Takana on kymmenkunta vuotta naimisissa miehen kanssa, jonka voi luonnehtia "kunnon mieheksi"; ei juo, ei lyö, käy töissä, harvemmin kapakassa. Meillä on yhteinen, kouluikäinen lapsi. Yhdessä rakennettu okt maalla, vanhempieni naapurissa. Ulkoiset puitteet kunnossa, mutta mutta... Jo kolmisen vuotta olen miettinyt syytä jatkuvaan pahaan olooni. En ole tyytyväinen, onnellisuudesta puhumattakaan. Lapsi tuntuu ainoalta asialta elämässäni, joka saa hymyilemään. Ja muutama ystävä, joille saan purkaa mieltäni. Ihme kun jaksavat jatkuvaa kitinää. Olen yrittänyt puhua pahasta olosta mieheni kanssa - hänen mielestään meillä on kaikki hyvin. No niin onkin, päällisin puolin. Tunteeni häntä kohtaan vaan ovat totaalisesti jäähtyneet. Joskus ihmettelen, miten meistä aikoinaan pari tuli..? Kaiketi kahden siipirikon liitto, kummallakin hiljan päättynyt suhde takana, kun tapasimme. Oli hienoa, kun toinen ymmärsi... Nyt, kun ei ole mitään "ymmärrettävää", olen herännyt huomaamaan, että olemme kovin erilaisia. Täysin erilaiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset, musiikkimaku... Jopa ruoka! Mutta vaikka olen hukassa ja onneton, ajatus erosta tekee pahaa. Iso ruljanssi alkaa setviä talon kohtaloa, lapsen koulunkäyntiä ym käytännön asioita. Tunnen olevani nurkkaan ahdistettuna: pitäisikö lapsen vuoksi jatkaa tätä kituuttamista..? Lohduttomalta tuntuu, ei voi mitään.
Kohtalotovereita? Muita mielipiteitä?
Mieheni ei halua "ammattiauttajan" pakeille eli itse tästä on asioille mittasuhteet etsittävä.
Kohtalotovereita? Muita mielipiteitä?
Mieheni ei halua "ammattiauttajan" pakeille eli itse tästä on asioille mittasuhteet etsittävä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
se on kova juttu kun tajuaa todellisuuden.
Ei sitä pitkään jaksa ainoastaan kulissien takia
jatkaa.Ja jos lapsen parasta ajattelee niin
ei se kyllä riitä että asutaan vain saman
katon alla niinkuin sisko ja veli.
Ero kait se on ainoa vaihtoehto jos meinaa
oman elämänsä pelastaa ...rankkaa on....
Pahalta on tuntunut jo kuukauden päivät. Vaimo muutti toisen miehen luo viikko sitten.Kymmenen vuotta tuntuu valuneen hukkaan.Työ paikalta löytyi oli löytynyt uusi ihastus johon rakastui yllättäin ja 2 perhettä särkyi kerto heitolla! Rakastaa vielä minuakin mutta toista enemmän.Ei edes halunnut apua koska tunne oli niin voimakas toista kohtaa. Lapset ja koirat jäi mulle toistaiseksi että silleen. Tuska on kova!Hyvää joulua.
se vaimo on pyytämässä pääsisikö takaisin sinun luo kun huomaakin että se uusi rakkaus ei ollutkaan niin ihana kuin luuli. Sinulle Liian huolehtiva voimia ja tsemppiä, mutta todennäköisesti vaimosi huomaa jossain vaiheessa ettei se ruoho olkaan niin vihreää aidan toisella puolella.
"kertarysäys" on varmaan hirvittävä juttu! Oma hidas kituuttaminen tuntuu pieneltä. Voimia!
40:n kriisiltä,osa naisista rupeaa kehittämään itseään,vaihtaa työpaikkaa tai jotain muuta uutta.osa sitten eroaa,oma ex-eukko mukaanlukien,valmiina jättämään kaiken entisen(lapsekkin meidän tapauksessa).
varmaan aloittajaa auttoikin - kai hän sen itsekin tietää, että on "siinä iässä"... Itse jo liki 5-kymppisenä naisena voin kertoa, että kaikilla ei ole 40:n kriisiä.
