Miten ihmeessä kestätte tätä eron tuskaa? Olemme nyt asuneet pari kuukautta erillään ja muuten kyllä kestäisin, mutta kun en voi olla ajattelematta meidän kahta pientä lasta. Kun he ovat minun luonani, tulee aina äitiä ikävä. Ja toisinpäin. Aina kun vien ne äidilleen, sitä itkua ja itse pitäisi vaan pysyä kovana. Joulu on tulossa ja pelkään jo sitäkin etukäteen. Kuinka kauan tämä paha olo voi jatkua? Tuntuu, ettei elämällä ole enään mitään tarkoitusta. En jaksa enään tehdä mitään, aina vaan väsyttää. Silti en saa nukuttua. Ja töissä pitää olla niinkuin ennenkin. Olen miettinyt, että häviäisin kokonaan lasteni elämästä, koska tämä tapaamisruljanssi itkuisine eroineen on niin raskasta. Jos mietitte itse eroa, niin mikäli rakkautta on yhtään jäljellä, niin katsokaa kaikki muut tiet loppuun ensin.
miten kestätte eron lapsista?
wakeful
175776
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Niinpä. Voin vain kuvitella tuota tuskaa ja pahaa oloasi! Itselleni moinen olisi varmaankin myös lähelle ylitsepääsemätöntä. "Olen miettinyt, että häviäisin kokonaan lasteni elämästä..." Älä jumalauta vaan suunnittele tai tee mitään peruuttamatonta! Jokainen itseään ja läheisiään kunnioittava MIES ei tekisi mitään sellaista, joka satuttaisi niin kovasti läheisiä, etenkin lapsia...koko lopun elämän! Moinen ei ole ratkaisu, vaan raukkamaisin paskahousujen ainoa vaihtoehto! Mene rohkeasti esimerkiksi ammattiauttajalle! Kyllä apua löytyy!Ei muuta kun TSEMPPIÄ eloon! Vielä tulee sinunkin vuorosi olla onnellinen ja nauttia elämästä... :)
-Mies
lapset tuovat muistoja menneestä, surua menetetyistä mahdollisuuksista ja toteutumattomasta tulevaisuudesta. Aikuiset eroavat, mutta lapsista ei erota koskaan.
Olosi on vaikea ja välillä se paranee, välillä huononee. Mutta kun pääset ylitse ajatuksesta, että teillä vanhemmilla olisi jotain toivoa voit keskittyä lapsiisi paremmin. Olet lapsiesi ainut isä, ja parhaimman teon mistä sinut tullaan muistamaan on se että olet lastesi kanssa. Tiedät sen kiikkutuolissa viimeistään. Tiedän, että lapsien tapaaminen on vaikeaa kun exän kanssa olevat asiat haittaa, mutta oikeasti lapset on ainoa asia mitä sinustakin jää joten panosta heihin. Ota vaikka useammin luoksesi ja ole heille se isä mitä itsellesi toivoit.
Itsellä kuusi kuukautta erosta, päivä kerrallaan silti mentävä. Töistä ei saa erovapaata, ei lomat satu erojen kohdalle, mutta jos tuntuu vaikealta mene perheasiain neuvolaan puhumaan asiasi itsellesi selväksi. Miksei myös vaimosi kanssa, on hyvä käydä asiat läpi vaikkei tulevaisuutta olisikaan. Helpottaa ja voi jättää menneen puhtain mielin taakseen.
Kukaan kuka on eron käynyt ei välttämättä olisi valinnut sitä, mutta elämä kulkee kulkuaan. Vaikka naisia menee ja rakkauskin hiipuu, rakkaus lapsiin ei katoa ja vaali sitä. Teoillasi ansaitset lastesi rakkauden ja kunnioituksen. Sillä kestät eron.
totean, että oli ilo lukea kirjoituksesi.
Kunpa kaikki isät (niin, ja äidit) olisivat aikuisten murheistaan huolimatta yhtä selkeästi perillä siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Välillä on usko loppua. Kiitos sen ainakin osittaisesta palauttamisesta.
