten toi lähes päivittäin uuden miesystävän ja me siskon kanssa katsoimme kun ne naivat umpikännissä.
Nyt vaimo muutti takaisin etelään. Minä olen Lapissa, yksin suuressa keskeneräisessä talossa. Edelleen yksi huone. Wc sentään on jo, ja suihku. Lattialämmitys on jo tuvan lattian alla, ja lattialankut melkein kaikki asennettu. Olen yksin täällä.
Viime viikonloppuna olin Etelä-Suomessa, ja sovimme nyt siitä erosta. Tai minä sanoin haluavani eron. Vaimo olisi halunnut jatkaa, mutta ei, enhän voi leikkiä hänen tunteillaan, eikä lapset saa toista kertaa tulla jätetyksi. Yksikin kertaa on liikaa!
Laitoin tekstarin naiselle, että ero on nyt sovittu. Painajainen olisi vihdoin ohi!
Kysyin myös, että jos eroaisimme, niin yrittäisikö hän vielä miehen kanssa, jonka kanssa hän oli ollut myös lähes 12v. He erosivat samaan aikaan kun ilmoitin omalle vaimolleni haluavani erota. Käytännössä he olivat eronneet (tai siis he eivät olleet naimisissa) jo vuosia sitten. Kummallakin oli ollut ihmisiä "kierrossa". Hänen miesystävänsä asuu (muuttaa juuri Suo,een) Virossa. Tämän miehen kanssa hän ei ikinä haluaisi pehettä, niin hän sanoi. Ovat kuulema kuin sisko ja veli. He aloittivat seurustelun siinä 12-vuotiaina.
Hän ilmoitti textariini, että kyllä hän harkitsisi! Jumalauta, silloinhan se tarkoittaa, ettei heidän suhteensa ollutkaan loppu...ja minä annoin heidän tapailla, käydä saunomassa Juhannuksena jne.
Siis tä? Olin paniikissa ja laitoin viestin, jossa sanoin, etten haluaisi enää kun olla rauhassa...olin niin hajalla. Olin vaimollani kylässä, lapseni siinä vieressä, mutta silti niin kaukana. Ymmärrättekö? Kuitenkin hän soitti ja vastasin. Juttelimme vähän ja hän pyysi minua palattuani Lappiin, luokseen. Kaikki kuulema kyllä järjestyisi.
Ajaessani kotiin päin, puhuimme puhelimessa paljon. Lähinnä negatiivisin mielin. Tivasin, (kun hän oli kertonut) että miten he olivat voineet jutella jatkamisesta? Miten he voivat juonia...mies tiesi meistä, perheestäni (tai mitä siitä on jäljellä). Mitä sinä teet minulle, oletko ihan tosissasi, että sillä punaisella minuutilla kun menetän perheeni, niin sinä otat kja lähdet?
Nainen lupasi kuitenkin tulla luokseni. Kaikki järjestyy ajattelin. Kaikki järjestyy...
Ei hän tullut.
Seuraavana päivänä sähköpostissa hän jätti minut. Antoi vielä joitain neuvoja selviämiseni varalle.
!?
Rakastin häntä ja halusin tutustua häneen kunnolla. Ajattelin tekeväni nyt oikein, ja tutustutaan ihan rauhassa. Matkustellaan ja tehdään kaikkea kivaa. Sitähän pitää elämässä olla, edes vähän?
Ihan tosi, onko minun elämäni näin...mitä se nyt onkaan...
Viime yönä kerroin vaimolleni viimeisen salaisuuden, koska haluan, että olen rehellinen paskiainen. Toisen ei tarvitse jossitella yhtään mitään.
Olisipa minulla uskoa siihen, että elämä kantaa...mutta ei minulla ole.
Käyn kyllä terapiassa, olen käynyt ihan siitä saakka, kun huomasin, että tämä tulee olemaan liian rankkaa.
Mitäs sanot? Haluatko sanoa, sitä niittää mitä kylvää? Vai voisitko sanoa jotain, jolla jaksan...sillä en tiedä... Olen yhä onnettomampi, mitä enemmän yritän olla onnellinen. Eikä se onni mun luokse tule, vai tuleeko?
Uskoa olen yrittänyt, mutta ei sen salaisuus oikein aukea minulle...en saa siitä otetta.
Kaivaten sitä mitä minulla kuitenkin oli
Martin
olen itse avioerolapsi. Eli omat vanhempani ovat eronneet.
Menin naimisiin tavattuani vaimoni, noin 12v. Sitten. Ajattelin, että jos jonkun kanssa menen naimisiin, niin hänen kanssaan. Miksi?