Mistä löytäisit ilon elämääsi. Sinulla on oma elämä. Vaikkei miehesi halua ammattiapua, voisitko itse hakea apua masennukseesi. Tai löytäisitkö uuden harrastuksen. Se, nyt on niin, että muutamassa vuodessa suhde ja seksi laimenee. Sitten punnitaan miten eletään yhdessä. Älä liikaa kierrä kehää - meillä menee huonosti, ei ole tunnetta. Keskity itseesi ja lapseen. Kun alat kukoistaa, suhde mieheenkin saattaa parantua tai sitten etäännytte. Joka tapauksessa ole hänelle ystävällinen ihan kaverina.
Tässä on itua!
... puheille.
Miksi haluisikaan?
Ymmärsin tekstistäsi, että hän ei koe pahaa oloa, vaan sinä.
Hakeudu siis sinä avun piiriin!
Sinun tuntemuksesi ovat sinun. Eivät miehesi, tai kenenkään muunkaan.
Olen itse toiminut siten, ja saanut valtavasti apua ja selvyyttä omiin umpikujiini.
Olen löytänyt useitakin reittejä ulos pahan olon kierteestä. Nyt voin hyvin. Saan voimaa ja iloa pelkästään siitä, että elän!
Se on nyt helpompaa, kun olen uskaltanut kasvaa enemmän sellaiseksi ihmiseksi, kuin olen.
Miehellä ei ole siihen osaa eikä arpaa.
Ensin täytyy minästä tulla minä.
Itse kävin psykiatrilla (lääkäri), jolloin kela korvasi 60%.
Suosittelen!
En ymmärrä miten ihmiset vasta 10:n avioliittovuoden jälkeen "heräävät huomaamaan" olevansa erilaisia. Minä olen huomannut jo nyt alle 2 vuoden jälkeen että olemme täysin erilaisia musiikin, elokuvamaun ja ruuan ja kaiken suhteen. Silti rakastamme toisiamme ja olemme todella onnellisia yhdessä. Näen asian niin että erilaisuus on lahja suhteellemme. Saa elämään vähän toisenlaista näkökulmaa.
jälkeen kuuluukin tuntua tuolta!
Odotapa 10-20 vuotta, niin tuo alkuajan "erilaisuus on lahja"-systeemi kääntyy päälaelleen, ja kaikki se, mikä toisessa oli aluksi "ihanan erilaista kuin itsessä" alkaa mättää päivä päivältä enemmän! Been there...
Ei kai siinä mitään ongelmaa pitäisi olla, että ollaan erilaisia. Kaikki me olemme. Ehkä ongelma on paremminkin se, ettei ymmärretä toisiamme, ei osata puhua eikä muutenkaan viestitellä ymmärrettävästi toisillemme. Kun suhteessa on mykkyyttä ja liikaa henkistä välimatkaa, ei siinä sitten enää mikään auta. Voi vain lähteä tai sopeutua ja tyytyä osaansa.
Jos toinen ei halua lähteä hakemaan apua yhteiseen suhteen ongelmaan, kertoo se siitä ettei hän joko tunnista niitä, ei välitä toisesta taikka haluaa kieltää ongelmat ja pelkää vaikeitten asioitten käsittelyä.
Me ollaan muijan knssa eri mieltä aivan valtavasta joukosta asioista muttei se ole meitä juurikaan haitannut. Likimain 20 vuotta takana kinastelua ja joskus kunnon riitaakin, astioita on lentänyt ja nuorempana jopa lyöty (muijakin on lyönyt ja mää vaan sivaltannut..), mutta kaikesta on aina sovittu. Paitti tuosta iltatähdestä jota muija nyt yrittää nukuttaa :D
Tuttavat alkaa oleen eronneet jo lähes kaikki, samat kitinät ollaan molemmat kuultu ties kuinka monet kerrat. Melko hyvä tuttava on juuri nytkin vihainen kun pystyin kertomaan aina lauseen edellä mitä se halusi tilittää, ainut laatuisesta erostaan.
Nussikaa ja puhukaa, tehkää yhdessä asioita vaikka molemmilla olisi omiakin juttuja niin ei tarvitse erota. Näin me ollaan ainakin sovittu.
Monet lukevat tarinaasi naama kateudesta vihreänä, että "olisipa meilläkin noin hyvin"!
