Haluaisin herättää hiukan keskustelua ja pohdintaa siitä, miksi avioliitto tuntuu nykyisin olevan monille niin vaikea asia.
Kovin kauas menneisyyteen en pohdintojeni kanssa aio kurkistaa, sillä silloinhan avioliitolla ole aina ollut tekemistä rakkauden ja parin keskinäisen päätöksen kanssa. Mutta ajatelkaahan vaikka 40-50 -luvulla naimisiin menneitä. Heillä päätös naimisiinmenosta on usein perustunut rakkauteen, tai ainakin ihastukseen ja kiinnostukseen jos naimisiin on päädytty nopeasti. Silloin tapana oli, että yhteiselämä aloitettiin toden teolla vasta avioliitossa. Tietenkin ristiriitoja on varmasti tullut, ja jotkut valitsivat itselleen vääränlaiset kumppanit, mikä on tietysti ikävää ottaen huomioon, että eroamista ei pidetty sosiaalisesti hyväksyttävänä. Kuitenkin myöhempinä vuosikymmeninä eroaminen on alkanut yleistyä, joten voidaankin olettaa, että näistä pareista ne, jotka ovat syystä tai toisesta halunneet erota, ovat jo eronneet. Kuitenkin suurin osa näinä vuosikymmeninä naimisiin menneistä on edelleen yhdessä/ovat olleet yhdessä kuolemaan saakka. Varmasti pitkässä avioliitossa on omat hyvät ja huonot aikansa, mutta tämänikäiset avioparit ovat yleensä enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että vierillä on edelleen se vanha tuttu kumppani.
Nykyään taas avioliittoa edeltää usein vuosien yhteiselämä, ja monilla on suuria ongelmia siinä, koska mennään naimisiin, jos kumppani ei haluakaan naimisiin, miksi kannattaa ylipäätään mennä naimisiin jne. Ja niistä, jotka avioliittoon lopulta päätyvät, hyvin monet eroavat. Tästä siis voidaan päätellä, että kumppanin pitempiaikainen tunteminen ja yhteiselämä eivät ainakaan paranna avioliiton ennustetta. Toki on muistettava, että vanhemmat sukupolvet eivät yleensä eroa yhtä herkästi vaikka suhteessa olisi todellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta tämä on selvästi nähtävissä. Minut ainakin tämä kaikki pistää miettimään: Miksi naimisiin menosta on tehty niin vaikeaa? Miksi suhde täytyy testata kaikin mahdollisin tavoin ennen avioliittoa?
Mielestäni on kylläkin hyvä, että nykyinen malli mahdollistaa yhdessä asumisen ennen avioliittoa, sillä kun toisen kanssa asuu, huomaa ilman muuta sellaisia piirteitä, joita ei muuten huomaisi. Mutta nykyisellään tämä "testausvaihe" kestää monilla pareilla vuosikausia, ja siinä taas ei miltään kannalta katsottuna ole järkeä. Tosiasiahan on, että siitä omasta kumppanista voi paljastua uusia puolia missä tahansa elämänvaiheessa, joten ei niitä kaikkia kuitenkaan saa selville ennen avioliittoa. Ja kuitenkin, kun tulevaisuudensuunnitelmat ovat yhteiset, alkaa kertyä yhteistä omaisuutta, ehkä lapsia, asuntolainaa, niin pianhan ollaan tilanteessa, jossa on joka tapauksessa taloudellisesti ja juridisesti typerää olla menemättä naimisiin.
Kuulemastani ja näkemästäni päätellen monilla pareilla nykyään osuu naimisiinmeno suhteen pahimpaan mahdolliseen vaiheeseen, eli siihen kun arki todenteolla on astumassa mukaan suhteeseen. Tämän takia monista arki alkaa tuntumaan tasapaksulta melko pian naimisiinmenon jälkeen, ja jotkut erehtyvät luulemaan sitä avioliiton syyksi. Tästä syntyvät myytit, joiden mukaan seksi ja rakkaus vähenevät avioliitossa. Jos avioliittoa olisi jo muutama vuosi takana tässä vaiheessa suhdetta, ehkä parit olisivat valmiimpia tekemään töitä suhteensa eteen, eivätkä ainakaan syyttäisi avioliittoa ongelmistaan.