Omat vanhempani hylkäsivät minut kun olin 10v. Muutin siis lastenkotiin. Menetin tuolloin myös siskoni. Minulla siis lähtökohtaisesti ei ole mennyt kovin kivasti, eikä turvallisesti.
Olen aina hieman onneton, sairastan selkärankareumaa, ja jatkuvat säryt vaivaavat yötä päivää. Haen mielessäni jotakin suurempaa kuin varmaan koskaan tulen saamaan.
Pian mentyäni naimisiin, ajattelin, että onko puolisoni sittenkään SE OIKEA. Seurustelimme vain vuoden ennen avioliiton satamaan purjehtimistamme. Oliko se liian pian?
Ajattelin aina, etten voi saada lapsia. Kolme vuotta tutustumisemme jälkeen saimme esikoisemme. Hän oli tyttö, kuten toivoinkin. Hän oli TÄYDELLINEN OMA LAPSEMME. Pelkäsinkö hajoittavani lapseni maailman, kuten minulle tehtiin?
Kolme vuotta myöhemmin saimme pojan, kuten toivoin. Enempää lapsia en halunnut, kivut sairaudestani johtuen saivat minut katkaisuttamaan siemenjohtimeni. (tai solmussa ne kait ovat).
Meillä oli aina taloudellisesti tosi tiukkaa. Minulla ei ole koulutusta, ja vaimoni opiskeli aina. Mietin usein, että onko hyvä olla yhdessä, jos olen sitä mieltä, että emme ole tarpeeksi sopivia toisillemme. Tulisiko meistä tahoillamme onnellisimpia?
Masennuin ja ajattelin jopa päättäväni päiväni. Koska minulla oli lapsia, heitin tuollaiset ajatukset kuitenkin jonnekin taka-alalle. Äitini yritti itsemurhaa meidän lasten (kun olimme pieniä) edessä useat kerrat. Voiko tuollaisen asenteen oppia, vai onko se geeneissä?
Jossain vaiheessa innostuin teräspurjeveneen rakentamisesta, mielessäni mietin nyt kahta asiaa. Avioeroa ja purjevenettä.
Vaimoni ei innostunut yhtään haaveestani, hän on sellaista jalat maassa -tyyppiä eikä muutenkaan niin seikkailunhaluinen kuin minä.
Päätin lukea ammatin, vaikkakaan en ole koskaan tosissani uskonut jaksavani työtä ja arkea samanaikaisesti. Joudun jaksaakseni pinnistelemään tosi paljon.
Vuoden opiskeltuani, päätin mennä levyseppähitsarin opintoihin saman aikaisesti päiväkoulun kanssa. Minulla oli tunne, etten pian ehdi tkemään elämäni aikana yhtään muuta, kuin sairastaa ja kärsiä. Saako ihminen toivoa elämältä jotakin?
Kävin kummankin koulun loppuun...ja olin tosi loppuunpalanut.
Rupesin etsimään maatilaa, ja vaimoni suostui muuttamaan kanssani Lappiin. Meillä ei ollut siellä mitään siteitä, tosin minulla ei ole missään. Muutma ystävä joskus ollut ja nekin ovat karisseet lukuisten muuttojen ( 25krt) aikana. Ja kun yrittää luoda miesten kanssa ystävyyttä, se on tosi hankalaa...
Ostamamme rintamamiestalo vaati tosi paljon remonttia, asuimme 2 aikuista, 2 lasta ja kolme mäyräkoiraa yhdessä huoneessa. Meillä ei ollut sisävessaa, suihkua ja muutenkin tosi askeettiset oltavat...kun ajattelee noin niinkuin nykyihmisen mittakaavan mukaan.
Vuoden mittaan tein paljon remonttia ja sain paljon aikaiseksi. Jouduimme kuitenkin yhä asumaan tuossa yhdessä huoneessa. Meillä ei muuten ollut edes keittiötä, eikä vesi tullut sisälle.
Vaimo rupesi vihjailemaan, että pitäisikö vuokrata joku kämppä läheisestä kylästä. Ajattelin samantien, että ei hemmetti...silloin vähäisetkin rahat menevät ihan muualle kuin remonttiin...eli ei tule valmiiksi koskaan.
Menin töihin ja tutustuin mielestäni tosi kivaan naiseen. 10v. Nuorempaan, mutta en ole ikärasisti... Rakastuin, annoin sen tapahtua ja olin samanaikaisesti niin onnellinen ja niin surullinen, että en osaa kuvailla tilannettani. No, se ehkä kertoo jotain, että itkin ensimmäisen kerran 35v.! Tähän ei lasketa ihan lapsuus aikaa.
