varatun kanssa

Samoin kävi, minä vain olin se, jolle osoitettiin ovea. Eikä meilläkään ollut tunteista pulaa, ainakaan omalla kohdallani. Tuollainen suhde on aikamoista henkistä ravistelua, ja siinä äkkiä pistää arvot uuteen järjestykseen. Vaikka oma suhteeni loppui, ei mikään ole enää ennallaan,ja omalla avioliitollani en näe enää mitään tulevaisuutta. Onneksi ei ole yhteisiä lapsia, ei tarvitse niiden kärsiä. On tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Ja nyt voi olla parempi pitää muutenkin "kuiva kausi", ilman laastarisuhteita, ettei pieni pää mene aivan sekaisin. Alkaa kyllä muutenkin olemaan ikää, tuskin enää olisi vientiäkään. Käytännön asioiden järjestely tulee olemaan tuskaa, etenkin omaisuus/asuntoasiat.

Ehkä teit oikein, ainakin jos ystäväsi liitto pysyy pystyssä, jatkuvuus on kuitenkin aina "sen pienemmän harmin tie".

mä olen nyt alkanut miettiä, mitä mä oikein olen saanut suhteessa varattuun mieheen, ja mitä menettäisin, jos irtaantuisin hänestä.
Hirmu hyvää seksiä silloin kun se on hänelle sopinut. En ole juuri muita kaivannut, päinvastoin, olen potkinut muita, vapaitakin, pois reviiriltä. Mä olen antanut kaikkeni, ihan halusta ja vapaaehtoisesti, yhtään ei ole tarvinnu valehdella eikä kertoa tarinoita, että olen reiteni ja sydämeni avannut.
Mies on jopa sanonut, ettei vaimoaan jätä, ja jos se mulle kelpaa, niin hänellekin kelpaa antini.
Hän on koko ajan ollut mukana pienemmällä panostuksella kuin minä olen. Kun olen sanonut että rakastan häntä, hän on joko vaiennut tai sanonut, että kiitos kun jaksat rakastaa. Kertaakaan ei edes vahingossa ole sanonut rakastavansa mua, pari kertaa on jonkun hellittelynimen antanut näitten vuosien aikana.

Sitten vaimo teki kuprun, lähti toisen mukaan ja laittoi eron vireille. Okei, mä ajattelin, että tästä elämä tasaantuu, päästään kiinni siihen mitä oikeastaan pitää ollakin.
Kissan viikset. Vaimo tulikin takaisin, mies otti hänet avosylin vastaan, vaikka toisaalta vähän rutisikin, että pitikö sen nyt enää pakittaa. Kaikki tahto on kuitenkin ollut vaimolla, eli jos kesti poissa, kesti, mutta kun tahtoi ja tuli takaisin, niin tuli.

Hetki puhuttiin, että mies lähtisi huushollista omaansa, mutta aina on tullut jotain esteitä, minkä vuoksi ei mitenkään voi just nyt irtaantua: lapset on kipeänä, vaimolla todella tärkeä työmatka, jonka vuoksi miehen pitää olla entisessä (nykyisessä ja tulevassa) kodissa. Ihan pakko on viettää siellä öitäkin, kun lapset kaipaa.
Mulle on jäänyt entistä vähemmän aikaa, eikä mulle oikeastaan kuulukaan heidän elämänsä.

Mies varmaan on tiennyt kokoajan, ettei edes halua erota vaimostaan, ja jos tiukka paikka tulee (nyt on tullut) hän heittää minut yli laidan vaivattomasti, sen enempää tunteilematta ja selittämättä.

Mä olen ennakoinut ja aavistanut tilanteen kehittymisen. Siinä missä olen aiemmin ollut täysin rakastunut ja vilpittömän antelias ja uskollinen mä olen nyt alkanut valmistautua siihen, että joka hetki voi olla se viimeinen. Olen arvellut, että se viimeisin hetki meni jo.

Mies asuu työmatkani varrella. Yövuorosta tullessa näin että siellähän sitä taas ollaan, koko perheen voimilla, vaimo ja kaikki kotona.
Varmaan laittavat joulua. Sopiihan se.

Turha on etsiä tästä katkeruutta tai muuta mustasukkaisuutta. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että mies on 89%lla torjunnallaan saanut mun tunteeni viilenemään ja jättäytymään pois kyydistä. Saatan soittaa häenelle vielä, varmana ettei hänelle sovi "just nyt", eikä kohtakaan.

Olen aika satavarma, että jatkavat avioliittoaan. Aika satavarma olen myös, etten minä sitä enää tule paikkaamaan. Varmaan tarvitsevat toisensa, kun eivät eroonkaan päässeet. Minä pääsen, mulla ei ole enää mitään menetettävää.