Mielestäni ihanteellisin parisuhteen malli nykyaikana olisi seuraavanlainen (En tarkoita, että kaikkien pitäisi kyseistä mallia noudattaa, mutta ainahan on olemassa se "tavallinen" malli ja mielestäni tämä sopisi sellaiseksi paremmin kuin nykyinen):
Kun ollaan valmiita sitoutumaan ja tunnetaan halua olla yhdessä toisen kanssa aina, muutetaan yhteen. Yhteiseloa vietetään muutama kuukausi totutellen, jos kaikki sujuu hyvin niin mennään kihloihin ja SOVITAAN SAMALLA AINAKIN JONKINNÄKÖINEN AJANKOHTA HÄILLE. Ei siis näitä nykykihlauksia, joissa kositaan vielä avioliittoon erikseen joskus vuosien päästä. Hääpäivään voi toki olla hieman pidempikin aika, jos pari kokee sen tarvitsevansa esimerkiksi siksi, että haluaa säästää rahaa hienoihin häihin.
Eli siis yhdessä asuminen ilman sitoumuksia olisi vain lyhyt kokeiluvaihe, jonka aikana huomaa räikeimmät epämiellyttävät piirteet toisessa. Toki jos kaikki ei heti sujukaan, niin silloin tarvitaan pitempi "koeaika".
Kun kerran sellainen instituutio kuin avioliitto on olemassa ja kuitenkin perjaatteessa voimissaan, minun päähäni vain ei mahdu miksi siitä lopullisesta sitoutumisesta tehdään niin vaikeaa. Etenkin pariskunnat, joilla on lapsia ja aikovat mennä naimisiin sitten joskus ehkä, aiheuttavat aika suurta hämmästystä. Luulisi kuitenkin, että se suurin sitoutuminen on tehty lasten hankinnan myötä...
Kovin kauas menneisyyteen en pohdintojeni kanssa aio kurkistaa, sillä silloinhan avioliitolla ole aina ollut tekemistä rakkauden ja parin keskinäisen päätöksen kanssa. Mutta ajatelkaahan vaikka 40-50 -luvulla naimisiin menneitä. Heillä päätös naimisiinmenosta on usein perustunut rakkauteen, tai ainakin ihastukseen ja kiinnostukseen jos naimisiin on päädytty nopeasti. Silloin tapana oli, että yhteiselämä aloitettiin toden teolla vasta avioliitossa. Tietenkin ristiriitoja on varmasti tullut, ja jotkut valitsivat itselleen vääränlaiset kumppanit, mikä on tietysti ikävää ottaen huomioon, että eroamista ei pidetty sosiaalisesti hyväksyttävänä. Kuitenkin myöhempinä vuosikymmeninä eroaminen on alkanut yleistyä, joten voidaankin olettaa, että näistä pareista ne, jotka ovat syystä tai toisesta halunneet erota, ovat jo eronneet. Kuitenkin suurin osa näinä vuosikymmeninä naimisiin menneistä on edelleen yhdessä/ovat olleet yhdessä kuolemaan saakka. Varmasti pitkässä avioliitossa on omat hyvät ja huonot aikansa, mutta tämänikäiset avioparit ovat yleensä enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että vierillä on edelleen se vanha tuttu kumppani.
Nykyään taas avioliittoa edeltää usein vuosien yhteiselämä, ja monilla on suuria ongelmia siinä, koska mennään naimisiin, jos kumppani ei haluakaan naimisiin, miksi kannattaa ylipäätään mennä naimisiin jne. Ja niistä, jotka avioliittoon lopulta päätyvät, hyvin monet eroavat. Tästä siis voidaan päätellä, että kumppanin pitempiaikainen tunteminen ja yhteiselämä eivät ainakaan paranna avioliiton ennustetta. Toki on muistettava, että vanhemmat sukupolvet eivät yleensä eroa yhtä herkästi vaikka suhteessa olisi todellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta tämä on selvästi nähtävissä. Minut ainakin tämä kaikki pistää miettimään: Miksi naimisiin menosta on tehty niin vaikeaa? Miksi suhde täytyy testata kaikin mahdollisin tavoin ennen avioliittoa?