Tämä nainen oli mielestäni minulle se oikea. Hän oli räväkkä, iloinen, ja tosi hyvä sängyssä. Ihmettelin, että voiko seksi edes olla niin ihanaa. Vaimoni ei pidä niin kauheasti seksistä. Se on niin kuin avioliittoon kuuluva asia, muttei mikään niin kovin tarpeellinen hänelle. Hän innostui purjevenehaaveestani tosi paljon, ehdotti värejä ja vaati saavansa osallistua sen rakentamisessa. Lupasin hänelle, että hän saisi olle sen kapteeni. Hän halusi kanssani samaa!
Ilmoitin vaimolleni, Että halusin erota. Jumalauta, toin hänet Lappiin, missä hänellä ei ole yhtään mitään ja kerroin haluavani eron!
Sanoin kuitenkin, että jos olisimme kuitenkin yhdessä...prkl! Miten fiksua, kulissia jonka lapset kuitenkin vaistoaisivat. Mutta rakastinhan lapsiani ja olen aina hoitanut heitä, tehnyt ruoat ja osallistunut ihan kaikkeen. En halunnut kuin erota, en halunut hajoittaa perhettä. Koska loppujen lopuksi (seksiä lukuunottamatta(joka on minusta tärkeä osa ihmissuhdetta)) meillä ei mikään ollut pahasti pielessä. Arki sujui, eikä päihdeongelmia ollut. Mutta me emme tehneet yhdessä juuri mitään. Ei ollut yhteisiä harrastuksia tai muuta yhteistä kuin lapset.
Kaksi viikkoa ilmoitettuani eroaikeistani, vaimoni otti lapset ja lähti.
Kesän ja syksyn aikana sitten olin iloinen/onneton -samaan aikaan. Rakastinhan kahta naista, mutta eri tavalla. Ja lapset, minulla on niin ikävä heitä!
Kerroin vaimolleni pettäneeni häntä, useita kertoja. Minulla muuten aina oli tosi paha olo tehtyäni näin. Ihan tosi, todella huono omatunto. Nautin seksistä täysin sen hetken, mutta välittömästi sen jälkeen...HUH!
Vaimo sanoi tietäneensä...olihan hän yrittänyt monesti sitä selvittääkin...mutten myöntänyt. Äitini muuten toi lähes päivittäin uuden miesystävän ja me siskon kanssa katsoimme kun ne naivat umpikännissä.
Nyt vaimo muutti takaisin etelään. Minä olen Lapissa, yksin suuressa keskeneräisessä talossa. Edelleen yksi huone. Wc sentään on jo, ja suihku. Lattialämmitys on jo tuvan lattian alla, ja lattialankut melkein kaikki asennettu. Olen yksin täällä.
Viime viikonloppuna olin Etelä-Suomessa, ja sovimme nyt siitä erosta. Tai minä sanoin haluavani eron. Vaimo olisi halunnut jatkaa, mutta ei, enhän voi leikkiä hänen tunteillaan, eikä lapset saa toista kertaa tulla jätetyksi. Yksikin kertaa on liikaa!
Laitoin tekstarin naiselle, että ero on nyt sovittu. Painajainen olisi vihdoin ohi!
Kysyin myös, että jos eroaisimme, niin yrittäisikö hän vielä miehen kanssa, jonka kanssa hän oli ollut myös lähes 12v. He erosivat samaan aikaan kun ilmoitin omalle vaimolleni haluavani erota. Käytännössä he olivat eronneet (tai siis he eivät olleet naimisissa) jo vuosia sitten. Kummallakin oli ollut ihmisiä "kierrossa". Hänen miesystävänsä asuu (muuttaa juuri Suo,een) Virossa. Tämän miehen kanssa hän ei ikinä haluaisi pehettä, niin hän sanoi. Ovat kuulema kuin sisko ja veli. He aloittivat seurustelun siinä 12-vuotiaina.
Hän ilmoitti textariini, että kyllä hän harkitsisi! Jumalauta, silloinhan se tarkoittaa, ettei heidän suhteensa ollutkaan loppu...ja minä annoin heidän tapailla, käydä saunomassa Juhannuksena jne.
Siis tä? Olin paniikissa ja laitoin viestin, jossa sanoin, etten haluaisi enää kun olla rauhassa...olin niin hajalla. Olin vaimollani kylässä, lapseni siinä vieressä, mutta silti niin kaukana. Ymmärrättekö? Kuitenkin hän soitti ja vastasin. Juttelimme vähän ja hän pyysi minua palattuani Lappiin, luokseen. Kaikki kuulema kyllä järjestyisi.
