tutustuin vuosi sitten ihanaan mieheen. tuntui että ekoilla treffeillä sitten jo kolahti ihan kunnolla... aavistelin että hänellä olisi samoja tuntemuksia kuin minulla ja myöhemmin hän itse alkoi kertomaan, mitä oli tuntenut sillä hetkellä ja minä olin että jes, en erehtynyt...
alettiin tapaileen enemmän, jonkinlainen suhde siitä lopulta sitten tuli...
jossain vaiheessa minä rakastuin ja uskoin että hänelläkin on tosiaan aitoja tunteita minua kohtaan...
puhuttiin asioita, vähän niinkuin tulevaisuuttaa sunnitellen, yhteistä tulevaisuutta...
minun piti kesällä muuttaa samalle paikkakunnalle, yhteen muuttoakin oli puhuttu, mutta ajattelin alunperin kuitenkin vuokrata itselleni kämpän, piti lähteä sinne opiskeleen ja töihin, alustavasti kaikki oli jo järjestetty...
jotain tapahtui... aloin epäilemään hänen rakkautta minua kohtaan, aloin epäilemään, olisiko minuta puolisoksi hänelle jne... minusta tuli liian epävarma sitten tosipaikan edessä...
suhteemme loppui pari kuukautta sitten... mies ilmoitti löytäneensä toisen ja oli jo tämän kanssa ollut jonkin aikaa ennen kuin sain tietää... itkin sen yön, tuntui kamalalta... seuraavana päivänä juteltiin, mutta ihan muita juttuja, ei meidän suhteesta enää mitään...
ollaan sillo tällön soiteltu ja juteltu, mutta meidän "suhteessa" kaikki jäi "kesken"...
asiat olisi mielestäni pitänyt puhua kasvotusten ja kunnolla...
rakastan häntä ja koitan kuitenki ajatella että ollaa nykyään vaan kavereita, niin kuin sovimme että jatkossa kavereita...
kuitenkin minusta tuntuu että hän olisi ollut se oikea... se mies jonka kanssa olisin halunnut perheen, lapsia...
minulla oli hetken aikaa olotila kuin olisin raskaana, mutta se oli sitten jokin ns. "valeraskaus" eli en ollut oikeasti vaikka oireet oli...
tiesin että hän haluaisi lapsia ja mainitsin sitten muuten vaan (vaiko ihan hänen reaktionsa halusin tietää) että ollut kummia oireita kun kysy mitä mulle kuuluu, hän oli heti että onkos niin että olisit raskaana. sanoin kuitenkin että en ole. en tietenkään olisi alkanut valehtelemaan, kun en sitten ollutkaan oikeesti raskaana, väärä hälytys.
tuntuu että nyt olotila on hyvin sekava... haluaisin ja toivoisin uuden mahdollisuuden...
mutta ehkä se on turhaa, ei ollenkaan järkevää...
mietin vaan että kuvittelenko vai onko hän oikeasti onneton uudessa suhteessa? hän sanoo olevansa sinkku ja että vaan tapailevat joskus, että ei ole menossa naimisiin tms
asuvat kuitenkin samalla paikkakunnalla, lähekkäimmin kuin mitä me oltiin...
hänen puheissaan tuntuu ettei hänen tunteet ole sammuneet ainakaan täysin... että hän ei ole nyt onnellinen ja tyytyväinen... hän sanoo asioita jotka vaikuttavat mielestäni enemmän masentuneen sanomisilta kuin onnellisen... hän ei hehkuta rakkauttaan (voi olla ettei halua minua loukata)
mutta hän puhuu tyyliin kuin olisi väsyny elämäänsä jne...
en sitten tiedä... kuvittelenko vaan vai onko hänellä sittenkin vielä ikävä yhteisiä hetkiämme ja voisiko meillä joskus vielä olla mahdollisuus koittaa uusiksi??
alettiin tapaileen enemmän, jonkinlainen suhde siitä lopulta sitten tuli...
jossain vaiheessa minä rakastuin ja uskoin että hänelläkin on tosiaan aitoja tunteita minua kohtaan...
puhuttiin asioita, vähän niinkuin tulevaisuuttaa sunnitellen, yhteistä tulevaisuutta...
minun piti kesällä muuttaa samalle paikkakunnalle, yhteen muuttoakin oli puhuttu, mutta ajattelin alunperin kuitenkin vuokrata itselleni kämpän, piti lähteä sinne opiskeleen ja töihin, alustavasti kaikki oli jo järjestetty...