Mielestäni on kylläkin hyvä, että nykyinen malli mahdollistaa yhdessä asumisen ennen avioliittoa, sillä kun toisen kanssa asuu, huomaa ilman muuta sellaisia piirteitä, joita ei muuten huomaisi. Mutta nykyisellään tämä "testausvaihe" kestää monilla pareilla vuosikausia, ja siinä taas ei miltään kannalta katsottuna ole järkeä. Tosiasiahan on, että siitä omasta kumppanista voi paljastua uusia puolia missä tahansa elämänvaiheessa, joten ei niitä kaikkia kuitenkaan saa selville ennen avioliittoa. Ja kuitenkin, kun tulevaisuudensuunnitelmat ovat yhteiset, alkaa kertyä yhteistä omaisuutta, ehkä lapsia, asuntolainaa, niin pianhan ollaan tilanteessa, jossa on joka tapauksessa taloudellisesti ja juridisesti typerää olla menemättä naimisiin.
Kuulemastani ja näkemästäni päätellen monilla pareilla nykyään osuu naimisiinmeno suhteen pahimpaan mahdolliseen vaiheeseen, eli siihen kun arki todenteolla on astumassa mukaan suhteeseen. Tämän takia monista arki alkaa tuntumaan tasapaksulta melko pian naimisiinmenon jälkeen, ja jotkut erehtyvät luulemaan sitä avioliiton syyksi. Tästä syntyvät myytit, joiden mukaan seksi ja rakkaus vähenevät avioliitossa. Jos avioliittoa olisi jo muutama vuosi takana tässä vaiheessa suhdetta, ehkä parit olisivat valmiimpia tekemään töitä suhteensa eteen, eivätkä ainakaan syyttäisi avioliittoa ongelmistaan.
Mielestäni ihanteellisin parisuhteen malli nykyaikana olisi seuraavanlainen (En tarkoita, että kaikkien pitäisi kyseistä mallia noudattaa, mutta ainahan on olemassa se "tavallinen" malli ja mielestäni tämä sopisi sellaiseksi paremmin kuin nykyinen):
Kun ollaan valmiita sitoutumaan ja tunnetaan halua olla yhdessä toisen kanssa aina, muutetaan yhteen. Yhteiseloa vietetään muutama kuukausi totutellen, jos kaikki sujuu hyvin niin mennään kihloihin ja SOVITAAN SAMALLA AINAKIN JONKINNÄKÖINEN AJANKOHTA HÄILLE. Ei siis näitä nykykihlauksia, joissa kositaan vielä avioliittoon erikseen joskus vuosien päästä. Hääpäivään voi toki olla hieman pidempikin aika, jos pari kokee sen tarvitsevansa esimerkiksi siksi, että haluaa säästää rahaa hienoihin häihin.
Eli siis yhdessä asuminen ilman sitoumuksia olisi vain lyhyt kokeiluvaihe, jonka aikana huomaa räikeimmät epämiellyttävät piirteet toisessa. Toki jos kaikki ei heti sujukaan, niin silloin tarvitaan pitempi "koeaika".
Kun kerran sellainen instituutio kuin avioliitto on olemassa ja kuitenkin perjaatteessa voimissaan, minun päähäni vain ei mahdu miksi siitä lopullisesta sitoutumisesta tehdään niin vaikeaa. Etenkin pariskunnat, joilla on lapsia ja aikovat mennä naimisiin sitten joskus ehkä, aiheuttavat aika suurta hämmästystä. Luulisi kuitenkin, että se suurin sitoutuminen on tehty lasten hankinnan myötä...