Yksi asia on ainakin täysin selvä: Et ikinä löydä miestä (tai naista) jolla on sama maku kaikessa.
Miehesi ei tajua ongelmasi vakavuutta, ehkä siksi, että syyllistät häntä ettei hän tee sinua onnelliseksi?
Hänhän tekee kaiken mitä normaalin miehen täytyy, eikä ymmärrä, että se ei riitä sinulle.
Sinun täytyisi nyt vain myöntää, että tämä on sinun ongelmasi ja pyytää miestäsi ammattiauttajalle sinun tueksesi.
Minä ainakin lähtisin jos noin pyydettäisiin.
Ammattilainen kyllä kertoo molemmille mitä pitäisi tehdä toisin.
Kumpi sinulle on tärkeämpi, lapsen onni vai omasi?
Eron jälkeen olette kaikki kolme onnettomia, vaikka kuka väittäisi mitä tahansa.
Kyllä te varmaan kummatkin löydätte uusia kumppaneita, montakin, ihan niin kuin nuoretkin.
Styylaillaan, ihastutaan, rakastutaan ja erotaan.
Vanhemmalla iällä on myös hyvin suuri riski törmätä hyväksikäyttäjiin jotka ovat "eroamassa" tai "asumuserossa".
Et usko kuinka yleistä se on!
Tässä vaiheessa lapsi on entistä onnettomampi.
Oikeastaan hän ei enää ole lapsi, koska lapsuus loppuu eroon ja alkaa ankea, harmaa tyhjä aika, joka vain on kulutettava jotenkin.
Useimmilta menee lapsuudenkoti ja jos jää lähelle asumaan, niin itku ei ole kaukana sen ohi kulkiessa.
Tämän olen itse nähnyt selvääkin selvemmin, en tosin omalla kohdalla, mutta hyvin lähellä.
Vähän kauempaa nämä asiat oikeastaan vasta näkeekin.
En ole mikään ennustaja, mutta olen aika varma, että olet hyppäämässä sillalta hyiseen mereen!
tähän...
Sanoinko jossain vaiheessa, että etsin uutta miestä elämääni, jos tämä liitto päättyy?
Ilmeisesti ilmaisin asian hyvin epäselvästi: en todellakaan tarkoita, että sama maku kaikessa olisi avain onneen - tarkoitin, että edes makuasioissa emme ole samoilla linjoilla.
Olen yrittänyt parhaani mukaan kertoa fiiliksiäni miehelle häntä syyllistämättä - tiedän, että olen kaukana täydellisestä, joten miten voisin vaatia toiselta sitä?!
Minäkin olen tehnyt kaiken, mitä normaalin vaimon pitää, ollut esim äitipuoli kahdelle nyt teini-ikäiselle pojalle - ja silti tuntenut itseni riittämättömäksi.
Olen ajat sitten myöntänyt, että ongelma on minun - ja vaikuttaa suhteeseemme. Olen pyytänyt miestä mukaan "kuunteluoppilaaksi", jotta hän vieraan ihmisen esittäessä kysymyksiä ja arvioita pääsisi paremmin sisälle ajatuksiini. Ei häntä kiinnosta, ongelma on oman pääni sisällä.
Lapsi on tärkeintä maailmassa - ilman häntä olisin todennäköisesti jo lähtenyt tästä liitosta.
Mutta onko lapsi onnellisempi kodissa, jossa teeskennellään kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole...? Vai olisiko hän onnellisempi erikseen asuvien vanhempien kanssa, joiden energia ei kulu keskinäiseen kyräilyyn ja esittämiseen..?
Hyväksikäyttäjiin ym törmääminen ei ole tässä iässä yhtään sen yleisempää kuin nuorempana - luepa näitä palstoja, joissa esim vähän päälle parikymppiset tytöt vuodattavat tarinoitaan siitäm, miten vanhempi mies on heitä kusettanut.
Ja kuten alussa sanoin: parisuhde ei ole elämän autuaaksi tekevä voima eikä ole merkki epäonnistumisesta ja siitä, ettei "kukaan huoli", jos elää elämäänsä ilman kumppania.
miksi sinulla on paha olla. Kirjoitat että:
Olen yrittänyt puhua pahasta olosta mieheni kanssa - hänen mielestään meillä on kaikki hyvin. No niin onkin, päällisin puolin. Tunteeni häntä kohtaan vaan ovat totaalisesti jäähtyneet.