Älä missään nimessä katkaise välejäsi lapsiisi, se ei heidän oloaan helpota. Vähitellen, ajan myötä lapsesi tottuvat tilanteeseen ja alkavat pitää sitä itsestäänselvyytenä, eroamisen hetket helpottuvat ja voitte keskittyä yhdessäoloon silloin kun on sen aika.
Itselläni on erosta 7 kuukautta, lapsi näkee isäänsä vähintään joka toinen viikonloppu ja viettää silloin tällöin hänen luonaan koko viikon. Eron hetki isästä on aina enemmän tai vähemmän itkuista, mutta väliaikoina ikävä ei enää ole surua, vaan seuraavan tapaamisen iloista odotusta.
Ero on kova kaikille osapuolille, mutta lapsille vieläkin vaikeampaa. Pieni lapsi käy aina läpi syyllisyyttä ( teinkö minä jotain miksi vanhemat erosivat ) vaikka kukaan ei sitä heille kertoisi, antaisi niin ymmärtää. Katuuko äiti tai isä meidän olemassa oloa. Olisiko äiti ja isä onnellisempia jos meitä ei olisi. Sillä lapsi ei ole tyhmä, hän näkee oman äidin ja isä kärsivän ja tuntee tuskaa kun ei osaa poistaa sitä pahaa oloa. Lapsi tarvitsee aikaa ja turvallisuutta sekä ennen kaikkea tunnetta ettei äidin tai isän tunteet heitä kohtaan ole riippuvaisia ulkoisista tekijöistä. Erossaolo on myös lapsille vaikeaa. Ollessaan sinun luona on heillä ikävä äitiä ja ollessaan äidin luona isää. Ehkä sinua voisi helpottaa ( toivottavasti ) asettuminen lapsen asemaan. Anna lapsille lupa ( miettivät kuitenkin tekevätkö oikein vain väärin ) nauttia molemista vanhemista. Opettele nauttimaan tunteesta että lapsilla on kaikki hyvin.
Kun lapsilla on ikävä äitiä, älä kiellä heiltä sitä ( syyllisyys on vaikea lapsen kantaa, ja lapsi vaistoaa kun ikävä äitiä kohtaa aiheuttaa sinulle tuskaa -> hän oppii peittämään sen sinulta -> lapset rakastavat isää eivätkä halua tuottaa tälle pettymystä ) vaan kerro että hyväksyt sen ikävän, pyri tukemaan lasta, anna heidä vaikka soittaa äidille ( tieto että heillä on lupa olla yhteydessä äitiin ja tuntea ikävää, tuo lapselle turvallisuutta ja auttaa voittamaan ikävän -> kerrro heille että he näkevät äidin x tunnin päästä ja sitä ennen teillä on aikaa katso mitä te voitte yhdessä tehdä ( pelata peliä, kokata, käydä uimassa, puistossa, jutella, istua vain hiljaa... ihan normaalia arkea.) Luo sinun luonna luonnollinen paikka jossa on oikeus olla ja tuntea myös niitä negatiivisia tunteita. Se oikeus on aikuiselle raskas vaihe, mutta se helpottaa hetken päästä. Ja tietoisuus siitä oikeudesta saa ajatukset pois sen kieltämisestä ( jos lapsi olettaa että se on isälle / äidille vaikeaa, hän yrittää kieltää sen ja ajattelee sitä vain enemmän -> ja ikävä vain lisääntyy ) Älkää laittako lasta valitsemaan.
Koita jaksaa, sillä häviäimällä kokonaan lastesi elämästä teet jotain väärin itseäsi ja lapsiasi kohtaan. He tarvitsevat juuri nyt sitä isää joka ei hylkää sinä todella vaikeassa tilanteessa. Joka jaksaa rakastaa vaikka pieni sydän ei jaksa olla aina reipas ja käyttäytyä järjen ehdoilla.