Ajaessani kotiin päin, puhuimme puhelimessa paljon. Lähinnä negatiivisin mielin. Tivasin, (kun hän oli kertonut) että miten he olivat voineet jutella jatkamisesta? Miten he voivat juonia...mies tiesi meistä, perheestäni (tai mitä siitä on jäljellä). Mitä sinä teet minulle, oletko ihan tosissasi, että sillä punaisella minuutilla kun menetän perheeni, niin sinä otat kja lähdet?
Nainen lupasi kuitenkin tulla luokseni. Kaikki järjestyy ajattelin. Kaikki järjestyy...
Ei hän tullut.
Seuraavana päivänä sähköpostissa hän jätti minut. Antoi vielä joitain neuvoja selviämiseni varalle.
!?
Rakastin häntä ja halusin tutustua häneen kunnolla. Ajattelin tekeväni nyt oikein, ja tutustutaan ihan rauhassa. Matkustellaan ja tehdään kaikkea kivaa. Sitähän pitää elämässä olla, edes vähän?
Ihan tosi, onko minun elämäni näin...mitä se nyt onkaan...
Viime yönä kerroin vaimolleni viimeisen salaisuuden, koska haluan, että olen rehellinen paskiainen. Toisen ei tarvitse jossitella yhtään mitään.
Olisipa minulla uskoa siihen, että elämä kantaa...mutta ei minulla ole.
Käyn kyllä terapiassa, olen käynyt ihan siitä saakka, kun huomasin, että tämä tulee olemaan liian rankkaa.
Mitäs sanot? Haluatko sanoa, sitä niittää mitä kylvää? Vai voisitko sanoa jotain, jolla jaksan...sillä en tiedä... Olen yhä onnettomampi, mitä enemmän yritän olla onnellinen. Eikä se onni mun luokse tule, vai tuleeko?
Uskoa olen yrittänyt, mutta ei sen salaisuus oikein aukea minulle...en saa siitä otetta.
Kaivaten sitä mitä minulla kuitenkin oli
Martin
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jospa ei kuitenkaan ole liian myöhäistä perua avioeroa. Jos siis kuitenkin haluat jatkaa liittoa, ja vaimosikin sitä haluaa.
Olet nyt kokenut sen suuren "jalat alta -rakkauden" ja huomannut, että sekään ei onnea tuonut. Ehkä se tasainen arki ja lapset kuitenkin olivat elämäsi onni?
Jos näin on, taistele saadaksesi avioliittosi takaisin. Uskon, että olet kokemasi jälkeen parempi ja kokonaisempi ihminen. Toivottavasti myös vaimosi ymmärtää sen ja antaa sinulle vielä mahdollisuuden.
Jos olen koko avioliitoni ajan asiaa pohtinut ja sitten tein päätöksen...joskin tosi paskalla tavalla, niin onko se oikea päätös? Täytyy myöntää, että nyt on käynyt kaikenmoista mielessä...mutta terapeutin kanssa juttelimme, että se on varmaan sellaista pelkoa jäädä yksin, ja menettää lapset... Ajattelen siis yhä, että tulimme toimeen, muttemme antaneet toisillemme kuin turvaa ja jaoimme arjen. Sekin on jotain, myönnetään. Eli jos kumpikin tai jompi kumpi ei löydä parempaa, niin syteen meni. Toisaalta, jos kumpikin on tästä toivuttuaan onnellisempi, niin hyvin varmasti kävi.
Ajattele, jos menisin takaisin. Joutuisin muuttamaan lapista pois, etelään, missä rupeaa oksettamaan ympäristö. Eihän tuo mitään. Mutta kun on tosi oletettavaa, että pian taas haluaisin täyteläisemmän suhteen...menisinkö taas ja pettäisin, jotta saisin edes maistaa sitä toimivaa läheisyyttä? Luultavasti näin kävisi. Ainakin on tosi vaikea uskoa, että yks kaks haluni olisi poissa, tai vaimoni innostuisi seksistä siinä määrin, että asiat joten kuten toimisivat.
Tässä ei kaikki. Rakastan yhä tuota naista ja toivon, että ehkä hän tulee järkiinsä...oli vain paniikissa kun kaikki kokemamme on vihdoin takana. Meillä oli kuitenkin tosi monet itkut ja hammastenkiristykset, kun en meinannut uskaltaa lasten takia ottaa askelta eroon.