Vastaukset 13
Vanhimmat
"...Kun kerran sellainen instituutio kuin avioliitto on olemassa ja kuitenkin perjaatteessa voimissaan, minun päähäni vain ei mahdu miksi siitä lopullisesta sitoutumisesta tehdään niin vaikeaa. Etenkin pariskunnat, joilla on lapsia ja aikovat mennä naimisiin sitten joskus ehkä, aiheuttavat aika suurta hämmästystä. Luulisi kuitenkin, että se suurin sitoutuminen on tehty lasten hankinnan myötä... "
Ehkä onkin niin, että nykyään on mahdollista sitoutua hyväksytysti ilmankin avioliittoa, ennen vanhaan ei ollut. Avioliitto on nykyään vain yksi monista tavoista osoittaa sitoutumista. Toki yhteiset lapset ovat suurempi sitoutumisen "aste" kuin naimisiin meno. Mikä siinä muka on vialla, jos lapsia saanut pariskunta ei mene naimisiin? Nykyään lakiasiat, perinnöt, tapaamisoikeudet (eron sattuessa) ym. on mahdollista sopia kaikkien osapuolien hyväksi ilmankin avioliittoa.
Itse en ymmärrä tällaista asennetta, että "kun asiat on ennenkin tehty näin, niin tehdään nytkin". Maailma ja ihmissuhteiden muodot/nimitykset muuttuvat.
Kuulostaa suoraan sanottuna typerältä, että naimisiin "pitäisi" mennä mahd. nopeasti. Ihmiset ovat fiksuja ja osaavat ratkaista henkilökohtaiset asiansa ilman ulkopuolelta asetettuja valvoitteita, esim. avioliittoa.
"Ehkä onkin niin, että nykyään on mahdollista sitoutua hyväksytysti ilmankin avioliittoa, ennen vanhaan ei ollut. Avioliitto on nykyään vain yksi monista tavoista osoittaa sitoutumista. Toki yhteiset lapset ovat suurempi sitoutumisen "aste" kuin naimisiin meno. Mikä siinä muka on vialla, jos lapsia saanut pariskunta ei mene naimisiin? Nykyään lakiasiat, perinnöt, tapaamisoikeudet (eron sattuessa) ym. on mahdollista sopia kaikkien osapuolien hyväksi ilmankin avioliittoa."
Onhan se joo hyväksyttyä, mutta jotenkin tuntuu aika turhalta tuo avioliiton välttely, jos kerran kuitenkin halutaan sitoutua. Ja kuitenkin suurin osa pariskunnista menee jossain vaiheessa naimisiin, niin mikä syy siihen jahkailuun oikein on? Kuitenkin vielä nykyäänkin avioliitossa saa joitain sellaisia juridisia etuja joita ei avoliitossa saa, joten kyllä avioliitto nykyäänkin usein on perusteltu ratkaisu.
Jotenkin tuntuu aika huvittavalta juhlia sellaisten ihmisten sitoutumista, jotka ovat olleet sitoutuneina jo monta vuotta, tosin ilman sitä lopullista niittiä.
Kerran muistan lukeneeni tutkimustuloksesta, jonka mukaan mitä pitempään parit ovat eläneet avoliitossa, sitä todennäköisemmin he tulevat eroamaan. Ehkä tuosta voisi vetää johtopäätöksen, että naimisiin olisi menty, mutta jossain sisimmässä ollaan aavisteltu, että homma ei tule pidemmän päälle toimimaan ja siksi vihillä ei olla käyty.
Omassakin tuttavapiirissä monta paria, jotka eläneet avoliitossa vuosikausia ja ero tullut. Ei tietenkään yleispätevä tulos, mutta voihan sitä miettiä, että miksi ei sitouduta kunnolla, jos kerran suhteessa eletään? Eikö mahdollisesti kuitenkaan olla varmoja ja täysillä mukana?
Tuo nyt oli suurinta hevonkukkua, mitä täällä on pitkään aikaan lauottu, anteeksi nyt vain!
Kirjoittajan kuvailema kehitystrendi on nähtävissä lähinnä vain Suomen kaltaisissa takapajuloissa sekä maailman paskimmat koulutussivistysjärjestelmät omaavissa typerien ihmisten kansoittamissa valtioissa kuten Amerikan Yhdysvallat!