Sinä olet todella tärkeä lapsillesi aivan kun äitikin. Kovana ei sinun tarvitse pysyä, keskustele lastesi kanssa. Voit aivan hyvin kertoa heille ( se on vain positiivista ) että sinulla on tunteita heitä kohtaan ja ikävä sekä että ajattelet heitä vaikka ette näe. Kerro mitä sinulle merkitsee nähdä heidät ja miten sinua se ilahduttaa. Ja ettei sinua häiritse ( vaikka se valkoinen valhe ) vaikka he rakastavat / nauttivat olosta äidin luona / tuntevat ikävää äitiä kohtaan. Kerro kuinka tärkeää sinun on tuntea että heillä on kaikki hyvin. Kannusta lapsia pitämään yhteyttä aina kun he tuntevat ikävää ( muutama sana puhelimessa auttaa pientä kummasti ) ja silloin he odottavat innolla tapaamista. ( pakko jaksaa ilman ikävää poistuu ) Keskity teihin kun olette yhdessä ja kerro kuinka hienolta tuntuu pitää omaa kultaa lähellä.
Työssä ei ole pakko jaksaa... sairaslomat on keksitty. Notkista polvet ja jää vähäksi aikaa sairaslomalle. Se ei ole häpeä tai kieletty miehelle ( vanha uskomus istuu syvällä ) Ota yhteyttä tukiryhmään tai keskustele selaisen kanssa joka sen on läpi käynyt. On ihan normaalia tuntea että elämästä menee pohja ja kaikki on pirstaleina.
Jos ero lapsista on aikuisen vaikea kestää miten luulet sen lapsista tuntuvan. Heidät pakotetaan valitsemaan vaikka todellisuudessa he haluaisivat teidän olevan yhtäaikaa heidän elämässä. Muista sinä olet äärettömän tärkeä sinun lapsillesi.
Koita jaksaa ja hae apua ystävistä ja niistä jotka ovat läpikäynneet eron helveti. Pikkuhiljaa tilanne rauhoittuu ja sen ikävän kanssa oppii elämään. Olet hieno isä sillä sinulla on tunteita lapsia kohtaan. Koitahan myös kertoa se heille, sillä lapsille on todella tärkeä tieto ettei tunteet äitiä kohtaan vaikuta isän tunteisiin heitä kohtaan.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen ja jaksamista. Muista puhuminen auttaa.
Erittäin kaunis ja viisas kirjoitus. Olisimmepa me kaikki joskus noin viisaita.
Jaksa lastesi kanssa, ole heille läsnä, sillä se on lapsille tärkeää. Ei sinun tarvitse yrittää löytää aina menoa , voitte leikkiä kotonasi ja tehdä samoja asioita, kuin ennen eroa. Teette lapsille sinne kodin myös.
Lapset käyvät myös tuota raskasta tuskaa pois, siksi on itkua ja ikävää. he ovat nyt puun ja kuoren välissä, että jatkuvasti rahtaavat paikasta toiseen, tavallaan hyvinkin raskasta, kaverit eivät ole mukana.
Mene ihmeellä kuuntelemaan näitä terapioita, joista saat tukea itsellesi ja näin välität sitä myös lapsille.
Oli todella hienoa lukea kirjoituksesi, älä missään nimessä luovu ajasta lastesi kanssa.
Vain yhden asian hauan sanoa, älä moiti ketään lapsille, et äitiä et isää, et isovanhempia, anna heille tukea pitää yhteyttä, sillä niin lapsi jaksaa paremmin tuon vaikean ajan yli ja asia alkaa sujua paremmin, koskaanhan se ei unohdu kokonaan. Eroon liittyy niin paljon ihmisiä, joita se myös koskettaa, tarvitaan aikaa, tunnemylläkkää riittää tietysti teillä eronneilla ja lapasilla, mutta myös läheisillä ja ystävillä.
Lämpimästi jaksamistta sinulle.