Eli mielestäni on myöhäistä. Vaimoni on saanut kokea liikaa järkytystä ja lapsista puhumattakaan. Nyt he ehkä vielä osaavat rakastaa minua, mutta jos tällainen toistuisi...huh! Lisäksi sanotaan, että yksi hylkäyskokemus on ihmisen sietokyvyn rajoilla... tiedän kokemuksesta. Ikuiset traumat, jotka tämän eroprosessin myötä ovat nostaneet päätään ja puin niitä terapiassa...
että täytyy oppia olemaan itsensä kanssa ennen kuin voi oppia olemaan toisen kanssa.
Ja että kukaan ihminen ei tee toista onnelliseksi, ihminen tekee itsensä onnelliseksi jos kykenee siihen.
En sitten tiedä, kun sinulla on aika vaikea menneisyys, hylkäämisen kokemuksia jne, niin kuinka vaikea prosessi tuo "omillaan seisominen" sinulle olisi. Ehkä etsit koko loppuelämäsi turvaa jostakin ja toisaalta taas sitten sitä rakastumista ja intohimoa.
Oma kokemukseni on, että "rakastumisen tunne" ja intohimo leiskuvat nimenomaan epävarmoissa suhteissa, joihin pitäisi heittäytyä, ottaa riskejä ja laittaa elämänsä peliin. Valitettavasti näissä käy usein köpelösti tasapainoisillekin meistä. Suhteeseen liittyy haaveita ja toiveita, seikkailua, matkustelua jne, jotka eivät koskaan oikeastaan realisoidu. Todellisuus on toinen, se muuttuu ahdistavaksi kun pitäisi ryhtyä ajatuksista tekoihin. Yhtäkkiä huomaa, kuinka tärkeä se arki ja sen antama turva ja pohja ovatkaan. Ilman niitä ei oikein ole kuin pelkkiä epämääräisiä toiveita ja haaveita, jotka ahdistavat.
Toisaalta taas ymmärrän, että suhde, jossa ei ole riittävästi läheisyyttä, seksiä ja yhteisiä unelmia, on varmasti ahdistava sekin. Keskitie pitäisi siis löytää ja sehän se on aina vaikeaa.
Yleensä olen sitä miltä, että poukkoilemalla ei saavuteta mitään kestäviä tuloksia. Jos olet päättänyt erota ja tiedät ettei vanha suhteesi sinua tyydytä, pysy päätöksessäsi ainakin niin kauan, että tunteet ja pelot vähän hellittävät ja voit puntaroida asiaa tarkemmin. Ota siis vähän aikaa ja etäisyyttä näihin naisiin jonkin aikaa. Se on parasta lastenkin kannalta, kuten itsekin sanoit. Heidän ei tarvitse miettiä ja pähkäillä että miten asiat nyt ovat ja toisaalta toivoa, että palaatte äidin kanssa yhteen ja toisaalta pelätä uusia pettymyksiä. Tärkeintä on että olet lapsille isä niin kuin ennenkin ja viestität että et ole hylännyt heitä. Monet eroavat nykyään eikä se ole lapsille maailmanloppu, asiaan ei liity samaa häpeää ja vaikenemista kuin ennen ja kohtalotovereita on, joiden kanssa jakaa kokemuksia.
On hyvä että käyt terapiassa selvittelemässä menneisyyttäsi ja tunteitasi. Niin julmalta kuin se ehkä kuulostaakin, kukaan muu ei voi sinua pelastaa eikä tuoda sinulle turvaa jos sinulla ei sitä perusturvaa ole itsessäsi. Panosta siis siihen niin voit tulevaisuudessa saada jotakin muutakin, tasapainoisen suhteen. Monet naiset (kuten varmaan miehetkin) nauttivat unelmista, suunnitelmista ja intohimosta nimenomaan kun tekoja ei tarvitse oikeasti toteuttaa. He myös saattavat kuunnella ja olla myötätuntoisia, jopa kehottaa eroamaan puolisosta jne, mutta eivät sitten haluakaan itse alkaa toiselle "tueksi ja turvaksi" kun toinen on oikeasti jäänyt yksin ja on vaikeaa. Suhde on ikäänkuin jännittävä leikki, johon heijastetaan omia tarpeita ja saavuttamattomia haaveita. Todellisuudessa ei haluta radikaaleja muutoksia, ne alkavat heti ahdistamaan ja leikki loppuu lyhyeen. Siksi en ole yhtään ihmeissäni siitä, mitä kerroit tuosta "toisesta naisesta." Haaveileminen on yksi asia, vastuun ottaminen silloin kun tiukka paikka tulee eteen on toinen asia.