Jos todellakin vain sinusta tuntuu että asiat ovat huonosti, niin silloin myös ratkaisu on sinulla. Miksi tunteet ovat jäähtyneet? Etsi vastaukset niin löydät myös syyt ja sitä kautta ratkaisuja.
Jos ongelman ydin on parisuhteessa ja sen dynamiikassa, niin silloin täytyy myös mies saada mukaan ammattiauttajan puheille.
jäähtyminen alkoi kaiketi äitini hautajaispäivän iltana ; jo sitä edeltävinä viikkoina, kun tein surutyötä, tunsin jääväni yksin - vaikka mielestäni viestitin miehelle selvästi, että nyt sitä "olkapäätä" tarvittaisiin. Tuona iltana, kun tulin kotiin muiden perässä, mieli maassa ja mustana, mies tuumasi, että mitäs siinä naama nurinpäin kuljet, hautajaiset meni jo. Kai olen sitten paska ihminen, mutta loukkaannuin melko syvästi. Jälkeenpäin mies yritti puolustella sanomalla, että "ei osaa olla" ja että minun olisi pitänyt kertoa, että kaipaan tukea (taasko?!) Eli vika oli siis täysin minun... Tuota tapausta on seurannut joukko pienempiä episodeja, jotka ovat jättäneet jälkeensä pettyneen olon... Ja vaikka miten olen yrittänyt ymmärtää miehen käytöstä, alkaa eväät "toisen posken kääntämiseen" olla hyvin vähissä.
En haluaisi kuulostaa ilkeältä, mutta kyllä sinä nyt teet kärpäsestä härkäsen. Ei ole tuon isompia ongelmia mutta niistäkin sitten pitää väkisin kehittää kriisi.
Ei mies ole mikään ajatustenlukija. Jos tarvitset olkapäätä, sano se suomeksi äläkä "viestittele".
Ja ellet kerran itse sano asiaasi selvästi, voisit yrittää ymmärtää toisenkin peitellympiä viestejä. "Ei osaa olla" on jo aika selvä anteeksipyyntö ajattelemattomasta tokaisusta, mutta sinä tyrmäät senkin vetämällä päälle marttyyrivaihteen "olen paska ihminen ... vika on täysin minun".
Oletko tullut miettineeksi, mitä sinä itse voisit tehdä oman paremman olosi hyväksi?
Onko sinulla ollut mitään muuta elämää kuin kotisi, vanhempasi ja lapsesi? Työ, harrastuksia, ystäviä? Tuolla joku neuvoi että keskity itseesi ja lapseesi, mutta niinhän sinä näytät keskittyvän ihan liikaakin. Sinun kannattaa päinvastoin keskittyä johonkin mielekkääseen toimintaan ja lakata vatvomasta.
Esimerkiksi isällesi varmaan voisit olla avuksi, kun hän on juuri menettänyt vaimonsa.
"rakentavasta" kommentistasi... Sorry, meni herne nokkaan, halusit kuulostaa ilkeältä ja siinä onnistuit.
Olen lohdutellut miestäni, kun hänen "entisen elämänsä" koira, joka asusteli eläkepäivänsä miehen vanhempien luona, lopetettiin. Mies itki sitä usempana päivänä, ja minä kuuntelin kaikki koiramuistot ja otin osaa. Kerroin, että koiran on parempi kuin kärsiä täällä matoisessa maailmassa lonkan kolotuksia. Näin, miten surkea mies oli hänelle tärkeästä asiasta, enkä kertaakaan edes ajatellut itsekseni, että no sehän on "vain" koira.
Mielestäni pitäisi olla sanomattakin selvää, että kun puolison äiti tai isä kuolee, se on Iso Asia. Ei pitäisi tarvita "viestiä" sitä tuen tarvetta erikseen. Anteeksi muuten sinulle liian hienon sanan käyttö! Viestiminen on muutakin kuin puhetta meilläpäin - itkua, surun näyttämistä... Minun olisi siis todellakin sinun mielestäsi pitänyt lohduttaa miestä siitä, ettei hän tiennyt, miten minua tuetaan?! Voi elämän kevät! Itse et ilmeisesti ole mitään isompia takaiskuja kokenut elämässäsi...