Lähdin toukokuussa viettämään ns.matkalaukkuelämää ja asustelin milloin missäkin. Nyt sain todella kivan asunnon ja lapset tulevat luokseni tänä viikonloppuna ekaa kertaa. Toki olen käynyt entisessä kodissani katsomassa lapsia monta kertaa viikossa. Katsotaan miten tämä homma menee, ainakin tämä on paras isänpäivä lahja mitä mies voi toivoa ;-)
Kaikille teille isille, joilla on aito tunne lastanne kohtaan. Te ansaitsette sen hienon tunteen, jonka lapsenne ovat teille valmiita antamaan. Nauttikaa tulevasta viikonlopusta. Teistä jokainen isä on tärkeä juuri teidän omalle lapselle. Teitä ei kukaan voi korvata.
Lasten takia pitää vaan jaksaa! Ehkä sitä kiitosta ei tule vielä moneen vuoteen, mutta myöhemmin kyllä. Omat vanhempani erosivat kun olin 8v ja siskoni 2 v ja eihän sitä tajunnut mistään mitään. Oli epämääräinen tunne, että kun oli isän luona, niin se oli kovin tärkeää hänelle, mutta ei niin pienet lapset voi vielä vivahteita tarkalleen tajuta. Melkein ahdisti, kun vähitellen ymmärsi, kuinka tärkeää se isälle oli. Lapselle varmaankin luonnollista on kaivata sinne, missä enimmäkseen aikaansa viettää, mutta ei se silti tarkoita, etteikö rakastaisi molempia vanhempia. Kyllä ne lapset rakastaa, mutta eihän niin pieniltä voi olettaa aikuisen veroista palautetta. Myöhemmin se kyllä tulee ja sitä varmasti kannattaa odottaa. Voimia ja sitkeyttä! Uskon että olet loistava isä ja että lapsesi takuulla haluavat sinun pysyvän heidän rinnallaan jatkossakin.
Erosimme seitsemän vuotta sitten. Katsoin tärkeäksi, että pojallamme on sekä isä, että äiti. Lapseni muutti kuitenkin neljä vuotta sitten asumaan uusioperheeseemme. Viikkosysteemi jäi. pois. Hän ei edes suostunut tapaamaan isäänsä vaikka yritimme. Emme voineet kuitenkaan pakoittaa lasta tapaamaan isäänsä. Tehtiin perusteelliset olosuhdeselvitykset ja keskustelut sosiaaliviranomaisten kanssa. Poikani on nyt 11-vuotias, esimurrosikäinen. Ongelmaksi on muodostunut karkailut isän luokse, heti kun sukset menevät ristiin tai asetamme rajoja. Parhaimmillaan hän poissa 1-3viikkoa, ei vastaa puhelimeen, haistattelee, huorittelee. Hän on taatusti saanut rakkautta ja huolenpitoa. Mikä neuvoksi? Isän kanssa ei voi laittaa rajoja, saati keskustella. Olemme uupuneet ja ajatelleet muuttaa toiseen kaupunkiin. Poika uhoaa, että 12-vuotiaana hän päättää missä asuu. Huolestuttaa, koska isän koti todettiin asuinkelvottomaksi olosuhdeselvittelyssä. Jos ei suostu kotiin tulemaa niin taitaa hänen vaihtoehdot olla tuolloin melko vähissä. Mitä voimme tehdä tässä raastavassa tilanteessa?
Sanopa heti alkuunsa pojalle, että 12-vuotiaana häntä KUULLAAN kumman vanhempansa luona haluaisi asua. Jos toisen vanhemman luona ei voi asua (isän koti asuinkelvoton/ei laita rajoja/huolehdi) niin vaihtoehtoja ei ole. Hän asuu sinun luona ja piste. Ja kun hän asuu sinun luona, pojalle asetetaan rajat ja niitä noudatetaan. Ellei näin tapahdu, poika huostaanotetaan eikä häneltä itseltään kysellä mitään. Laitoksessa tai sijaisperheessä on takuulla tiukemmat rajat kuin normaaleissa kotioloissa.
Ottaisin tuossa tilanteessa yhteyttä ammattiauttajiin. Pojan käytös on ala-arvoista. Vaati aikansa ennenkuin se saadaan kuntoon.