Kunpa olisit kirjoittanut aiemmin...toisaalta olen niin paniikissa, juuri tuon yksin jäämisen vuoksi. Eli tuli laitettua tosi tyhmä tekstari vaimolle. Jos vielä tämämänkin jälkeen haluat jatkaa, niin haluan minäkin jne. APUA! Eihän se niin ole... On vain niin turvaton olo. Tajuan loukkaavani vaimoani tuollaisilla viesteillä, joten pyysin heti anteeksi ja sanoin, etten enää viestittele... On vain niin, niin paha olla. Puhelin koko ajan kädessä, että tulis nyt viesti siltä naiselta...ja kun sitä ei tule, niin sitten laitan toiselle. Enkä edelleenkään kaipaa sääliä. Haluan vain kertoa ja jakaa omia tunteitani ja ajatuksiani. Varmasti loukkaan ja ärsytän jotakuta, muttern tarkoituksella. Niin, eli olen vain niin yksin, enkä ole koskaan ollut yksin, siksi turvaan ja ajattelen ihan tyhmiä.
Mutta nyt asiaan :)
Eli edellinen vastaus oli mielestäni hyvä, ja siitä näkee suurta viisautta. Ihmeellistä on, että kirjoitus ei tuntunut ylpeältä ollenkaan.
Niin vaimokin sanoi minulle, että kukaan muu ei voi tehdä minua onnelliseksi. Meinaan käydä terapiassa, haluaisin olla onnellinen. Terapeuttini sanoi, että uskoo minun selviytyvän. Ajattelin, että juuh, siitähän sinulle maksetaan ;) mut sitten se sanoi, että on hänellä muitakin asiakkaita, ja kaikille ei voi sanoa samaa. Toivon, että hän on oikeassa. Tänään ei olisi ollut terapiaa, vastahan olin ma. Olin vain niin hajalla, itkin ja huusin...olin aivan hysteerinen ja ei tosiaankaan tuntunut siltä, että selviän.
Syvällä sisälläni on kuitenkin tieto, että tämä kuuluu elää, hengitä rauhassa...
Haaveista:
Ihmeellistä, mutta noinhan siinä on täytynyt käydä. Nainen haaveili hetken kanssani, sehän on ihan mukavaa. Tekeminen on, kuten sanoit -työtä. Niinkuin tämä punainen tupa ja perunamaa. Hitto, että monet haluaisivat muka hypätä minun "saappaisiini". Mutta, hitto et tässä on hommaa! Tästä pitää nauttia, että siitä nauttii :) Ei ne perunat sinne itsestään maahan lennä, eivätkä hankkiudu eroon rikkaruohoista -saati tulisivat varastoon syksyllä. Sitten on vielä kuorittava ne... No, joo.
Mut mullakin on hetkittäin sellainen olo, että haluanko ihan tosissani ruveta pykäämään sitä venettä!? Sitten ajattelen, että kyllä mä luulen niin. Kait sitä on jotenkin väsy tämän talon loputtomasta laittamisesta, tai sitten se on sitä mitä sanoit. Kaikki eivät sitten haluakaan käytäntöön unelmiaan saataa. Minä olen kyllä yleensä tehnyt sen minkä aloitan. Kirjoitin romaaninkin, mitä nyt muuten luen terapeutille :) ei ihan huono työ sillä...noh, se on mun elämästä, eli ei ihan kevyttä luettavaa.
Tämä on netin parhaimpia puolia, voin olla sinun kanssasi kommunikoimassa, vaikka olen keskellä metsää. AJATTELE! Minusta se on edelleen ihmeellistä.
Nyt se ihmeellisyys kuitenkin loppuu su. Ei ole varaa maksaa niin paljoa kuin Sonera pyytää... Syrjäkylille kun ei oikein kannata panostaa...tulee niin kalliiksi :( juuri täällä ihan oikeasti tarvitaan nettiä. Mullakin on vain muutama mummo ja pappa naapureina ja pitkä matka kylille. Silti, voi helvetti miten kaunista ulkona on! Puhtaanvalkoista lunta, tosi vähän ääniä ja puhdasta luontoa joka puolella.
Kiitos siitä, että jaoit kokemuksiasi ja ajatuksiasi. Annoit vastauksia esim. minulle itselleni moniin seikkoihin joita olen miettinyt enkä ole päässyt miehen ajatusmaailmaan sisään. Arvostan avautuvaa, sydämensä rohkeasti esiin tuovaa ihmistä. Myös sinua kaiken itkusi keskellä.