Vaan menepä nykyviisas ihminen Etelä-Eurooppaan tai Lähi-Itään, jossa on hivenen vanhempi kulttuurihistoria, niin sinun näkemyksesi nauretaan pihalle ja jos levität sanomaasi, saatat jopa joutua siitä tilivelvolliseksi. Sille on syynsä, ja hyvät syyt ovatkin. Näiden asioiden kanssa ei pidä pelleillä, sillä kyseessä on koko yhteiskunnan hyvinvointi vaakalaudalla.
Ihmiset eivät todellakaan tiedä mihin soppaan lusikoitaan työntävät, ja kun pariutumisista on kyse, niin tiedän tuttavapiiristäni ja omistakin kokemuksistani, että täysin älyvapaissa suhteissa sitä on oltu.
Me täällä Suomessa kuvittelemme olevamme jotenkin kehittyneitä mutta katsokaapa psykiatrisen puolen jonoja ja miettikää uudestaan, onko hyvä, että kaikki sallitaan ja kaikki saa päättää, mikä itselle on oikein. Itsaritilastoja voi jokainen ynnäillä myös iltalukemisena ja pitää siinä rinnalla tilastoja hajonneista perheistä ja lapsien mielenterveysongelmista, jos nyt on vielä niin hyvin käynyt, ettei omasta lähipiiristä sellaista tapausta vielä löydy.
Ihmiset on typeriä, ja tarvitsevat ohjenuoria, joiden mukaan mennä. Ohjenuoria, jotka on vuosituhansien myötä kehitetty - ei mitään trendejä.
Ihmispsyyke ei ole muuttunut yhtään koko kirjoitetun historian aikana. Se, mikä tekee terveeksi, onnelliseksi ja tasapainoiseksi, ei myöskään ole muuttunut. Yhteiskuntamallit muuttuvat, ja erilaisia sääntöjä on sen mukaan. Mutta yhteiskuntamallit eivät tee ihmistä onnelliseksi nekään.
Siinä oli totuus...menee sanattomaksi.
Sinä sitten haukuit puoli maailmaa idiooteiksi?
Taidat itse olla jonossa sinne psykiatriselle?
Jos et ole, niin kannattaisi ihan varmuudeksi mennä.
Amerikan Yhdysvallat on ainut supervalta, siellä on maailman parhaat yliopistot, kansa koostuu kaikista mahdollisista roduista ja sekaan mahtuu kaikenlaista sakkia, luvatonta ja luvallista maahanmuuttajaa.
USA on aina ollut ja tulee aina olemaan ylivoimaisesti vetovoimaisin maa joka suhteessa.
Sille tosiasialle sinä et voi mitään, vaikka kuinka tietämättömissä aivoissasi haluat toisin jankata.
Typerä ihminen on kaikkialla typerä.
Ei sellaisella mene missään kovin hyvin, vaikka kuinka ohjailtaisiin.
Olen yli 60:nen nainen, ollut avioliitossa yli 40-vuotta, sairaus vei miehen viime vuonna. Itse menin naimisiin, en niinkään suuresta rakkaudesta vaan koska niin tehtiin se oli elämän tapa silloin. En ollut hurjan rakastunut kun meidät vihittiin, mutta vuosien myötä tuo rakkaus ja kunnioitus miestäni kohtaan kasvoi, hän oli hyvä mies ja hellä isä, joka teki aivan kaikkensa perheen eteen. Se sai minutkin yrittämään kaikkeni yhteisen hyvän eteen ja meillä oli hyvä avioliitto.
Vanhempani olivat yhdessä kuolemaansa asti. Äitini kertoi kun, jokus sitä häneltä utelin, että miksi et ottanut meitä lapsia ja lähtenyt pois koska isäni oli väkivaltainen skitsofeenikko, joka lääkitsi itseään kunniallisesti viinalla. Siihen aikaan kukaan ei ollut masentunut tai hullu, silloin ihmisiä vitutti se mitä muut tekivät niin yksinkertaista se oli!
Äitini vastasi tuohon uteluuni, että mihin hän olisi mennyt?? Ja syy eroon olisi ollut sen joka lähtee!! Siihen aikaankin eroon syypää jäi vähemmälle kuin "syytön" osapuoli. Tunnottomaksi pieksetty vaimo ja lapset ketä niiden terveys tai hyvinvointi olisi kiinnostanut?
