Kiitos kaikille vastanneille. Kirjoituksenne olivat täyttä asiaa. Kyllähän minä "tiedän" mitä minun pitäisi tehdä, mutta ei se vaan ole niin helppoa. En tiedä miksi pelkään olla yksin. Kuitenkin suhteessakin kaipaan ympärilleni tilaa ja omaa aikaa. Ehkä syy on se, etten ole oikeastaan ikinä ollut yksin. Heti viisitoista-vuotiaasta asti olen aina seurustellut. Mies vaan on vaihtunut. Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä, etten enää vain osaa välittää kenestäkään. En luota kehenkään. En arvosta ketään. En enää luota ihmisten hyvyyteen. En ole kohdannut niin paljoa hyvää että edes uskoisin sen olemassaoloon. Itse olen mitä olen. Minua käytettiin lapsena hyväksi. Siskoni raiskattiin viime vuonna. Pelkään ihmisiä. Maailman pahuus itkettää. Ehkä puolustelen omaa toimintaani itselleni sillä, että maailmahan on ihan paska, joten miksi minun pitäisi olla niin hyvä. Eihän siinä tietenkään ole mitään järkeä. Taidan olla aika sekaisin.
Kiitoksia ja hieman jatkoa minusta
Helena
1414
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Julmaa, todella julmaa. Enpä ihmettele ettei noilla kokemuksilla uskalla luottaa keneenkää saati sitten löytää maailmasta jotain hyvää. Siis niin paljon, että uskoisi sen olemassa oloon.
Kovettuneen kuoren alla piilee jotain todella helposti särkyvää, tämän kuvan sain, kirjoituksesi perusteella.
Sekaisin saa olla hetkittäin, mutta siitä ei saa tulla pysyvää tilaa. Maailmasta kuitenkin löytyy vielä kuitenkin jotain hyvää (ehkä). Itsekään en kyllä sitä vielä ole löytänyt. Suurin askel/ongelma taitaa olla siinä että, uskaltaisi avata maailman kovettamaa suojakuorta ja antaa jonkun nähdä mitä se sisältää. Mikä on todella vaikeaa, jos ei luota ja uskoo vain siihen että taas tapahtuu jotain joka vahingoittaa jo ennestään poltettuja siipiä??
Yksinäisyys ei ole etuoikeus, se on sairaus joka tarvitsee parantajia?