Kyllä, olen jopa tehnyt jotain paremman olon saavuttamiseksi. Käynyt juttelemassa psykologille - hän kannusti minua yrittämään saada mieskin mukaan asiaan, että aivoitukseni avautuisivat paremmin hänelle.
Minulla on "elämää" - kuten aloituksessa sanoin, on ystäviä. Työssä käyn, ja pidän työstäni paljon. Harrastuksille ehkä jää turhan vähän aikaa - miehellä kun on omansa, se rajoittaa. Enhän voi tyttöä yksin kotiin jättää. Ah, mutta tuokin on varmaan mielestäsi martyyrivaihteen silmään laittamista... Lapseen kun ei saa "keskittyä liikaa"...?
Mitä tulee isän tukemiseen, sitä olen tehnyt jo äidin eläessä. Joka päivä olen soitellut ja käynytkin mahdollisuuksien mukaan. Hautajaisjärjestelyistä kannoin päävastuun, samoin esim äidin tavarat lajittelin ja vein pois isän toivomuksen mukaan. Edessä on kolmas Joulu ilman äitiä, joten pahin suru on jo taittunut.
jossa toisen empatiakyky tai kyvyttömyys ja ilkeily ja itsekkyys tulee esille. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minä jäin myös yksin isäni kuoltua, ei tullut empatiaa vaan kiukkua, kun en siivonnut entiseen tapaan ym.
Puolitutuiltakin tuli enemmän kauniita sanoja ja tekoja kun aviomieheltäni.En mitenkään ymmärrä tätä suhtautumista, aivan kuin en saisi surra asiaa vaan pitäisi vaan unohtaa.
Tämä on vaikuttanut jatkossa suhtautumiseeni häneen, en voi sille mitään.
Ajattelen samoja ajatuksia kun sinä. Mikä on lapsen parasta?
Riitelyn kuuntelu ja hyvät puitteet vai rauhallisempi ja vaatimattomampi ympäristö?
Minäkään en lähtisi tyhjätaskuna ja ainut, joka estää lähtemästä on kuinka lapsi asian kokee.
Ymmärrän riittämättämyytesi tunteen ja sen ettei mikään puhe tai keskustelu auta, kun toinen ei välitä. Miksei se toinen sitten lähde tai hae eroa?
Koska silloin hän joutuisi näkemään vaivaa ja huolehtimaan asioista.
Ennen kuin teet ratkaisua, keskity lapsesi ja itsesi hyvään oloon. Anna ukon olla ja älä vaan missään nimessä passaa sitä.
Miksi ottaa uusi mies? Minä en varmasti ota kun tästä eroon pääsen.
Sinulla tulee olemaan vielä monta miestä!
Kaikki jotka tuota ovat suurimmalla äänellä vannoneet, ovat niin intohimoisia, että päätös unohtuu hyvinkin pian!
Silittäisin tukkaasi, jos ruudun läpi voisin.
Sulje hetkeksi silmäsi ja mieti miltä se tuntuisi, kun joku todella haluaisi tehdä niin omasta halustaan?
Kosketelkaa toisianne!
sitten vielä kuitenkin kurkkaamaan, onko ketju saanut "täydennystä"... Onneksi. Herkkänahkainen kun olen, ehdin tuossa jo mieleni pahoittamaan - vaikka mitäpä vieraiden ihmisten sanat loppupeleissä vaa'assa painavat... Mutta sinun sanasi kohensivat kyllä näitä "paskiaisfiiliksiä".
Sanotaan, ettei eronnutta ymmärrä kuin toinen eronnut... Ehkä niin. Vanhempansa menettänyttä aikuistakaan ei tunnu ymmärtävän kuin toinen saman kokenut. On suhde vanhempaan ollut läheinen tai etäinen, se tosiasia pysäyttää, että se yksi ainoa oma äiti tai isä on iäksi mennyt.
Myöskin sanotaan, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys. Totta tuokin. Kun alkaa tuntua saman tekevältä, onko toinen aamukahvipöydässä tai toivottamassa hyvää yötä - ja kaikkea muuta siinä välissä - on olo jokseenkin tyhjä ja yksinäinen. Herää kysymys, että miksi ei sitten olisi "oikeasti" yksin...