jotain tapahtui... aloin epäilemään hänen rakkautta minua kohtaan, aloin epäilemään, olisiko minuta puolisoksi hänelle jne... minusta tuli liian epävarma sitten tosipaikan edessä...
suhteemme loppui pari kuukautta sitten... mies ilmoitti löytäneensä toisen ja oli jo tämän kanssa ollut jonkin aikaa ennen kuin sain tietää... itkin sen yön, tuntui kamalalta... seuraavana päivänä juteltiin, mutta ihan muita juttuja, ei meidän suhteesta enää mitään...
ollaan sillo tällön soiteltu ja juteltu, mutta meidän "suhteessa" kaikki jäi "kesken"...
asiat olisi mielestäni pitänyt puhua kasvotusten ja kunnolla...
rakastan häntä ja koitan kuitenki ajatella että ollaa nykyään vaan kavereita, niin kuin sovimme että jatkossa kavereita...
kuitenkin minusta tuntuu että hän olisi ollut se oikea... se mies jonka kanssa olisin halunnut perheen, lapsia...
minulla oli hetken aikaa olotila kuin olisin raskaana, mutta se oli sitten jokin ns. "valeraskaus" eli en ollut oikeasti vaikka oireet oli...
tiesin että hän haluaisi lapsia ja mainitsin sitten muuten vaan (vaiko ihan hänen reaktionsa halusin tietää) että ollut kummia oireita kun kysy mitä mulle kuuluu, hän oli heti että onkos niin että olisit raskaana. sanoin kuitenkin että en ole. en tietenkään olisi alkanut valehtelemaan, kun en sitten ollutkaan oikeesti raskaana, väärä hälytys.
tuntuu että nyt olotila on hyvin sekava... haluaisin ja toivoisin uuden mahdollisuuden...
mutta ehkä se on turhaa, ei ollenkaan järkevää...
mietin vaan että kuvittelenko vai onko hän oikeasti onneton uudessa suhteessa? hän sanoo olevansa sinkku ja että vaan tapailevat joskus, että ei ole menossa naimisiin tms
asuvat kuitenkin samalla paikkakunnalla, lähekkäimmin kuin mitä me oltiin...
hänen puheissaan tuntuu ettei hänen tunteet ole sammuneet ainakaan täysin... että hän ei ole nyt onnellinen ja tyytyväinen... hän sanoo asioita jotka vaikuttavat mielestäni enemmän masentuneen sanomisilta kuin onnellisen... hän ei hehkuta rakkauttaan (voi olla ettei halua minua loukata)
mutta hän puhuu tyyliin kuin olisi väsyny elämäänsä jne...
en sitten tiedä... kuvittelenko vaan vai onko hänellä sittenkin vielä ikävä yhteisiä hetkiämme ja voisiko meillä joskus vielä olla mahdollisuus koittaa uusiksi??
Vastaukset 4
Vanhimmat
lisääntymisviettisi se vaan jyllää. Hillitse sitä.
Hei tuon kirjoittamasi perusteella tuli sellainen tunne, että tuolla miehellä on ollut koko ajan, se suhde sellä toisella paikkakunnalla. Ja nyt kun sinun muuttosi olisi tullut ajankohtaiseksi sinne. Niin miehen oli pakko *vetäytyä*, kun pelkää, että hänen kumppanilleen olisi paljastaunut tämä katala peli.
On niin tavattoman helppoa käydä toisella paikkakunnalla poikamiestä leikkimässä, ikävä kyllä.
tämän perusteella: "jotain tapahtui... aloin epäilemään hänen rakkautta minua kohtaan, aloin epäilemään, olisiko minuta puolisoksi hänelle jne... minusta tuli liian epävarma sitten tosipaikan edessä...
kuitenkin minusta tuntuu että hän olisi ollut se oikea... se mies jonka kanssa olisin halunnut perheen, lapsia... "
et tainnut todella arvostaa sitä, mitä sulla oli, ennenku menetit sen??
Tottakai on mahdollisuus, mutta se ei riipu sinusta.
Se ei ensinnäkään ole sun ongelma, jos toinen on ajanut itsensä hankalaan asemaan, ja sä et sille voi mitään jos hän ei halua tilannetta muuttaa. Älä ala kuuntelemaan mitään toisen valituksia. Kenenkään ei ole pakko tehdä elämästään onnetonta.
Aina voi asioille tehdä jotain jos ne häiritsevät joten etsi joku positiivisempi asenne itsellesi.
Ei ne sanat vaan ne teot. Tuossakin enempi vaikuttaa.