On niin paljon ihmisiä, jotka vain turvallisuuden/ lasten vuoksi pysyvät yhdessä silti yksinäisiä tahoillaan.
Olin itse avioliitossa ilman seksiä, kosketusta, hyväilyjä, suudelmia. Kuin isä ja tytär.
Otin eron ja olen enemmän kuin eritäin onnellinen ja iloinen siitä. Siitä on aikaa, enkä välitä edes ajatella koko asiaa. Minulle sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tuli ja meni.
Itselleni ei mikään ole niin tärkeää kuin sydämen puhtaus aitoudessaan ja totuudessaan. Arvostan ihmistä, joka rohkeudessaan tulee ulos kuorestaan ja uskaltaa katsoa itseensä, tuoda itsensä toisen ihmisen eteen. Juuri sellaisena kuin on. Tunnustaa, minä olen tällainen, minä tunnen näin.
Häkellyin avoimuudestasi. Tavastasi kirjoittaa.
...vaikka itse onni on vielä valovuosien päässä.
Juuri tuo avoimuus ja rehellisyys myös itselleni on minulle avain onneen. Näen siis, että tie onneen voi avautua monella tavalla, mutta avainta pitää kääntää itse. Eli vain ihminen itse voi tehdä itsensä onnelliseksi, ja sitten toki muut saavat osansa onnestasi.
Vaimoni sanoi usein, että ei kestä sitä minussa, että vaihdan mielipidettäni miten sattuu, kuin minussa olisi kaksi eri ihmistä yhdessä (upeassa ;) kuoressa.
Nainen kenet tapasin, muutti kaiken. Se muutti tapaani kantaa vastuuta ja tarttua ongelmakohtiin itsessäni. Miksi en ryhtynyt toimiin vaimoni kertoessa ongelmistani? Siksi, että meillä ei ollut sitä jotain.
Olen tällä hetkellä naisen kotona, halusimme kumpikin tavata...viettää kiva. Aamulla sitten keskustelimme. Tämä keskustelu sattui minuun tosi paljon, sillä minulla on syystäkin huono omatunto. Nainen kertoi, että olen puolen vuoden aikana saanut hänet rikki niin monta kertaa. Mitä sitten on tapahtunut 13v. aikana vaimolleni? Hänen täytyy olla aivan tohjona jäljiltäni. Onneksi hän suostui myös menemään terapiaan, vain ammattiauttaja voi oikeasti auttaa häntä.
Esimerkki kuika toimin kun koen tulevani jälleen hylätyksi. Huom. koen, minulla on myös ollut tapana kuunnella (siinä olen aika hyvä), muttei kuulla. Jos toinen sanoo, esimerkiksi, että oli tosi kiva tavata sinut. -ajattelen kaikkia syitä, miksi hän ei varmasti ole tosissaan, seku sanoo vain. Tämä oli sitten hyvä aasinsilta varsinaiseen esimerkkiin, mikä meinasi olla piste sille ihanalle suhteelle jonka olen aivan sattumalta löytänyt.
Kun nainen ilmoitti, että hän harkitsisi entisen poikaystävän kanssa yhteenpalaamista jos eroaisimme, menin aivan suunniltani. Usko sinä nyt minua, kun sanon, menin aivan suunniltani. Selvennän tunnetta. Tunsin sen PAHIMPANA ASIANA MITÄ VOI KOSKAAN SATTUA, ENKÄ PYSTY KÄSITTELEMÄÄN ASIAA PISTE.
Mitä sitten tein?
Kirjoitin tekstiviestin naiselle. Kirjoitin muistaakseni näin.
Ole kiltti. Jos tosiaan välität minusta yhtään, niin jätä minut rauhaan. En halua enää tavata, kuulla sinusta, tai mitenkään viestiä kanssasi. Jätä minut rauhaan!
Miksi?
Tänään aamulla juttelin naisen kanssa. Hän kertoi, miten olen hajoittanut hänet ja kertoi tuon esimerkin. Ymmärsin vaimoni tuskan, ja oman kieroutuneen tavan reagoida tuollaisessa tilanteessa. Herran Jumala mitä olen tehnyt! Vaimoni on varmasti ajatellut itse olevansa aivan hullu, sillä olen todella vakuuttava noissa käänteissä. Niin miksi tein niin?
Koska...koska ilmeisesti ajattelen...prkl. että ottaa lujille. Odotin häneltä samanlaista kieroutunutta ajatustapaa -kuuntele, mutta älä usko.