No mutta... Joulua kohti mennään. Iloitaan siitä, mitä meillä on: elämä ja lapset.
kivasti sanottu, vaikka tekisi mieli vastaan väittääkin... :-)
Kieltämättä ei paha ajatus tuo "Sulje hetkeksi silmäsi ja mieti miltä se tuntuisi, kun joku todella haluaisi tehdä niin omasta halustaan?"
Nähtäväksi jää...
On ollut omassakin elämässäni samanlainen tapaus. Ja ero tuli. Nykyinen aviomieheni, ottaa kohtuudella alkoholia, ja polttapa joskus tupakankin. Nyt tunnen eläväni.
Vaihdoit siis juopompaan, kuten niin moni muukin?
Monesko renttu tämä on eron jälkeen?
Kauanko ajattelit, että nykyinen elämä jaksaa kantaa?
katkera?
Aika ikävää tekstiä tuolle edelliselle. Jos mies ottaa kohtuudella alkoholia, se ei tarkoita juopporenttua, eihän? Kirjoittajan pointti oli kaiketi se, että sellainen mies, jota päällepäin (ja ehkä mies itsekin) pidetään "kunnon miehenä" ei sittenkään ollut hänelle se paras kumppani. Meillä on kullakin makumme ja eri asiat tekevät meistä onnellisia.
Kiitos keskusteluun osallistujille. Sain ajattelemisen aihetta, monenlaista. Tämä oli ensimmäinen ja samalla viimeinenkin avaukseni tällä foorumilla - kaiketi jonkinlainen "oljenkorteen tarttuminen". Ihmisenä olen täysin raakile, parasta jatkaa kypsymistä muualla kuin virtuaalimaailmassa.
Mukavaa Joulun odotusta kaikille! :-)
Olipa urakka tavata nuo kaikki läpi.
Sainpa kuitenkin lisävalaistusta.
Ei pitäisi kommentoida mitään lukematta koko ketjua, mutta kun nämä jutut ei varsinaisesti kiinnosta.
Avauksesi sai kuitenkin jotenkin karvat pystyyn, kuten muutamalla muullakin.
Jonkinlainen "minäminä" asenne paistaa läpi, ei voi mitään.
Miehelläsi on ennestään kariutunut liitto takana ja lapsia joista et pahemmin puhunut.
Uusioliitoista onnistuu aniharva.
En löytänyt selkeää syytä, miksi teidän täytyisi erota, mutta vielä vähemmän löysin syitä jatkaa liittoanne.
Olet varmaan sisimmässäsi päättänyt jo kauan sitten lähteä, joten minusta sitä on turha pitkittää.
Tarvitsisitte kumpikin toisenlaisen kumppanin rinnallenne.
Siihen en usko, että eläisitte lopun elämäänne ilman suhteita.
Niin ei vain tapahdu. Ei ole järkeä valehdella itselleen, että ei tarvitse, eikä halua läheisyyttä.
Eräs tuntemani nainen väitti sellaista ja päätyi etsimään seuraa muutaman kuukauden päästä juuri täältä virtuaalimaailmasta.
Hän on nyt ehtinyt tavata useita toinen toistaan sekopäisempää ukkoa ja jatkaa silti etsimistä ilmoituksilla.
Kaikki me olemme jollain tavalla kummallisia, mutta juuri hänen kertomuksensa antoivat minulle sen viimeisen sykäyksen käyttää itsestäni tätä nicciä.
Tuskin olet samaa mieltä, koska kirjoitan näin negatiivisesti, mutta tarkoitukseni on auttaa sinua päätöksenteossa ja lopettaa turhat kärsimyksenne.
Toivotan ihan oikeasti teille kaikille mahdollisimman hyvää Joulua ja parempaa loppuelämää!
http://data.exet.nu/bildarkiv/bilder/happygranny.jpg
Katso kuvaa tarkoin ja näet itsesi!
Nytkin istut tietokoneen äärellä hakemassa onnea!
words: what an idiot!
Luuletko olevas kauhean fiksu ja vitsikäs, kun pukkaat tollasen täysin asiallisen keskustelun perään? Tollasia sanotaan meilläpäin yhdellä sanalla: moukka.