Ja nykyisin avioliittoon ei mennä jos jompi kumpi on velkasaneerauksessa, perhe ei saneerauksesta jäävillä tuloilla tule toimeen, yksinkertaista. Aviolapsen asema on huonompi kuin avoparin tai yh:n myös silloin kun jompi kumpi perheen huoltajista sairastuu ja joutuu pitkäaikaiseen laitoshoitoon. Yh:n oikeuden vahvistamat elatusmaksut menevät jopa laitosmaksun edelle, yksinkertaista. Kyse on usein perheen toimeentulosta ei muusta. Rakkaus vaikka se ihana ja välttämätön asia elämäsämme on, ei kelpaa maksuksi kaupan kassalla.
minä olen ehjän perheen kasvatti,mieheni isä kuoli tapaturmaisesti hänen olessa lapsi.ja äiti oli mitä oli,miehiinmenevä.ettei kovin hyvät eväät.minussa oli naista joustamaan.meille oli pojan kanssa seurakunta ,pyhäkoulut,leirit tosi tärkeitä.sain junailtua niin,että poika lääkärinä sanoo,että isä on hänen ihanne.ja avioliitossa vaan ollaan.
Ja mitä yksi sormus kadessä muuttaa? Ei yhtään mitään. Jokainen sitoutuu sydämessään jos on sitoutuakseen.
Kukin tehköön päätökset elämästään itse, ja toivottavasti muut osaavat näitä valintoja kunnioittaa.
Esimerkiksi näitä tutkimusten esittelijöitä löytyy niin avio- kuin avoliiton puolesta. Aivan jonninjoutavaa ajanhukkaa alkaa arvostelemaan tai epäilemään muiden "sitoutumisastetta" sen perusteella, onko joku naimisissa vai ei. Nyt eletään 2000-lukua, jessus sentään.
kun avoliitto,Suomen laki ei tunne avoliittoa,avioliitto laki on olemassa ,ja se takaa esim lesken oikeudet ,ja verottaja on paljon armollisempi aviossa, kun avoliitossa elänneelle.
Eroon pääsee puolessa vuodessa ja ositus helpompi,ja oikeudenmukaisempi, ja on olemassa tasingot joita avoerossa ei ole.
Mutta kukin tehköön miten parhaaksi näkee.
Seurustelkoon kaikki aivan niin kuin haluavat.
Avoliitto on seurustelua, ei yhtään enempää.
Jos joku ei vakaumuksensa takia halua naimisiin, niin se ei liikuta minua pätkääkään.
Sitä kyllä ihmettelen, että kaikenmaailman avo- ja homoliitoille halutaan aivan ehdottomasti sama status kuin avioliitolle.
Miksi, jos se kerta on niin vanhanaikaista ja vastenmielistä?
Miksi ette halua kunnioittaa meidän naimisissa olevien vakaumusta, että avioliitto on Jumalan asettama, vaan haluatte loata sen itse keksimillänne sekaliitoilla?
Rekisteröikää parisuhteenne tai olkaa rekisteröimättä, mutta antakaa meidän olla rauhassa!
Avioliiton katsotaan olevan yhteiskunnan perusyksikkö. No, jos mietitään kuinka kaikki ympärillämme on muuttunut sitten 40-50 -luvun, olisi kai aika erikoista jos avioliitto instituutiona olisi pysynyt muuttumattomana. Talous on muuttunut ja sen mukana työelämä, sosiaaliturva on jotain muuta kuin 40-luvulla, ihmisille on taottu yksilöllisyyden ja itsensä toteuttamisen oikeudesta jo pitkään. Romatiikasta on tehty kauppatavaraa ja jokaisen on sitä tavoiteltava, samoin on käynyt seksin ja täyttymyksen. Ihmisille luodaan ylivoimaisia tavoitteita, jotka saavutettuaan vasta voi olla onnellinen. Yhteisöllisyys on aika tavalla hukassa ja sen perään jo jotkut kyselevätkin. Meille on taottu tätä "olet oman onnesi seppä" -ajatusta jo aika pitkään. Työttömyyskin on lähtökohtaisesti oma vika riippumatta maailman taloustilanteesta.