Olemme miettineet aviomieheni kanssa hänen vaihtoehtoja jos hän ei pysy kotona. Ne ovat tasan tarkkaan juuri niin kuin mainitsit. Muita vaihtoehtoja ei ole kuin huostaanotto/sijaisperhe. Tuntuu vain, että katsomme kunhan kouluviikko huomenna alkaa ja harrastukset, normaalisoituuko tilanne. Kauempaa emme odottele. Surullista, että hän ei ymmärrä tilannetta vaiika olemme näistä faktoista puhuneet. Emme odottaneet tällaista kun yhteishuoltajuuteen suostuimme mieheni kanssa. Poika vetelee molemmista naruista kun on kaksi kotia lähetysten. Rajoja on laitettu ja niitä noudatettu mutta toisaalta tässä uudessa napurustossa asuu perheitä, joiden lapsilla ole esim. kotiintuloaikoja ja kun olen soittanut pojalle ruokailusta, kotiintuloajoista kaverit ovat alkaneet vinoilla. Toivottavasti löydämme pätevän ammattiauttajan ettei tarvitsisi turvautua noin koviin keinoihin. Käyttäytyminen alkoi syksyllä kun muutimme vähän "huonomaineisempaan",halvempaan kaupungin vuokrataloon tulojemme pienennyttyä. Sanompa vaan, että kannattaa harkita ennen kuin yhteishuoltajuuteen suostuu sitä kun voidaan käyttää väärin monessa suhteessa.
Yhteishuoltajuuteen on ikäänkuin pakko suostua. Lain mukaan eron jälkeen(kin) molemmat vanhemmat ovat lapsen huoltajia. Yksinhuoltajuuteen täytyy olla erityisen painavat syyt eikä siitä voi edes vanhemmat keskenään sopia, vaan asiaan on tehtävä oikeuden päätös.
Yhteishuoltajuus onkin erittäin usein vain paperilla. Käytäntö on ihan toinen. Yleensä niin, ettei lapsi tapaa etävanhempaansa omasta tahdostaan ja/tai etävanhempi ei tapaa lastaan.
Olisi varmaan hyvä ottaa yhteyttä pojan koulun terveydenhoitajaan/psykologiin/koulukuraattoriin ja muihin "apujoukkoihin" asian tiimoita. Kun poika huomaa, että hänen konstailunsa on yleisesti tiedossa, niin se ehkä helpottaa häntä käyttäytymään edes hieman siivommin jo ennen ammattiauttajan pakeille siirtymistä.
Varmasti olisi hyvä aloittaa tilanteen purkaminen näistä henkilöistä. Mutta kun hän ei käyttäydy huonosti koulussa (on hymypoikatasoa) ja hyvä oppilas, tarttuvatko kuraattori /kouluth. vapaa-ajalla sattuneisiin riitoihin?
Kyllä varmasti, jos ammattitaitoa riittää. Koulussa ei hoideta vain lapsen/nuoren kouluasioita, vaan kokonaisuutta.
Oma tyttäreni sai heti apua anorektisiin piirteisiin. Tyttö söi huonosti koko nuoruutensa. Todella raskasta oli yrittää saada tyttö syömään muutakin kuin suklaata/kaakaota tai suklaavanukkaita vuosi tolkulla. Avioeron yhteydessä en enää jaksanut.
Kun ilmoitin asiasta terveydenhoitajalle, hän sanoi tytölle, että syödä pitää, terveellisesti ja siitä pitää itse huolehtia. Tai joutuu psykologille ja terapiaan. Säännölliset laboratoriokontrollit ja terveydenhoitajakäynnit ovat pitäneet tytön "kaidalla tiellä"... :).
Uskon kyllä, että kouluth/kuraattori voisivat auttaa poikanikin tilanteessa. Onneksi olen saanut myös "apujoukot" mukaan.He ovat saaneet puhuttua pokani kanssa. Uskon nyt,että solmut saadaan auki mutta kärsivällisyyttä ja aikaa tämä taatusti vaatii erittäin paljon.