Olisikohan tästä reilu vuosi, kun vuodattelin täällä omaa tuskaani. Takkuinen vuoristoratamainen suhde oli päättynyt, ja olin niin, niin rikki. En nähnyt ulospääsyä, luulin kuolevani. Oikeasti.
Ja tässä nyt olen. En kaipaa, en ikävöi enää. Johonkin ne katosivat päättyvään kesään ne tunteet tätä entistä kohtaan. Ei minulla mitään laastareitakaan tässä välissä ole ollut, mutta nyt tiedän, että voin jo ihastuakin.
En tiedä miksi tätä kirjoitan, ehkäpä laihaksi lohduksi teille, jotka juuri nyt elätte oman elämänne pahinta painajaista. Siitä todellakin pääsee yli, mutta mikään muu ei auta, kuin aika.
Ja surevan ihmisen aika on niin, niin pitkä.
Pää pystyyn kuitenkin, elämä odottaa! :)
Ja tässä nyt olen. En kaipaa, en ikävöi enää. Johonkin ne katosivat päättyvään kesään ne tunteet tätä entistä kohtaan. Ei minulla mitään laastareitakaan tässä välissä ole ollut, mutta nyt tiedän, että voin jo ihastuakin.
En tiedä miksi tätä kirjoitan, ehkäpä laihaksi lohduksi teille, jotka juuri nyt elätte oman elämänne pahinta painajaista. Siitä todellakin pääsee yli, mutta mikään muu ei auta, kuin aika.
Ja surevan ihmisen aika on niin, niin pitkä.
Pää pystyyn kuitenkin, elämä odottaa! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä, se aika on niiiiin pitkä. Itsekin pari vuotta sitten edellisen kerran eronneena tiedän, että aika parantaa. Nyt loppunut suhde oli paljon lyhyempikuin edellinen (15v), mutta näköjään tuskainen kuitenkin. Jäin kuitenkin kait rakastamaan häntä, mutta suhdetta oli mahdoton jatkaa. Itse sen lopetin, koska mies oli täysi renttu.
Itken taas kai aikani ja sitten se loppuu. Nyt tuntuu siltä, etten kyllä ikinä enää päästä ketään lähelleni. Tää sattuu niiiin paljon.
Jokainen ero on erilainen, eikä sillä suhteen kestolla taida olla loppujen lopuksi kovinkaan suurta merkitystä tuskan määrään suhteutettuna.
Vain sinä itse sisimmässäsi tiedät, että oletko tehnyt oikean ratkaisun, mutta minä uskon niin. Samoin oli minun kohdallani, erosin vaikka rakastin. Se tekee monesti asioista vielä vaikeampia hyväksyä.
Toivon sinulle kuitenkin jaksamista ja voimia taistelussasi. Ja kuten tiedät, vielä tulee se päivä jolloin kiität itseäsi tästäkin.
Kiitoksia ku rohkaset mua, mulla on nyt aivan järjetön tuska. Mut tuo viesti antaa voimia jaksamaan!
Luopumisen tuska on ehkä se vaikein kaikista kestää. Minkä tahansa fyysisen kivun ottaisi mieluummin, kuin sen raastavan tunteen, joka repii sisältä kappaleiksi, kun ei saa henkeä, kun jokainen ajatus tuo kyyneleet silmiin. Voi, tiedän niin kovin hyvin, mitä mahdat käydä läpi.
Mutta tiedä myös, että jos vielä hiukan jaksat tuskaasi, niin jonain päivänä huomaat, että huominen on jo parempi.
Näin meidät on rakennettu. Rakastamme itsemme rikkinäisiksi, jonka jälkeen tulee uusi elämä.
että pystyy purkamaan pahaa mieltään ja helpottaa kun tapaa muita kohtalotovereita ja sitä kautta tajuaa, että tästä hirveästä olotilasta selviytyy jonain päivänä.
Erosin ja ja oli siinä hötäkässä tämä kuuluisa laastarisuhde(nykyajan muotisana). Nyt alan olemaan jollakin tapaa tasapainossa tästä tunnemyllystä, joka oli aivan kamalaa. Soitin pahimpina aikoina kaverilleni ja meinasin hypätä melkein parvekkeelta alas, kun olin laskuhumalassa hoiperellut kotiin kaveriltani ja olin niin masentunut kuin ihminen voi vaan olla. (ensin alkuillasta olin itkenyt ja tanssinut ja vetänyt pohjia kotona, että alkoholilla oli osuutta asiaan...)No, siitähän sitten mentiin psyykelääkejaksolle kuukaudeksi. En ollut ihme kyllä sairaslomalla. Ehkä se oli näyttämisen halua.
Nyt en halua tavata ketään enkä halua ihastua, mutta olen rauhallisin mielin. Välillä paniikki meinaa iskeä, kun katsoo peilistä, että apua olen jo tämän ikäinen eikä minulle ole ketään, mutta sitten vaan rauhoitan mieleni ja ajattelen, että onhan tässä vielä koko elämä aikaa ja saa olla terve ja harrastuksissa tapaa kivoja ihmisiä.
Kaikista eniten ottaa päähän, että parisuhteessa elävät ihmiset eivät alkuunkaan ymmärrä yksinäisten ihmisten tuskaa, vaan lisäävät tarkoituksella paniikkia omilla höpötyksillään. Odotuksia ja yleisiä vaatimuksia on suomeksi sanottuna niin h****tisti. Täytyy vaan itse repiä jostain huumoria ja iloa elämään. Ei sitä muuten jaksa.