Jumalauta monta tuntia odotin kapula kädessä viestiä, puhelua tai jotain yhteydenottoa naiselta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen löytänyt naisen, kuka on saanut minut kasvamaan mieheksi. ?
Mieheksi ei tulla armeijassa, toista turpaan vetäessä, naista huonosti kohdeltaessa, rahalla, hyvällä asemalla, lukuisilla naisten kaatamisilla, lihaksilla...tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Sillä mieheksi ei tulla kuin yhdellä tavalla.
Mielestäni mieheksi tullaan vain ja ainoastaan myöntämällä itsessään, omissa asenteissaan, käyttäytymismalleissaan olevat virheet avoimesti ÄÄNEEN JA MAHDOLLISIMMAN MONILLE, ja ryhtyä työstämään niitä määrätietoisesti. Hemmetti mikä homma! Niin, siihen tarvitaankin mies, eikä mikkihiiri =D
Eli odotin naisen ottavan minuun yhteyden. Ajattelin nääs, että kyllä se rakastaa minua kuitenkin niin paljon, että ottaa yhteyttä.
Ihan niin kuin odotin äitiä kotiin, kyllä se tulee...sehän lupasi tulla. Äiti kyllä rakastaa minua niin paljon enemmän kuin ketään siellä ravintolassa, kyllä se tulee. Aamulla sohvalla herättyäni, peukalo aivan "mummoksi" vettyneenä suussani tajuan, ei se rakasta. Äh, eihän se helvetti sitä tarkoita! Jäin kiinni, taas väänsin kieroutuneesti asioita. Äiti on aina sanonut rakastavansa minua.
Itken...
Ajattelen siis, ettei se rakasta. Mutta kyse on kuule jostain ihan muusta, eikä ole minun tehtäväni arvailla miksi, ja tehdä siitä omia johtopäätöksiä. Ei ole, se on sairasta. Ja se meinasi pilata kaiken ihanan...
...joka pienen pienen sattuman kautta osui kohdalleni. Tämän naisen. Itse rakastan tätä naista, tiedän sen nyt. Eikä elämäni kaadu jos hän ei seiso rinnallani tämän helvetin tulenkatkuisen eron jälkeen. Minä aion seistä jaloillani, urheana ja kasvan nyt 37vuotiaana mieheksi. Oli jo aikakin.
Niin, minulla oli muuten puhelin äänettömällä! Joten odotin ihan turhaan monta tuntia, kapula kädessä ja paniikissa itkien. Mutta hän ei soittanut siksi, että rakastaisi minua. Ei, ei se niin mene. Hän soitti minulle siksi, että oli tosi, tosi huolissaan minusta. Hän pelkäsi romahdustani.
Nainen: "jos olisit laittanut minulle viime keväänä tuon saman viestin, olisin ollut vastaamatta. Olin tuolloin niin voimakas, voimieni tunnossa. Rakkaus olisi tuolloin pidätellyt yhteydenottoani".
Nyt hän on niin rikki, tarvitsee terapiaa, omaa rauhaa.
Eli pieni poika asuu minussa, aikuisen miehen ruumiissa, astuen esiin silloin kun hätä tulee. Huomaan, että olen itseni sisällä kun luen terapiassa kirjoittamaani Oinaspoika -romaania ääneen. Olen lukenut vasta kaksi lukua, ja siinä välissä on kuule ääni särähtänyt ja muuttunut itkuksi monta kertaa. Minulla ei olekaan jäljellä kuin 75lukua, joten sarkaa riittää =)
Tiedätkö, on ihanaa kun joku saa edes jotain kirjoittamastani. Siksi kirjoitin kirjanikin...jos joku sattuisi lukemaan sen, saamaan siitä jotain ja uskaltaisi aloittaa matkansa kohti miehuutta tai naiseutta.
Ja vaimolleni, rakastan sinua niin paljon...meillä on niin paljon matkaa takana, iloja ja suruja. Ollaanko ystäviä ja nähdään mitä hyvää tästä kaikesta seuraa. Et varmasti olisi jaksanut enää kovin pitkään...olisit hävinnyt. En tiedä miten, mutta kuitenkin. Ehkä olisit sairastunut, katkeroitunut tai sinun olisi muuten käynythuonosti.
Minä tarvitsisin ystävän jolle kirjoitaa, haluaisitko olla ystäväni? Lupaan kirjoittaa iloisiakin asioita.
En tietysti pahastu jos et halua, ehdi tms.
Martin
marbar01MIAUgmail.com
Kirjoitin sinulle juuri.